Pohjois-Venäjän interventio (tunnetaan myös nimillä Pohjois-Venäjän retkikunta, Arkangelin-kampanja ja Muurmannin retkikunta) oli osa ympärysvaltojen hanketta, jossa osallistuttiin Neuvosto-Venäjän vastaiseen taisteluun Venäjän sisällissodassa Venäjän valkoisten tukena vuosina 1918–1920. Interventioon osallistuivat Iso-Britannia, Yhdysvallat, Ranska ja Kanada.
Ensiksi britit ottivat Pohjois-Venäjällä haltuunsa Murmanskin ja Arkangelin alueet tavoitteenaan estää saksalaisten pureutuminen alueelle samoin kuin ympärysvaltojen toimittamien sotatarvikkeiden joutuminen bolševikkien haltuun. Pitkän tähtäimen tavoitteena oli edetä pohjoisesta Siperian rataa kohti ja ottaa se haltuun, jotta Moskova jäisi ilman itäyhteyksiä, ja näin tukea neuvostovallan kukistumista.
Brittien huoli saksalaisuhasta Muurmannin radalle Yhteistyö neuvostovenäläisten kanssa Brittien aloittama interventio sai alkunsa yhteistyössä neuvostovallan kanssa tilanteessa, jossa Neuvosto-Venäjä oli joutunut Saksan Baltian kautta Pietaria vastaan suunnatun hyökkäyksen kohteeksi, jonka tarkoituksena oli saattaa Neuvosto-Venäjä tilanteeseen, jossa sen olisi pakko hyväksyä Brest-Litovskin rauhansopimus.
Murmanskin neuvosto tiedusteli kansankomissaarien neuvostolta 1.3.1918, miten heidän tulisi suhtautua brittiläisen kontra-amiraali Thomas C. Kempin tarjoukseen suojata brittiläisin joukoin Muurmannin rataa saksalaisilta ja valkoisilta suomalaisilta. Ulkoasiainkansankomissaari Lev Trotskin vastauksen mukaan tätä tuli tukea. 300px|thumb|HMS Glory (1900) Kaksi brittiläistä merijalkaväen osastoa, yhteisvahvuudeltaan 176 sotilasta, nousi 6.3.1918 maihin Murmanskissa Canopus-luokan taistelulaiva HMS Glory:stä. Seuraavana päivänä kevyt risteilijä HMS Cochrane toi lisää miehiä. Muutaman päivän kuluessa tuli myös pieni osasto ranskalaisia sotilaita.
Brest-Litovskin rauha ja neuvostovenäläisten liittolaisuus Saksan kanssa Tällä välin Neuvosto-Venäjä oli solminut 3.3.1918 Saksan kanssa Brest-Litovskin rauhan, jolloin Neuvosto-Venäjästä tuli vastentahtoinen Saksan liittolainen, joka joutui luovuttamaan keisarilliselle Venäjälle kuuluneita alueita Saksan sotilaalliseen suojelukseen. Britannian amiraliteetti ei jäänyt odottamaan ulkoasiainministeriön poliittisia päätöksiä, vaan samana päivänä päätti lähettää alueelle HMS Cochranen vahvistukseksi sekä pyytää alueelle saman kokoluokan aluksia niin Ranskalta kuin Yhdysvalloiltakin. Ranska lähetti kolmen päivän kuluttua Amiral Auben, mutta Yhdysvallat risteilijä USS Olympian vasta seuraavassa kuussa.Nevakivi, s. 18
Ympärysvaltojen päätös Venäjän interventiosta Brest-Litovskin rauhan jälkeen ympärysvallat pitivät 15.3.1918 kokouksen, jossa ne päättivät ryhtyä Venäjän interventioon. Näin Neuvosto-Venäjästä tuli niiden vihollinen.
Britannian Tukholman-suurlähettiläs Esme Howard oli ehdottanut liittoutuneille yhteisesiintymistä, jotta saksalaisten kulkupuheita Britannian pyrkimyksistä asettua pysyvästi Kuolaan hälvennettäisiin. Hänen näkemyksensä mukaan kuitenkin Suomi oli ajautumassa Saksan vaikutuspiiriin muun muassa jääkärien Saksasta paluun, Saksan laivaston Ahvenanmaalle ruotsalaisten suorittaman maihinnousun jälkeen sekä saksalaisten Vaasan senaatille suorittamien asetoimitusten vuoksi. Britannian ulkoasiainministeri Balfour sähkötti 17.3.1918 Britannian Washingtonin suurlähettiläälle, että miehittämällä Suomen Saksa pyrki Muurmanskiin ja Kuolan niemimaalle.Nevakivi, s. 19
Thomas C. Kemp ilmoitti 19.3.1918 amiraliteetille, että paikalle on saapunut 400 suomalaista punakaartilaista, jolla on mukanaan aseita maanmiestensä aseistamiseksi.Nevakivi, s. 20
Kansanvaltuuskunta Pohjois-Suomeen Venäjän kautta Pohjoissuomalaisia punakaartilaisia oli tullut Murmanskin seudulle helmikuun aikana Ivalon-Nuorttijärven kautta. Toinen suomalaiskeskus oli Kantalahti, jonne suomalaiset perustivat jopa oman Kantalahden neuvoston, joka vaikutti Knäsössä, Koudassassa ja Kieretissä työskentelevien suomalaisten keskuudessa. Kuusamosta 17.2.1918 lähtenyt aliupseeri Iivo Ahava ryhtyi organisoimaan suomalaisia Pohjois-Suomeen tehtävää hyökkäystä varten.
Samaan aikaan Suomen kansanvaltuuskunnan sota-asiainvaltuutettu Eero Haapalainen ryhtyi organisoimaan Kantalahtea varten Helsingissä apujoukkoa, jonka johtajaksi tuli hänen tuttunsa, Kouvolan komendantti Kosti Tamminen. Kun Iivo Ahava saapui Helsinkiin, oli Kosti Tammisella Ahavan miehet mukaan lukien 88 hengen joukko. Juna joutui odottamaan Pietarissa viikon ja siitä Tamminen joutui keskustelmaan niin Lev Trotskin kuin myös Pietarin sotilaspiirin komentajan Jeremejevin kanssa. Joukko sai varustuksekseen viisi konekivääriä, 150 patruunavyötä, 7 160 kolmen linjan kivääriä ja miljoona patruunaa. Joukostaan Tamminen joutui luovuttamaan 30 sotilasta suksineen Pietarin puolustukseksi.
Koska Brest-Litovskin rauhan neuvottelut olivat kesken, saattoi olla epäselvää, voisiko Neuvosto-Venäjä sallia aluettaan käytettävän tukialueena Pohjois-Suomeen tehtävän hyökkäyksen valmistelemista varten. 8.3.1918 juna pääsi lähtemään, mutta liikenneraportteihin se merkittiin tyhjäksi. Petroskoin punaiset pidättivät junan ja riisuivat osaston aseista 10.3.1918.
Juna pääsi jatkamaan 11.3.1918. Se saapui Vienan Kemiin 15.3., Knäsöön 17.3. ja Kantalahteen 18.3. Rovaniemeläisen Akseli Kauppisen mukaan pohjoisimmasta Murmanskiin tulleet suomalaiset olisivat saaneet käyttöönsä junan ja ajaneet sillä kohti Pietaria etelään kohdaten Sorokassa Kosti Tammisen osaston junan, joka olisi yhdistetty ja Kantalahteen olisi tullut 600 miestä. Toisten lähteiden mukaan Vienan Kemissä olisi ollut sata suomalaista pakolaista, joiden määrä junamatkalta olisi kasvanut 390:llä, minkä lisäksi vielä Knäsössä ollut 600 halukasta vapaaehtoista 500 Kantalahdessa jo olevan lisäksi.
Joukon otti komentoonsa Aleksis Tuorila, kun taas Iivo Ahava vastasi Pohjois-Suomea kohti tehdyistä operaatioista. Ahavan johtama osasto lähti liikkeelle 21.3. ja joutui kaksi päivää myöhemmin Kilisjärven kohdalla lähellä Suomen rajaa Sallan suojeluskunnan piirittämäksi. Partion johtajan mukaan kaikki ammuttiin, koska punaiset eivät olleet antautuneet saarretussa saunassa. Ruumiiden alle eloon jääneen partion jäsenen mukaan antautuneet ammuttiin saunan seinää vasten. Seuraavana päivänä 24.3. joutui 200 punakaartilaisen osasto neljän kilometrin päässä rajasta Suomen puolella Tuntsajoella Nivalan talon kohdalla Kurttiin edetessään suojeluskuntalaisten väijyttämäksi, jossa kuoli kuusitoista ja jäi vangeiksi kaksi. Osa varusteista jäi paossa suojeluskuntalaisille.
Ympärysvallat laivaston varassa Ympärysvaltojen ylin sodanjohto totesi 23.3.1918 Versailles'ssa, ettei poliittisia valtuuksia interventioon Pohjois-Venäjällä ollut, joukot oli sidottu Saksan hyökkäyksen torjumiseen ja että Murmanskin puolustuksessa on tyydyttävä käyttämään vain merivoimia.Rislakki, s. 19
Brittiläis-ranskalainen joukko Kantalahteen Tukholman suurlähetystö ilmoitti 4.4.1918 Lontooseen, että Suomen valkoiset suunnittelevat hyökkäystä Muurmannin radalle ja että Lev Trotski olisi valtuuttanut Muurmannin neuvoston pyytämää ympärysvaltojen apua. Kontra-amiraali Thomas C. Kempin sai siksi vahvistaa Murmanskin varastojen vartiointia 150 sotilaalla sekä lähettää ranskalaisen eversti Moretierén johdolla sotilasosasto Kantalahteen.Rislakki, s. 20
Brittien taistelut suomalaisia vastaan Petsamossa 300px|thumb|Ensimmäisen suomalaisten Petsamon retken esikunta Rovaniemellä. Eturivissä: Thorsten Renvall, Johan Bäckman, Julius Niemura, Jalmari Ruokokoski. Arvi Vinberg ja Hjalmar Mehring, takarivissä: Ellen Id, Elvi Halleen, Helge Aspelund, Ester Fogelberg Kuitenkin vielä huhtikuussa 1918 neuvostojoukot ja liittoutuneet brittiläis-ranskalaiset joukovat olivat samalla puolella siirtäen panssarijunan kuun puolessavälissä Kantalahteen pohjoisessa operoivien Svinhufvudin senaatin joukkoja vastaan. Suomalaisjoukot eivät käyneet taisteluun panssarijunaa vastaan, vaan poistuivat. Paria viikkoa myöhemmin suomalaisjoukot valtasivat Petsamon, jota saksalaiset haluaisivat alkaa käyttää sukellusvenetukikohtanaan. 300px|thumb|HMS Cochrane Koska hanke uhkaisi liittoutuneiden joukkoja Murmanskissa, mutta tarjoaisi saksalaisille mahdollisuuden häiritä myös brittilaivaston liikkeitä. 3.5.1918 HMS Cochrane laski maihin 100 merijalkaväkisotilasta, 40 matruusia ja 40 neuvostovenäläistä punakaartilaista brittiläisen merijalkaväen kapteeni Brownin johdolla. Taisteluja käytiin kolme päivää suomalaisia hiihtojoukkoja vastaan. 6.5.1918 HMS Cochrane toi 35 merijalkaväen sotilasta lisää sekä viisi Lewis-konekivääriä. Matruusit siirsivät 12-naulaisen tykin rannalle jään poikki. 10.5.1918 saivat britit vallattua Petsamon turkulaisen fil. tohtori Thorsten Renvallin ja rovaniemeläisen lääkärin Onni Laitisen johtamilta Petsamon retken suomalaisilta sekä torjuttua 150 suomalaisen vastahyökkäyksen. Merijalkaväen sotilaat korvattiin 200 serbisotilaalla, jotka jäivät alueelle.
Lisäjoukot Murmanskiin 300px|thumb|HMS Nairana Murmanskiin saapui 24.5.1918 joukkoineen brittiläinen kenraalimajuri F. C. Poole, josta tuli sen jälkeen liittoutuneiden Pohjois-Venäjän joukkojen ylipäällikkö. Brittien tueksi Pohjois-Venäjän interventioon osallistuivat myös brittiläisessä komennossa oleva suomalaisista koottu Muurmannin legioona, yhdysvaltalaiset, ranskalaiset, italialaiset, puolalaiset ja serbialaiset joukot. Ranskalaisiin joukkoihin kuului 21. siirtomaajalkaväkipataljoona Indokiinasta, tykistöä ja sota-aluksia. Italialaisia on noin 1 200 sotilasta, joissa oli mukana myös hiihtojoukkoja. Kanadalaisilla oli jalkaväkeä ja tykistöä sekä yhdysvaltalaisilla pioneereja sekä merijalkaväkeä yhteensä 5 000 sotilasta. Joukoissa oli lisäksi tšekkejä, liettualaisia ja työpataljoonissa korealaisia ja kiinalaisia. Brittiläisiin joukkoihin kuului australialaisia yksiköitä.
Charles Maynardin komentoon kuului myös vesitasokoneiden emälaiva HMS Nairana.
Sota neuvostojoukkoja vastaan Todettuaan liittoutuneiden joukkojen heikkouden kansankomissaarit lähettivät pohjoiseen omia joukkojaan. Liittoutuneiden operaatiopäällikkö, kenraalimajuri Charles Maynard päätti riisua Kantalahdessa 1 200 neuvostosotilasta 500 britti- ja serbisotilaan avulla uhkaamalla 12-naulaisella tykillä.
Ulkoasiain- ja sota-asiainkansankomissaari Lev Trotski allekirjoitti 1.7.1918 sotilas- ja laivastoasiain määräyksen, jonka mukaan ulkomaisia joukkoja Venäjällä on sotaoikeuden uhalla kiellettyä auttaa, samoin on kielletty ensimmäisen maailmansodan sotavankien siirtäminen Murmanskia tai Arkangelia kohti sekä ulkomaalaisten liikkuminen Vienanmeren alueella ilman sotakomissaarin lupaa.Marxists.org
Kenraalimajuri Charles Maynard jatkoi neuvostojoukkojen aseistariisumista ja eteni Vienan Kemiin , jossa neuvostojoukot asettuivat vastarintaan 4.7.1918. Kemin komissaarit kuolivat oudoissa oloissa. Siitä lähtien liittoutuneet ja neuvostojoukot olivat sotatilassa keskenään.
Bolševikit julkistivat 22.7.1918 tiedon, että Britannian kuninkaan serkku tsaari Nikolai II oli teloitettu ampumalla. Tieto johti brittihallituksen virallisen kannan muuttumiseen suhteessa Britannian ja Venäjän liittolaisuuteen maailmansodassa. Britannia ryhtyi tukemaan valkoisten kenraalien yritystä kukistaa neuvostovalta.
Saksalaiset olivat tyytymättömiä liittoutuneiden läsnäoloon Pohjois-Venäjällä ja uhkasivat kansankomissarien neuvostoa Saksan Ukrainassa olevien joukkojen avulla tapahtuvalla hyökkäyksellä etelästä kohti Moskovaa, ellei neuvostohallitus ryhdy toimenpiteisiin.
Arkangelista Vienanjoelle thumb|300px|USS Olympia Yhtätoista kansallisuutta edustavat 1 400 sotilasta käsittävät joukot siirtyivät 31.7.1918 Murmanskista Arkangeliin. Yhdysvaltoja edusti tällöin vain 50 sotilaan vahvuinen osasto merisotilaita, joita johti USS Olympialla kapteeni Dion B. Bierer.