pienoiskuva|Urho Kekkonen ja Leonid Brežnev 23. marraskuuta 1960 Kekkosen valtiovierailulla Neuvostoliittoon. Noottikriisi on Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa vuonna 1961 tapahtuneesta poliittisesta kriisistä käytetty nimitys. Noottikriisi alkoi 30. lokakuuta 1961 Neuvostoliiton jätettyä Suomelle nootin, jossa se YYA-sopimukseen vedoten esitti konsultaatioitaHistorian suursanakirja, s. 355 ”toimenpiteistä molempien maiden rajojen puolustuksen turvaamiseksi Saksan liittotasavallan ja sen kanssa liitossa olevien valtioiden taholta ilmenevän sotilaallisen hyökkäyksen uhan johdosta”. Nootti kytkeytyi samana vuonna tapahtuneeseen Berliinin kriisiin. Noottia edelsi aiemmin samana vuonna tapahtunut NATO:n Itämeren komentoalueen perustaminen, johon Tanska oli suostunut.
Nootin luovuttaminen Neuvostoliiton ulkoministeri Andrei Gromyko luovutti nootin Moskovassa Suomen suurlähettiläälle Eero A. Wuorelle. Wuori pyysi nootin julkistamisen lykkäämistä, kunnes presidentti Kekkonen olisi ehtinyt palata Yhdysvaltain-matkaltaan takaisin Suomeen.Novosibirskin lavastus, s. 137–138 Gromyko vastasi: ”Kyllä he asian jo tietävät”.Novosibirskin lavastus, s. 142 Suomen kommunisteille oli viikkoa aiemmin vuodettu tietoja, joiden mukaan Neuvostoliiton sekaantuminen presidentinvaaleihin olisi syksyllä odotettavissa ja että kriisin purkaminen onnistuisi ainoastaan Urho Kekkosen näyttävällä matkalla Moskovaan, josta oli määrä palata ”voittajana” kotiin.Lasse Lehtinen
Gromykon 16. lokakuuta 1961 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) keskuskomitealle lähettämässä kirjeessä sanottiin: ”Suomen hallitukselle lähetettävä nootti asettaa Neuvostoliiton ulkoministeriön mielestä presidentti Kekkosen vastustajat ja maan taantumukselliset piirit vaikeaan tilanteeseen, (piirit) jotka vastustavat Saksan kanssa tehtävää rauhansopimusta ja jotka pyrkivät oikeuttamaan saksalaisen militarismin ja revansismin. Nootti auttaa Suomessa niitä voimia, jotka vastustavat militarismin elvyttämistä Länsi-Saksassa ja jotka kannattavat Suomen nykyistä ulkopoliittista linjaa.”Novosibirskin lavastus, s. 139
Presidentti Kekkonen oli matkoilla Yhdysvalloissa ja parhaillaan Havaijilla Mauin saarella, kun tieto nootista levisi julkisuuteen. Mukana olleen R. R. Seppälän mukaan Kekkonen ei vaikuttanut yllättyneeltä, kun hänelle kerrottiin nootista, vaan hän lähti uimaan.Novosibirskin lavastus, s. 142–143 Kun Kekkonen oli muutamaa päivää ennen nootin tuloa keskustellut Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedyn kanssa Washingtonissa, tämä viittasi YYA-sopimuksen mukaisten konsultaation mahdollisuuteen. Kekkonen vastasi, että ei ole syytä kiirehtiä tapahtumien edelle, ja vakuutti Suomen tuntevan asemansa.
Kekkonen osasi siis odottaa noottia. Paikallinen KGB-päällikkö V. V. Genikov (oikea nimi Vladimir Ženihov) oli esitellyt asian hänelle ennen Amerikan-matkaa.Presidentin valinta, s. 84 Nootin tultua Kekkonen vältti tarkoituksellisesti diplomaattisten asiakirjojen vaihtoa Neuvostoliiton kanssa ja lähetti siksi ulkoministeri Ahti Karjalaisen Havaijilta Moskovaan, jotta noottiin ei tarvitsisi vastata kirjallisesti. Ilta-Sanomissa oli 2. marraskuuta 1961 Kekkosen New Yorkissa antama lausunto, joka teki Veikko Vennamon mukaan selväksi,Vennamo, Veikko: Kekkos-diktatuurin vankina, s. 128. . että Kekkonen oli ennakolta koko prosessista tietoinen – varmasti lopputuloksestakin. Kekkonen palasi Suomeen 3. marraskuuta ja piti aiheesta radio- ja televisiopuheen 5. marraskuuta 1961.Kekkosen puheNovosibirskin lavastus, s. 151
Tuure Junnilan vuonna 1962 pamfletissaan Noottikriisi tuoreeltaan tulkittuna esittämän tulkinnan mukaan nootti oli neuvostojohdon mittatilaustyönä valmistama ja tähdätty suoraan Honka-liiton kaatamiseen.Noottikriisi tuoreeltaan tulkittuna, s. 67–72 Hannu RautkallionRautkallio, Hannu: Moskovan päiväkirja 1989–1993: Heijastuksia 2000-luvulle. mukaan Kekkonen oli suunnitellut nootin yhdessä neuvostoliittolaisten kanssa. Viktor Vladimirovin mukaan nootin tarkoituksena oli kääntää vaalikampanja Honka-liitolle epäedullisten ulkopoliittisten ongelmien suuntaan ja antaa Kekkoselle aihe hajottaa eduskunta ja osoittaa, että hän kykenee selvittämään konfliktitilanteet idänsuhteissa.Vladimirov, Viktor: Näin se oli..., s. 129.Novosibirskin lavastus, s. 137–138, 160–161
Historiantutkija Timo Soikkanen kirjoitti vuonna 2003 ilmestyneessä ulkoministeriön historiassa (Presidentin ministeriö: Ulkoasiainhallinto ja ulkopolitiikan hoito Kekkosen kaudella, I osa 1956–69), että ulkoministeriön valtiosihteeri Jaakko Hallama olisi heti nootin tultua omin päin – salassa tasavallan presidentiltä ja valtioneuvostolta – esittänyt Yhdysvaltain Helsingin-suurlähettiläälle pyynnön, että sotilasliitto Naton neuvosto antaisi julkilausuman, jonka mukaan Nato ei olisi uhkana Suomelle tai Suomen kautta Neuvostoliitolle. Soikkasen mukaan Hallama otti näin uransa kannalta valtavan riskin, koska asian paljastuminen olisi merkinnyt Hallamalle hänen uransa loppua. Useimmat Hallaman työtoverit – muiden muassa suurlähettiläs Ilkka Pastinen – ovat kuitenkin pitäneet Soikkasen väitteitä täysin epäuskottavina ja mielikuvituksellisina. Pastisen mukaan Hallama oli luonteeltaan päinvastoin äärimmäisen varovainen.Ilkka Pastinen: Uusi maailmanjärjestys: kylmästä sodasta globalisaatioon, s. 199. Helsinki: Otava, 2007.
Karjalaisen matka Moskovaan Ulkoministeri Karjalainen matkusti Moskovaan 10. marraskuuta 1961 ja neuvotteli seuraavana päivänä Neuvostoliiton ulkoministeri Andrei Gromykon kanssa. Neuvotteluissa olivat mukana suurlähettiläs Eero A. Wuori, valtiosihteeri Jaakko Hallama, jaostosihteeri Ilkka Pastinen, lehdistöattasea Antti Karppinen ja tulkki, konsuli Kustaa Loikkanen. Kokouksessa ei ollut mukana suomalaisia sotilashenkilöitä.Novosibirskin lavastus, s. 150, 153, 158
Kokouksessa mukana ollut varaulkoministeri Sobolev keskusteli 15. marraskuuta 1961 Ison-Britannian Moskovan-suurlähettilään Frank Robertsin kanssa todeten, että selostus Ahti Karjalaisen ja Andrei Gromykon keskusteluista oli puhtaasti suomalaisten laatima dokumentti, myös mainiten sen, että Neuvostoliitto oli kiinnostunut Suomesta ”poliittisesti” eikä sotilaallisesti.Novosibirskin lavastus, s. 154
Eduskunnan hajottaminen Kekkonen hajotti eduskunnan 14. marraskuuta 1961 ja määräsi uudet vaalit helmikuuksi. Kekkonen piti Jyväskylässä 19. marraskuuta puheen, jossa hän perusteli melko avoimesti eduskunnan hajottamista.
Kekkonen sanoi perusteluissaan näin:
Novosibirskin lavastus, s. 157
Hannu Rautkallion mukaan puolueen politbyroo ja valtion turvallisuuskomitea KGB olivat tehneet jo vuoden 1960 aikana ennakkovalmisteluja turvatakseen Kekkosen vallan Suomessa.Novosibirskin lavastus, s. 90–91
Neuvostoliiton suurlähetystön vuosikatsauksessa vuonna 1961 todettiin, että suunnitelman tarkoituksena oli ”Honka-liiton ratkaiseva heikentäminen, jota varten kohdistettuna iskuna olivat eduskunnan hajottaminen ja presidentinvaalien kanssa samaan aikaan pidetyt eduskuntavaalit”. Toimintakertomus jatkaa:
”Sitä varten maalaisliittolaiset (Urho Kekkonen) tarvitsivat vakuuttavan tekosyyn eduskunnan hajottamista varten, joka peittäisi vaalimanööverin. Tekosyynä käytettiin noottiamme 30. lokakuuta.”Urho Kekkosen valtakauden uusi ulottuvuus, Hs.fi 27.10.1992
Kekkonen matkustaa Novosibirskiin Kekkonen ja Nikita Hruštšov tapasivat 24. marraskuuta 1961 Novosibirskissa, minkä seurauksena konsultaatioista luovuttiin. Kekkonen sanoi tuolloin Hruštšoville, että ”nootti on auttanut häntä suuresti” ja että ”suunnitelmat ovat sujuneet hyvin”. Tulkkina toimi Ženihov.
Suurvaltapolitiikka
Vuosi 1961 oli kylmän sodan kuuminta aikaa. Vuoden 1961 aikana perustettiin Naton Itämeren esikunta ja Saksan liittotasavalta sai oikeuden käyttää norjalaisia tukikohtia sekä perustaa Norjaan varastoja laivastoaan varten. Neuvostoliitto oli yrittänyt 1958 saada länsijoukot pois Berliinistä ehdottamalla kaupungin muuttamista kansainväliseksi vapaakaupungiksi. Pian tämän epäonnistuttua alettiin Länsi- ja Itä-Berliinin rajalla rakentaa ”fasismin vastaista suojamuuria”. Berliinin muuri nousi pystyyn loppukesästä 1961, ja siitä tuli kylmän sodan näkyvin symboli. Tällä välin Yhdysvaltain tukemat joukot olivat nousseet maihin Sikojenlahdella Kuubassa. Myöhemmin suurvaltojen välit olivat vähällä kiristyä sodan asteelle Kuuban ohjuskriisin aikaan lokakuussa 1962.
Vuoden 1957 Sputnik 1 -avaruuslento tarkoitti myös, että Neuvostoliitolla oli kantoraketti, joka pystyi viemään ydinaseen mihin tahansa maapallon kolkkaan. Neuvostoliitto antoi ymmärtää ohjusvalmiutensa olevan parempi kuin se todellisuudessa olikaan. Neuvostoliitto aloitti elokuussa 1961 kahden kuukauden ydinkoesarjan Novaja Zemljalla, joka huipentui historian suurimpaan ydinkokeeseen 30. lokakuuta, samana päivänä, jolloin noottikriisi alkoi.
Esimerkiksi Max Jakobson ja Alpo Rusi ovat liittäneet nootin ja Suomen tilanteen osaksi maailmanpolitiikkaa vuonna 1961. Hannu Rautkallio ja Viktor Vladimirov ovat kirjoittaneet, että Neuvostoliiton nootti ei johtunut kansainvälisen tilanteen kärjistymisestä, vaan se oli tarkoitettu Kekkoselle sisäpoliittiseksi aseeksi.Novosibirskin lavastus, s. 112 Hieman noottikriisin jälkeen, 17. joulukuuta 1961 loikannut Anatoli Golitsyn kertoi lännessä, että Kekkonen oli suunnitellut nootin yhdessä neuvostoliittolaisten kanssa. Kun Yhdysvaltain suurlähettiläs valotti tilannetta Kekkoselle vajaa kuukausi loikkauksen jälkeen, Kekkosen reaktio hämmästytti amerikkalaiset. Hän ei kiistänyt väitettä, vaan totesi joutuvansa ajoittain työssään tilanteisiin, ”joita on mahdotonta puolustaa jälkikäteen”.Iltalehti 17.12.2011, s.30
SKP:n myöhemmän puheenjohtajan Aarne Saarisen mukaan Neuvostoliiton kommunistisen puolueen politbyroon jäsen, myöhempi pitkäaikainen Neuvostoliiton puoluejohtaja, Leonid Brežnev oli viitannut Länsi-Saksan taholta ilmenneeseen sotilaalliseen uhkaan vieraillessaan SKP:n edustajakokouksessa huhtikuussa 1960 puolitoista vuotta ennen nootin lähettämistä. Brežnev oli johtanut kokoukseen osallistunutta Neuvostoliiton kommunistisen puolueen valtuuskuntaa, ja kyseessä oli hänen ensimmäinen vierailunsa Suomessa. Brežnev lausui puheessaan, että ”Länsi-Saksan hallitsevien piirien politiikka lietsoo Euroopan tilannetta kireäksi ja on pahana kantona kaskessa rauhanpyrkimysten tiellä”. Toisaalta Brežnev oli puheessaan antanut tunnustuksen Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden myönteiselle kehitykselle ja J. K. Paasikiven elämäntyölle, mutta ei maininnut lainkaan Urho Kekkosta, joka oli kuitenkin ollut Suomen presidenttinä jo neljä vuotta. Saarisen mukaan Brežnevin puhe oli osoitus NKP:n sisällä jo tuolloin käynnissä olleesta uudistusmielisten ja vanhoillisten välisestä valtataistelusta, jossa lopulta vanhoilliset kovan linjan kannattajat pääsivät Brežnevin johdolla niskan päälle. Kekkosen ”unohtuminen” Brežnevin puheesta olisi Saarisen mielestä voinut johtua siitä, että NKP:ssa Kekkosta ei vielä pidetty kyllin vahvana Suomen politiikan johtohahmona.Aarne Saarinen ja Pentti Peltoniemi: Kivimies, s. 137–140. Helsinki: Otava, 1994. .
Suomen asema Vuonna 1960 perustettiin niin sanottu Honka-liitto. Kekkosen vastainen asevelihenkinen ryhmä kokosi voimansa vuoden 1962 presidentinvaaleihin nostaakseen presidentiksi oikeuskansleri Olavi Hongan. Honka-liiton muodostamisessa olivat keskeisimmin mukana SDP:n Väinö Leskinen, Olavi Lindblom, Kaarlo Pitsinki ja Väinö Tanner, Kokoomuksen Tuure Junnila, Pientalonpoikien Puolueen Veikko Vennamo ja Ruotsalaisen Kansanpuolueen Nils Meinander.Aika sotia - aika sopia, s. 238