thumb|400px|Pariisin maailmannäyttelyn konesali vuonna 1900. thumb|Eri maiden kansantuotteen osuus koko maailman tuotannosta pitkällä aikavälillä. Kaaviosta näkyy, kuinka teollinen vallankumous siirsi maailman tuotannollisen painopisteen 1800-luvulla Kiinasta ja Intiasta Länsi-Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. thumb|Kansantuote henkeä kohden eri maissa 1700-luvulla vuoteen 2008. 1800-luvulla teollistuneet maat ovat yhä rikkaimpien joukossa. Toinen teollinen vallankumous on taloushistoriassa käytetty termi, jolla tuodaan esiin teollistumisessa 1800-luvun loppupuolella havaittavaa toista kehityspyrähdystä. Kehityksen nopeutuminen oli seurausta uusista keksinnöistä ja teollisen tuotannon etenemisessä uusille maantieteellisille alueille ja valtioihin. Samoin kuin ensimmäisessä teollisessa vallankumouksessa toisessakin uudet tekniikat tuottivat uusia materiaaleja, parempia menetelmiä tuottaa energiaa ja hyödyntää sitä sekä uusia tapoja tuotannon organisointiin. Tieteen ja tekniikan kehitys sitoutuivat yhä enemmän toisiinsa. Koulutuksen merkitys kasvoi. Uudet keksinnöt tulivat suurelta osin uusista teollisuusmaista, Saksasta ja Yhdysvalloista. Toisen teollisen vallankumouksen voidaan katsoa alkaneen 1860-luvulla ja päättyneen 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä tai viimeistään ensimmäiseen maailmansotaan. Toisen teollisen vallankumouksen keksinnöt kuten sähköenergian tuotanto, sähkövalo ja sähkömoottori, polttomoottori, puhelin, radio, auto ja lentokone ohjasivat paljolti 1900-luvun kehitystä ja loivat perustan modernille teollisuusyhteiskunnalle.Schön 2013, s. 72.
1700-luvun loppupuolella Britanniassa alkanut teollinen vallankumous oli levinnyt Eurooppaan Napoleonin sotien jälkeen 1800-luvun alkupuolella Belgian Vallonian johdolla. Toisen teollisen vallankumouksen alkaessa rautatiet yhdistivät jo monia Euroopan kaupunkeja. Yhdysvalloissa rautatie yhdisti itä- ja länsirannikon 1869. Atlantin poikki saatiin pysyvä lennätinyhteys 1866. Teolliset kankaat olivat syrjäyttäneet kotikutoiset. Höyrykone kehittyi vielä 1800-luvun lopulla ja sitä käytettiin yhä 1900-luvun puolella laajasti teollisessa toiminnassa samoin kuin vesivoimaakin. Uusien keksintöjen läpimurto vei aikaa ja näitä kehittämään muodostui uusia kasvuyrityksiä, joista jotkut, kuten Siemens ja General Electric, ovat edelleen merkittäviä yrityksiä.
Teollistumisen taustaa ja seurauksia 1800-luvulla poliittis-taloudellisesta näkökulmasta thumb|Eiffel-torni Pariisin vuoden 1889 maailmannäyttelyn julisteessa. Porvariston vuosisata 1800-lukua kuvataan porvariston vuosisadaksi, jolloin ajan henki oli tasavaltalainen, tulevaisuususkoinen ja kapitalistinen. Englannista 1700-luvun puolessa välissä käynnistynyt teollinen vallankumous alkoi voimalla muuttaa yhteiskuntaa 1820-luvulta alkaen ensin Britanniassa ja vuosisadan toisella puoliskolla Euroopassa laajemmin. Toinen maailmaa muuttanut vallankumous oli Ranskan suuri vallankumous ja sitä seuranneet Napoleonin sodat, minkä seurauksena useaan Euroopan maahan jäi vapaamielinen lainsäädäntö. Wienin kongressi 1814–1815 etsi Eurooppaan tasapainoa, joka säilyi muutaman vuosikymmenen. Napoleonin sotien jälkeen sodat Euroopassa olivat alueellisia ja lyhytaikaisia ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Sotien koettiin haittaavan taloudellista kasvua. Suurimmat poliittiset kiistakysymykset aiheutti eri kansakuntien vähittäinen siirtyminen maatalousvaltaisesta taloudesta teollistuneiksi maiksi. Teollistuminen muutti myös ihmisten maailmankuvaa ja vuosisadan toisella puoliskolla usko luonnontieteisiin oli luja. Muutamaa vuosikymmentä ennen ensimmäistä maailmansotaa usko porvarilliseen maailmankäsitykseen alkoi horjua, kun työväenluokka alkoi muodostua voimakkaammaksi. Myös kulttuurin ilmiöt kirjallisuudessa ja kuvataiteessa kyseenalaistivat porvarillisen lineaarisen maailmankuvan. Tieteessä Albert Einsteinin suhteellisuusteoria järisytti. Lopullisesti porvariston vuosisata ja sen kukoistusvaihe, Belle Époque, päättyivät ensimmäiseen maailmansotaan.Virtanen 1988, s. 725–726.
Euroopan modernisaatio Wienin kongressissa Napoleonin sotien voittajavaltiot sopivat määräaikaisista konferensseista käsittelemään Euroopan tilannetta. Kongressin tavoitteena oli säilyttää 1700-luvulla vallinnut tasapainopolitiikka ja vanhat yhteiskuntajärjestykset. Yhteiskunnallinen kehitys kongressin jälkeen pysähtyi hetkeksi, mutta Yhdysvaltain perustuslaki kohosi Euroopan vapaustaistelijoiden ihanteeksi. Euroopassa yleisin valtiomuoto oli monarkia ja jos parlamenttivaaleja järjestettiin, niin äänestysoikeus oli vain hyvin pienellä ihmisryhmällä maanomistajia ja varakkaimpia porvareita. Hallinto oli myös byrokraattista, joten reagointi teolliseen vallankumoukseen, porvariston nousuun, nopeaan väestön kasvuun ja demokratiavaatimuksiin oli hidasta. Seurauksena oli useita kansannousuja 1820-luvulla eri maissa, usein armeijan upseereiden johdolla, kuten Venäjän Dekabristikapina. Näistä vain harva, kuten Kreikan vapaustaistelu onnistui. Vuosina 1830–1833 oli toinen kumousaalto, joka alkoi Pariisista ja onnistui Länsi-Euroopassa. Ranska siirtyi perustuslailliseen monarkiaan ja Belgia pääsi irti Hollannista. Myös Englannissa vaihdettiin valtiosääntöä. Vuonna 1848 alkanut kolmas kumousaalto loi käsitteen Euroopan hullu vuosi. Vaikka kumoukset eivät onnistuneet, niin Euroopan poliittinen tasapainotilanne, Euroopan konsertti, särkyi: Ranska ja Englanti olivat nyt liberaaleja valtioita ja Preussi, Itävalta ja Venäjä konservatiivisia. Vaikka hallitukset näyttivät voittavan, niin Euroopan modernisaatio eteni.Virtanen 1988, s. 729–732.
Osmanien valtakunnalla oli 1800-luvun alussa hallussaan laajoilla alueita Balkanilla, mutta se ajettiin vuosisadan aikana pois alueelta niin, että sille jäi Eurooppaan vain pieni alue Istanbulin ympärillä. Osmanien valtakunnan ongelmana oli, että sen hallitsemilla alueilla Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä paikalliset eliitit valtasivat jalansijaa hallinnossa ja valtion yhtenäisyys alkoi hajota. Lainsäädäntöä ei saatu kehitetty tukemaan teollistumista. Esimerkiksi 1900-luvun alussa Euroopassa vain Osmanien valtakunnassa ja Venäjällä tarvittiin valtion lupa osakeyhtiön perustamiseen. Euroopan lähialueena Osmanien valtakunnan eräät osat kuten Beirutin ympäristö vaurastui Euroopan taloudellisen kasvun mukana. Osmanit veivät Eurooppaan maataloustuotteita kuten silkkiä, puuvillaa ja tupakkaa. Valtio pysyi koossa Brittien tuella ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen Lähi-idän alueet jaettiin Ranskan ja Britannian kesken. Turkin modernisaation toteutti sitten Kemal Atatürkin johtama hallinto 1920-luvulla.Schön 2013, s. 248–249.
Aatteiden vuosisata Kolme aatetta, nationalismi, liberalismi ja sosialismi alkoivat 1800-luvulla saada laajoja kannattajajoukkoja ja synnyttivät seuraavalla vuosisadalla sotia. Romantiikan ajan ajattelulle nationalismi oli jonkinlaista uskonnollisuutta. Nationalismi kasvoi alistetuiksi itsensä tuntevien kansojen piirissä merkittäväksi voimaksi. Läheisessä vuorovaikutuksessa nationalismin kanssa oli liberalismi, joka vetosi erityisesti porvaristoon tukiessaan teollisen vallankumouksen ja vapaakaupan leviämistä. Liberalismin levittäjiä Saksassa ja pohjoismaissa olivat yliopistot, Venäjällä upseeristo, Ranskassa ja Englannissa lehdistö ja parlamentti, Yhdysvalloissa erilaiset kansalaisjärjestöt. Sosialismin teorian kiteyttivät Karl Marx ja Friedrich Engels vuonna 1848 julkaistussa Kommunistisessa manifestissa. Siitä alkoi työväenliikkeen järjestäytyminen. Vuonna 1871 Englannin hallitus laillisti ammattiliitot. Lakot kuitenkin saivat merkitystä vasta vuosisadan lopulla.Virtanen 1988, s. 732–738.
Euroopan poliittisen tasapainon järkkyminen Saksan yhdistyminen loi Eurooppaan uuden suurvallan. "Rautakansleri" Otto von Bismarck, josta tuli Preussin pääministeri 1860, yhdisti Saksan sopimuksilla ja muutamalla harkitulla sodalla, joista ensimmäinen oli Sota Tanskaa vastaan Schleswig-Holsteinin omistuksesta 1866 ja toinen Saksan–Ranskan sota 1870–1871, jossa Saksa sai haltuunsa Elsass-Lothringenin. Sodilla Bismarck saavutti päämääränsä yhtenäisestä Preussin johtamasta Saksasta ilman Itävaltaa. Sodat nostattivat Saksassa nationalismia ja loivat yhteenkuuluvuuden tunnetta. Bismarck sopi erikseen kunkin Euroopan suurvallan kanssa liittolais- ja hyökkäämättömyyssopimuksia, jotka olivat keskenään ristiriitaisia. Bismarck, joka tunnisti Euroopan voimatasapainon eikä halunnut häiritä sitä, joutui eroamaan 1890 kaksi vuotta sen jälkeen, kun nuori ja kunnianhimoinen keisari Vilhelm II tuli valtaan. Vilhelm toisen kaudella Saksa siirtyi nationalistisempaan politiikkaan. Saksa aloitti 1890-luvulla laivastokilpailun Britannian kanssa, mikä johti Ranskan ja Britannian väliseen Entente cordiale-sopimukseen. Tässä oli luotu jako, joka toteutui ensimmäisessä maailmansodassa.Hovi 1988, s. 667–683.
Imperialismin aika 1800-luvun lopulla Imperialismi sai uutta voimaa teollisen vallankumouksen tuomasta teknisestä ylivoimasta. Britannian maailmanvalta oli laajimmillaan 1900-luvun alussa ja Pax Britannica takasi rauhaa Napoleonin sodista alkaen. Uudet suurvallat Saksa, Yhdysvallat ja Japani halusivat saada raaka-ainelähteitä sekä uusia markkinoita tuotteilleen. Myös Ranska ja Venäjä halusivat osansa. Yhdysvallat oli jo vuodesta 1823 noudattanut Etelä-Amerikan maiden itsenäistyttyä Monroen oppia, jonka mukaan Amerikka kuului amerikkalaisille. Se pystyikin pitämään Euroopan suurvallat poissa Amerikan mantereilta. Vuonna 1898 käytiin Espanjan–Yhdysvaltain sota, jossa Yhdysvallat sai Espanjan Karibian siirtomaat haltuunsa. Suuri saavutus Yhdysvaltain politiikalle oli Panaman irrottaminen Kolumbiasta 1903 ja kanava-alueen vuokraus, jonne Panaman kanava valmistui 1914. Japanin kiinnostus kohdistui Koreaan ja Kiinaan. Kiinan–Japanin sota (1894–1895) päättyi Japanin voittoon ja sen seurauksena Kiina tunnusti Korean itsenäisyyden ja Korea jäi Japanin ylivallan alle. Lisäksi Japani sai Formosan saaren. Venäjän–Japanin sota oli järkytys Euroopalle, kun eurooppalainen valtio Venäjä hävisi ensimmäisen kerran Euroopan ulkopuoliselle maalle. Sodan seurauksena Japanin valtaan jäi Mantšuria.Hovi 1988, s. 683–685.