Deep Purple on vuonna 1968 perustettu englantilainen rockyhtye. Yhtye luetaan heavy metalin ja hard rockin edelläkävijöihin. Deep Purple on ensimmäisiä ja suosituimpia näiden tyylilajien edustajia. Yhtyeen albumeita on myyty yli 150 miljoonaa kappaletta.Berner Zeitung: Die Bern-Connection des Rock-KlassikersRP.online: Deep Purple Jon Lord ist tot Yhtyeen historiaan kuuluu suuri määrä kokoonpanon muutoksia, ja sen toiminta on ollut välillä kahdeksan vuotta keskeytyksissä.
Historia Perustaminen (1967–1968)
thumb|right|220px|Ritchie Blackmore. The Searchersin entinen rumpali Chris Curtis otti vuonna 1967 yhteyttä englantilaiseen liikemieheen Tony Edwardsiin ja ehdotti, että tämä alkaisi manageroida hänen uutta yhtyettään, jonka hän tulisi kokoamaan itsensä ympärille. Edwards innostui ajatuksesta ja yhdessä liikekumppaneidensa John Colettan ja Ron Hiren (HEC-Enterprises) alkoi toteuttaa suunnitelmaa. Ensin yhtyeeseen hankittiin urkuri Jon Lord, joka soitti The Artwoods -yhtyeessä. Lord otti yhteyttä sessiokitaristina tunnettuun Ritchie Blackmoreen, jonka hän suostutteli tulemaan Hampurista asti koe-esiintymiseen. Curtis kuitenkin päätti jättäytyä hankkeesta, mutta Lord ja Blackmore jatkoivat yhdessä. Basistiksi otettiin Lordin ja Blackmoren vanha soittokumppani Nick Simper. Kokoonpano oli valmis laulaja Rod Evansin ja rumpali Ian Paicen tultua mukaan. He olivat soittaneet The Maze -yhtyeessä. Yhtyeen nimeksi tuli Chris Curtisin ehdotuksen mukaan Roundabout. Kevään 1968 lyhyen Tanskan-kiertueen jälkeen nimeksi muutettiin Deep Purple Ritchie Blackmoren isoäidin lempikappaleen mukaan.
Mark I – Ensimmäinen kokoonpano (1968–1969) thumb|left|180px|Yhtyeen ensimmäinen kosketinsoittaja Jon Lord. Deep Purple sai levytyssopimuksen Parlophone-yhtiöltä, joka oli EMI:n alamerkki. Yhdysvalloissa levy-yhtiöksi tuli Tetragrammaton. Ensimmäinen albumi Shades of Deep Purple levytettiin toukokuussa 1968 parin päivän aikana. Albumin musiikki oli 1960-luvun pop-vaikutteista Blackmoren ja Lordin sooloilla ryyditettynä. Albumilta julkaistu single, Joe Southin kirjoittama ”Hush” nousi Yhdysvalloissa yllätyshitiksi ja singlelistan sijalle 4. Myös albumi menestyi Yhdysvalloissa hyvin ja nousi top-30:een.
Kotimaassa Englannissa kumpikin floppasi. Menestyksen myötä yhtye lähti Amerikan-kiertueelle ja soitti muun muassa Creamin lämmittelijänä. Jo saman vuoden syksyllä julkaistiin yhtyeen toinen albumi The Book of Taliesyn. Musiikki oli aiempaa hieman progressiivisempaa, ja myös Lordin ihannoimaa klassista musiikkia hyödynnettiin kappaleessa ”Anthem”. Albumi ja siltä julkaistu single ”Kentucky Woman” nousivat listoille USA:ssa mutta eivät yltäneet ensilevyn ja ”Hushin” vertaiseen menestykseen. Englannissa albumi julkaistiin vasta kesällä 1969. Vuodenvaihteessa Purple meni jälleen studioon levyttämään kolmatta albumia. Yksinkertaisesti Deep Purple -nimellä kesäkuussa 1969 julkaistu albumi ei menestynyt enää Yhdysvalloissakaan saati sitten Englannissa, jossa se julkaistiin vasta vuoden 1969 lopulla. Musiikillisesti albumi osoitti jo merkkejä tulevasta raskaammasta suunnasta. Lordin ja Blackmoren ”April”-kappaleella kokeiltiin klassisen musiikin vaikutteilla.
Vuoden 1969 alkupuoliskolla edellisvuoden menestyksen alkaessa haihtua Blackmore ja Lord alkoivat suunnitella yhtyeen tulevaisuutta ja uutta linjaa. He olivat pettyneitä Rod Evansiin laulajana, koska hän oli enemmän balladilaulaja kuin kovaääninen rocklaulaja. Myös Nick Simperin bassonsoittoa pidettiin liian vanhanaikaisena. Ian Paice halusi pysyä mukana, ja niinpä Simper ja Evans päätettiin erottaa. Managerit Edwards ja Coletta pyysivät kolmikkoa kuitenkin siirtämään erottamista heinäkuuhun asti, koska yhtyeellä oli sovittuja kiertueita eikä aikaa olisi vielä hakea uusia soittajia. Evans ja Simper pidettiin pimennossa asiasta, ja heidän tietämättään Lord, Blackmore ja Paice alkoivat hakea uusia soittajia. Blackmoren vanha kaveri, rumpali Mick Underwood suositteli Blackmorelle yhtyeensä Episode Six:in laulajaa Ian Gillania, jolla oli vahva ja tarvittaessa korkea ääniala. Gillan tuli koe-esiintymiseen ja toi mukanaan saman yhtyeen basistin Roger Gloverin. Miesten kemiat loksahtivat kohdalleen ja kakkoskokoonpano oli syntynyt.
Uusi kokoonpano alkoi harjoitella päivisin ja vanha kokoonpano teki sovittuja keikkoja iltaisin. Pian myös Simper ja Evans saivat tietää, miten asiat ovat. Evans tyytyi kohtaloonsa, koska oli aikonut muutenkin muuttaa Amerikkaan ja perustaa perheen, mutta Simper oli katkera erottamisestaan ja haastoi yhtyeen myöhemmin oikeuteen. Simper perusti vuotta myöhemmin Warhorse-nimisen progressiivista heavy rockia soittaneen yhtyeen. Evans liittyi 1970-luvun alussa Captain Beyond -yhtyeeseen. Viimeinen alkuperäisen kokoonpanon konsertti oli 4. heinäkuuta ja uusi kokoonpano teki ensiesiintymisensä 10. heinäkuuta 1969 vain kuusi päivää myöhemmin.
Mark II – Kakkoskokoonpano (1969–1973) thumb|right|300px|Deep Purplen kuuluisin kokoonpano vuonna 1971. Vasemmalta Jon Lord, Roger Glover, Ian Gillan, Ritchie Blackmore ja Ian Paice. Ensimmäinen kakkoskokoonpanon levytys oli ”Hallelujah”-niminen Greenway/Cookin säveltämä gospelvaikutteinen popralli, joka ei kuitenkaan menestynyt. Purple alkoi keikkojen ohessa säveltää tulevan In Rock -albumin kappaleita. Ritchie Blackmoren visiona oli tehdä kovaa rockia sisältävä albumi ilman hempeyksiä. Levyn tekemisen keskeytti Jon Lordin säveltämän Concerto for Group and Orchestra -teoksen esittäminen yhdessä Malcolm Arnoldin johtaman Lontoon Royal Philharmonic Orchestran kanssa syyskuussa 1969. Kyseessä oli yksi ensimmäisistä rockyhtyeen ja sinfoniaorkesterin yhteisteoksista, ja se sai suurta huomiota Englannissa ja toi yhtyeen viimein englantilaisten tietoisuuteen. Konsertosta julkaistiin albumi, joka nousi top-30:een Brittein albumilistalla.
Yhdysvalloissa albumi jäi konkurssiin menneen Tetragrammaton-yhtiön viimeiseksi Purple-julkaisuksi eikä menestynyt listoilla. Kotimaan menestyksestä huolimatta kaikki jäsenet, etenkään Blackmore, eivät olleet tyytyväisiä. Purple tunnettiin nyt yhtyeenä, joka soitti orkesterin kanssa klassista musiikkia, vaikka se nimenomaan halusi suunnata raskaampaan ja tiukempaan rockiin. Uusien kappaleiden levyttämistä jatkettiin, ja Blackmore lupasi soittaa orkesterien kanssa vaikka lopun ikäänsä, jos tuleva albumi floppaa.
Concerto for Group and Orchestra oli ensimmäinen Purple-albumi, jolla oli mukana äänittäjä Martin Birch, josta oli tuleva Purplen hovituottaja ja myöhemmin monien suurten heavy-yhtyeiden (esimerkiksi Iron Maiden) tuottaja.
Kesällä 1970 julkaistu In Rock ja single ”Black Night” löivät yhtyeen lopullisesti läpi Euroopassa. Single ja albumi nousivat Britanniassa top-10:een. In Rockia pidetään nykyään yhtenä hard rockin pioneerialbumeista. Sen kappaleista klassikoiksi ovat muodostuneet ”Speed King” ja pitkä ”Child in Time”. Yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneet kitara- ja kosketinsoolot sekä Ian Gillanin tarvittaessa korkealle nouseva ääniala tulevat albumilla hyvin esille. Purple lähti kiertämään Eurooppaa ja Amerikkaa, jossa se rakensi siellä kadonneen suosionsa uudelleen.
Kovan esiintymistahdin lomassa yhtye alkoi levyttää seuraavaa albumia jo samana vuonna. Vuonna 1971 julkaistu Fireball nousi listaykköseksi Britanniassa ja single ”Strange Kind of Woman” nousi top-10:een. Menestyksestä huolimatta yhtye ei ollut kaikin puolin tyytyväinen albumiin ja kriitikotkin olivat levystä montaa mieltä. Albumilla yhtyeen tyyli kehittyi enemmän progressiiviseen suuntaan In Rockin suoraviivaisuudesta. Ian Gillan on myöhemmin sanonut Fireballin olevan hänen lempialbuminsa.Bloom 2009: 187.
thumb|left|220px|Ian Gillan vuonna 1972. Seuraavaa albumia lähdettiin levyttämään Sveitsin Montreux’hön vuoden 1971 joulukuussa. Albumi oli tarkoitus nauhoittaa paikallisella Casinolla, mutta Frank Zappan konsertissa, jota Purple oli katsomassa, joku yleisöstä laukaisi valopistoolin, joka sytytti Casinon tuleen. Äänityksiin varatun ajan painostamana uudeksi äänityspaikaksi valittiin Grand Hotel, joka oli suljettu talven ajaksi turistikauden päättyessä. Äänitystila rakennettiin käytävään hotellin aulan sivuun.
Kasattuaan patjoista ja muista tavaroista väliseiniä ja vaimennuksia akustiikan muokkaamiseksi yhtye pystyi äänittämään. Yhtye myös yritti äänittää monet kappaleet aitona esityksenä nauhalle, koska liikkuminen soittopaikan ja rakennuksen viereen sijoitetun Rolling Stonesin mobiilistudioauton, joka oli myös tarkkailuhuoneena, välillä ei ollut helppoa. Esitykseen lisättiin sitten taustalaulu- ja soolo-osuuksia. Tuottajan vaatimuksesta tehtiin uusintaottoja.
Tuloksena oli Machine Head, yksi heavy rockin klassikkoalbumeista. Etenkin Casinon tulipalosta innoituksen saanut "Smoke on the Water" tuli nousemaan yhtyeen tunnetuimmaksi kappaleeksi. Muita klassikkokappaleita levyllä ovat "Highway Star", "Pictures of Home" sekä "Space Truckin’".
Deep Purple konsertoi ensimmäisen kerran Suomessa 26. helmikuuta 1972 Helsingin A-Messuhallissa osana Fireball-kiertuetta.
Kiertueita jatkettiin ja kova työtahti alkoi vaikuttaa yhtyeen sisäisiin kemioihin. Etenkin jääräpäisinä tunnettujen Blackmoren ja Gillanin välit alkoivat tulehtua jo Fireballin teon aikoihin. Ian Gillan ilmoitti managereille kirjeellä vuoden 1972 kesällä eroavansa yhtyeestä kesäkuussa 1973 sovittujen kiertueiden jälkeen. Töitä jatkettiin tästä huolimatta ja syksyn 1972 Japanin-kiertueella nauhoitettiin livealbumi Made in Japan. Alun perin vain Japanissa julkaistavaksi tarkoitettu livelevy nousi yhdeksi myydyimmistä ja arvostetuimmista livealbumeista. Albumin nauhoitus on aito, studiodubbauksia ei tehty. Yhtye ei liiemmälti ollut innostunut albumin julkaisusta, sillä vain Ian Paice ja Roger Glover tulivat albumin miksauksiin mukaan. Yhtyeen väsymys ja sisäiset jännitteet alkoivat näkyä vuoden 1973 alkupuolella julkaistulla Who Do We Think We Are -albumilla. Machine Headiin verrattuna hieman hidastempoisempi albumi sisälsi kuitenkin pieneksi hitiksi nousseen ”Woman from Tokyon”.
Gillanin ollessa lähtöpuuhissa Blackmore, Paice ja Lord alkoivat miettiä uusia suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Blackmore ilmoitti haluavansa uuden basistin Gloverin tilalle, muuten hän ei jatkaisi. Paice ja Lord myöntyivät ehdotukselle ja uutta basistia alettiin kaikessa hiljaisuudessa etsiä. Roger Glover ei aluksi tiennyt erottamisestaan, ja kuullessaan siitä managereilta hän oli luonnollisesti pettynyt. Uudeksi basistiksi otettiin Trapeze-yhtyeessä soittanut ja laulanut Glenn Hughes, jonka Lord, Paice ja Blackmore olivat nähneet keikalla Marquee-klubilla ja ihastuneet tämän esiintymiseen ja soittotaitoon. Laulajaa varten laitettiin ilmoitus lehteen. Blackmoren ykkössuosikki Free-yhtyeen Paul Rodgers kieltäytyi pestistä vaikka olikin aluksi kiinnostunut.Burn-albumin remasteroidun painoksen tekstiliite. Deep Purplen kakkoskokoonpano soitti viimeiset konserttinsa kesäkuussa 1973 Japanissa, minkä jälkeen Gillan vetäytyi pariksi vuodeksi musiikkialalta ja Roger Gloverista tuli yhtyeen oman Purple Recordsin työntekijä. Vuonna 1973 Deep Purple oli Pohjois-Amerikan myydyimpien artistien joukossa ja maailman suosituimpia rockyhtyeitä.
Mark III – Bluesia ja funk-vaikutteita (1973–1975)