Konjunktiot (vanhoissa suomen kieliopeissa myös ”sidesanat”) ovat taipumattomia sanoja, joilla yhdistetään sanoja, lausekkeita tai lauseita toisiinsa. Ne voidaan eri kielioppiperinteissä kuvata joko omana sanaluokkanaan tai osana partikkelien sanaluokkaa.
Logiikassa ja formaalissa semantiikassa termillä konjunktio viitataan usein vain rinnastavaan ’ja’-konjunktioon, vastakohtana disjunktiolle (’tai’).
Yleistä Konjunktiot on eurooppalaisessa kielioppiperinteessä tapana jakaa merkityksensä ja lauseopillisen tehtävänsä mukaan alaryhmiin. Tyypillinen pääjako tehdään rinnastus- ja alistuskonjunktioiden välille. Rinnastuskonjunktiot eli koordinoivat konjunktiot (esimerkiksi suomen ja, mutta, eli, tai) kytkevät toisiinsa kaksi rakenteessa samalla tasolla olevaa lausetta tai lauseenjäsentä, alistuskonjunktiot (subordinoivat konjunktiot) eli adverbiaalikonjunktiot (esimerkiksi suomen että, jos, kun) yhdistävät toisiinsa päälauseen ja sen yhtenä jäsenenä, tyypillisesti adverbiaalina, toimivan sivulauseen.
Merkityksen mukaan rinnastuskonjunktioissa voidaan erottaa additiiviset eli kopulatiiviset (esimerkiksi suomen ja, sekä), disjunktiiviset (tai, eli) ja kontrastiiviset (adversatiiviset tai korrektiiviset) konjunktiot (esimerkiksi suomen mutta, vaan).
Konjunktiot ovat yleensä itsenäisiä sanoja, mutta joskus konjunktiona voi toimia liite, esimerkiksi suomen -kä (eikä, äläkä) tai latinan -que (senatus populusque ’senaatti ja kansa’).
Konjunktioiden tapaan lauseita voivat yhdistää myös jotkin adverbit tai partikkelit (esimerkiksi suomen kuitenkin, tosin, toki, sitä vastoin), joita voidaan nimittää konnektiiveiksi.
Konjunktiot uralilaisissa kielissä Vanhemmassa tutkimuskirjallisuudessa on väitetty, että uralilaisessa kantakielessä ei alkuaan ollut lainkaan konjunktioita vaan rinnastus- ja alistussuhteet ilmaistiin toisin, esimerkiksi alisteiset sivulauseet verbin nominaalimuotoihin perustuvien rakenteiden (”lauseenvastikkeiden”) avulla ja rinnastus asyndeettisesti eli pelkästään asettamalla rinnastettavat lauseet tai lauseenjäsenet peräkkäin (”isä kuoli, äiti kuoli”, ”ei päätä ei häntää”). Pelkästään siitä, että konjunktioita ei kantakieleen voi rekonstruoida (nykyisten uralilaisten kielten konjunktiot ovat kaikki myöhempää alkuperää, lainasanoja tai uudempia muodosteita), ei kuitenkaan voi päätellä, että konjunktioiden luokkaa ei olisi kantakielessä ollut.
Suomen kielen konjunktiot Suomen kielen konjunktiot ovat rakenteeltaan yksiosaisia (esimerkiksi ja, eli, jos, kun, vaikka), liittokonjunktioita (kun taas, ennen kuin) tai parikonjunktioita (joko... tai). Jotkin yksiosaiset konjunktiot voivat sulauttaa itseensä kieltoverbin (ellen, ellet, ellei...) tai liitepartikkelin (joskin, kunhan). Konjunktio -kä on liite, joka yhdistyy kieltoverbiin (enkä, eikä, äläkä).
Syntaktisen tehtävänsä mukaan suomen kielen konjunktiot voidaan jakaa neljään päätyyppiin:
rinnastuskonjunktiot, jotka kytkevät toisiinsa samanfunktioisia ja toisistaan syntaktisesti riippumattomia elementtejä: eli(kkä), ja, joko – tai, kuin – myös, ‑kä, mutta, niin – kuin, ‑kin, myös, sekä, sekä – että, sun; tai, vaan, vai, ynnä; alistuskonjunktiot eli adverbiaalikonjunktiot, joiden aloittama sivulause toimii päälauseen adverbiaalina: ellei, että, jahka, jollei, jos, joskin, jos kohta, jotta, koska, kun, kunhan, mikäli, vaikka; yleiskonjunktio että, jolla ei ole samanlaista omaa merkitystä kuin muilla alistuskonjunktioilla; vertailukonjunktio kuin, joka muistuttaa rinnastuskonjunktioita mutta ei kytke toisiinsa kahta riippumatonta lauseketta tai lausetta.
Lähteet
Luokka:Partikkelit Luokka:Seulonnan keskeiset artikkelit