Hurriganes oli vuonna 1971 perustettu suomalainen rock-yhtye, joka oli toiminnassa vuosina 1971–1984, 1988 ja nimellä Remu & Hurriganes vuosina 1998–2018.
Yhtyeen perustajajäsenet olivat rumpali ja laulaja Henry ”Remu” Aaltonen, basisti Hugo Christer ”Cisse” Häkkinen ja kitaristi Ilkka ”Ile” Kallio. Kallion erottua yhtyeestä keväällä 1972 hänen tilalleen kitaristiksi liittyi Pekka ”Albert” Järvinen, ja näin muodostui yhtyeen toinen peruskokoonpano.
Vuodesta 1998 vuoteen 2018 yhtyeen solisti ja rumpali Remu Aaltonen esiintyi vaihtelevien kokoonpanojen kanssa nimellä Remu & Hurriganes. Tässä yhtyeessä ei Aaltosen lisäksi soittanut muita alkuperäisen ja tunnetun Hurriganesin jäseniä. Yhtye teki vuosina 2017–2018 Last Call -nimisen ja 15 keikkaa sisältävän kiertueen, jonka jälkeen se lopetti esiintymisensä. Viimeinen konsertti pidettiin Helsingin jäähallissa 20. tammikuuta 2018.
Historia
Perustaminen, alkuvaiheet ja läpimurto (1971–1975)
Remu Aaltonen perusti Hurriganesin vuonna 1971. Hän pyysi yhtyeen kitaristiksi Ile Kallion. Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 51–52 Basistiksi tuli Cisse Häkkinen, joka oli tullut aiemmin tunnetuksi kitaristina.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s.52–53
Uuden yhtyeen nimeksi suunniteltiin aluksi Black Devils, mutta Aaltonen ei pitänyt nimeä tarpeeksi hyvänä. Ensimmäiset esiintymisensä yhtye teki nimellä Remu & Hurricanes. Idea nimeen tuli yhdysvaltalaisesta Johnny and the Hurricanes -yhtyeestä. Aaltosen mielestä nimi sopi yhtyeelle hyvin, sillä englanninkielinen sana ”hurricane” tarkoittaa pyörremyrskyä.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 54–55 Sittemmin Hurricanes-nimen kirjain C vaihtui G:ksi. Yhtye perusteli muutosta sillä, että nimestä tuli omaperäisempi.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 78
Ile Kallio jätti yhtyeen vuonna 1972, sillä hän halusi keskittyä opiskeluun. Hänet korvasi Albert Järvinen.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 62–63
pienois|pysty|vasen|Cisse Häkkinen ja Remu Aaltonen Vanhalla ylioppilastalolla vuonna 1973. Hurriganesin ensimmäinen albumi Rock and Roll All Night Long ilmestyi vuonna 1973 ja sisälsi muun muassa kappaleet ”Say Mama” ja ”Keep on Knocking”. Albumin A-puoli ja B-puolen ensimmäinen kappale äänitettiin konsertissa Klaukkalassa ja loput studiossa.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 91–93 Ensimmäinen albumi sai kuuntelijoilta myönteisen vastaanoton. Toisaalta albumia myös arvosteltiin tasapaksuksi. Kriitikoiden mielestä albumin studioraidat eivät kyenneet tuomaan esiin myöskään Hurriganesin konserteissa ilmennyttä energisyyttä.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 99–100 Se oli kuitenkin Love Recordsin siihen mennessä myydyin albumi.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 101
Yhtye joutui jäämään keväällä 1974 esiintymistauolle Remu Aaltosen puolen vuoden vankeustuomion vuoksi. Yhtyeen kannalta tuomio tuli huonoon aikaan, sillä yleisön kiinnostus yhtyettä kohtaan oli juuri herännyt.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 110 Lopulta Aaltosen tuomio lyheni ja yhtye pääsi jatkamaan esiintymisiään kesään 1974 mennessä.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 113
Hurriganes julkaisi syyskuussa Tukholmassa Marcus Music -studiolla äänitetyn Roadrunner-albumin, joka sisälsi yhtyeen tunnetuimman kappaleen ”Get On”. Kyseessä oli alun perin täytekappale.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 150–152 Kappale voitti kansainvälisen European Pop Jury -kilpailun.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 160 Albumi sisälsi myös muun muassa kappaleet ”Roadrunner”, ”It Ain’t What You Do”, ”I Will Stay”, ”The Phone Rang” ja ”Mister X”.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s.139–146 Roadrunnerista tuli yhtyeen kaupallinen läpimurto, ja se nousi kaikkien aikojen myydyimmäksi kotimaiseksi albumiksi.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s.155 Roadrunner pysyi myydyimpänä kotimaisena albumina aina vuoteen 1985 saakka, kunnes Dingon Kerjäläisten valtakunta ylitti sen myyntimäärän.
Ile Kallion paluu kitaristiksi (1975–1979) Hurriganes vakiinnutti asemansa Suomen musiikkimarkkinoilla. Suosiosta huolimatta kitaristi Albert Järvinen alkoi menettää kiinnostustaan yksinkertaisen rockin soittamiseen. Myös Järvisen lisääntynyt alkoholinkäyttö ja ailahteleva käytös aiheuttivat yhtyeessä sisäisiä ongelmia.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 173–174 Järvinen erosi yhtyeestä kesän 1975 keikkojen jälkeen. Hänen tilalleen yhtyeeseen tuli alkuperäinen kitaristi Ile Kallio.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 176–177Kallio 2025, s. 24–25
Samana vuonna 1975 Hurriganes julkaisi albumin Crazy Days, joka saavutti timanttilevyn aseman nopeasti muttei pidemmän päälle yltänyt Roadrunnerin myyntiin.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 195 Albumi sisälsi yhden suuren hitin, alun perin Jim & The Beatmakersin vuonna 1964 levyttämän kappaleen ”My Only One”. Kappale oli ollut jo pitkään Hurriganesin ohjelmistossa ja oli loppuun saakka Cisse Häkkisen laulama bravuuri.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 191
Crazy Days -albumin jälkeen ilmestynyt Hot Wheels oli soinnillisesti edeltäjäänsä raaempi ja rankempi. Albumi sisältää ainoastaan Aaltosen ja Häkkisen nimiin merkittyjä omia kappaleita. Myös Ile Kallio osallistui kappaleiden tekoon, mutta hänen nimeään ei mainittu tekijätiedoissa.Kallio 2025, s. 55 Albumi on äänitetty Lahdessa Pekka Nurmikallion Microvox-studiossa, joka oli halpa, rähjäinen, matala eikä kovinkaan tasokas kellaristudio.Kallio 2025, s. 54 Ruotsissa Hot Wheels oli Hurriganesin läpimurto. Albumin kappaleita kuultiin myös vuonna 1976 ilmestyneessä Kuumat kundit -elokuvassa. Kyseessä oli pienen budjetin elokuva, jossa yhtyeen jäsenet olivat sivuroolissa.Kallio 2025, s. 58–59Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s.225–228
Läpimurtoesiintymisensä Ruotsissa Hurriganes teki helmikuussa 1977 Tukholman Jarla Teaternissa soitetuissa konserteissa. Hurriganes esiintyi saman illan aikana kaksi kertaa. Kun ensimmäinen konsertti myytiin loppuun, samalle illalle järjestettiin toinen konsertti. Esiintymisestä nauhoitettu tallenne julkaistiin vuonna 1996 nimellä Live In Stockholm 1977.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 245, 470.Kallio 2025, s. 64–69
Syksyllä 1977 Hurriganesin ruotsalainen levy-yhtiö Sonet järjesti yhtyeelle pienen kiertueen Lontooseen. Seuraavalle kesälle sovittiin 30 keikkaa Eurooppaan Status Quo -yhtyeen lämmittelijäksi.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 265–268 Lontoon valloitus kuitenkin epäonnistui ja Status Quo lämmittelykeikat peruttiin, kun Aaltonen ja Häkkinen lähtivät takaisin Suomeen kesken kiertueen. Yhtye oli Englannissa tuntematon ja järjestelyt sekä vastaanotto vaatimattomia. He eivät esimerkiksi olleet pääesiintyjiä tärkeimmissä konserteissaan.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 270–272 Aaltonen ei myöskään osannut kunnolla englantia, mikä vaikeutti hänen kommunikointiaan paikallisen lehdistön kanssa. Ile Kallion mukaan kiertueen keskeytymisen taustalla oli myös se, että Hurriganes oli noussut huipulle Suomessa ja Ruotsissa, eikä Aaltosta motivoinut aloittaa uraa ulkomailla ikään kuin alusta.Kallio 2025, s. 114
Love Recordsin omassa uudessa studiossa äänitetyn Tsugu Way -albumin (1977) tekoa häiritsivät tekniset ongelmat. Myös ilmapiiri oli kireä. Albumilla yhtyeen perinteinen rock and roll yhdistyi uuden aallon, rhythm and bluesin ja 1960-luvun vaikutteisiin.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 279–280 Albumi julkaistiin Ruotsissa, Saksassa ja Hollannissa nimellä Use No Hooks.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 281–282
Tällä erää Kallion viimeiseksi Hurriganes-albumiksi jäi seuraava Hanger (1978), jossa oli Aaltosen, Häkkisen ja Kallion lisävahvistuksena rummuissa Beaver Aitto-oja, koskettimissa Pedro Hietanen sekä taustalaulussa ja kitarassa Jim Pembroke taiteilijanimellä Jim Kowalzskij.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 297
Aaltosen selkävaivat estivät soittamisen, ja lyhytaikaiseksi jäänyt viisihenkinen Hurriganes kävi kiertueella myös Ruotsin puolella, mutta vastaanotto oli hieman ristiriitainen. Konserteissa rumpalina oli Tomi Parkkonen, sillä Aitto-ojan ei katsottu olevan sopiva rumpali esiintymisiin. Taustalla olivat muun muassa rumpalin päihteidenkäyttö ja muut henkilökohtaiset ongelmat.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 302–303 Hurriganes palasi kolmimiehiseksi alkuvuodesta 1979 ja Remu Aaltonen palasi yhtyeen laulaja-rumpaliksi.Kallio 2025, s. 135
Epäonnistuneen Britannian valloitusyrityksen jälkeen vuonna 1977 Ile Kallio alkoi menettää mielenkiintoaan yhtyettä kohtaanAaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s.313. Lopulta yhtyeestä neljä vuotta aiemmin eronnut Albert Järvinen palasi kitaristiksi vuonna 1979.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 314 Järvisen liittymisen jälkeen yhtye julkaisi albumin Jailbird (1979), jonka kaupallinen menestys jäi vaatimattomaksi.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s.341–342 Hurriganes oli menettänyt suosiotaan uusille yhtyeille, kuten Teddy & The Tigersille.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 343
Suosion hiipuminen ja hajoaminen (1980–1984)
pienoiskuva|vasen|Albert Järvinen Kaivopuistossa 1980. Hurriganes julkaisi vuonna 1980 albumin 10/80, josta tuli kaupallisesti suuri menestys. Se sisälsi myös hitin ”Bourbon Street”.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 357–361 Levyn menestyksen myötä myös yhtyeen keikkasuosio kasvoi ja yhtyeen jäsenet saivat pienet roolit elokuvasta Rokkidiggari (1981).Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 369
Kitaristi Albert Järvisen jatkuvasti lisääntyvä alkoholikäyttö aiheutti yhtyeessä ongelmia. Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 372–373 Lopulta Järvinen erotettiin yhtyeestä. Remu Aaltosen mukaan erottamisen syynä oli Järvisen täydellinen välinpitämättömyys Hurriganesia kohtaan. Järvinen oli toiminnallaan myös haitannut yhtyeen esiintymisiä ja vaarantanut muiden turvallisuuden.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 374–375 Humalatilansa vuoksi Järvinen ei aina pystynyt soittamaan keikkoja kunnialla läpi, mikä ärsytti etenkin Aaltosta.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 376 Erottamisensa jälkeen Järvinen jatkoi soittamista Sleepy Sleepersissä.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 377–378
Uudeksi kitaristiksi tuli studiomuusikkona toiminut Janne Louhivuori.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 381 Hurriganes julkaisi uuden kitaristin kanssa vuonna 1981 albumin Fortissimo. Albumi myi edeltäjänsä tavoin hyvin ja ylitti nopeasti kultalevyrajan. Yhtyeen musiikkityyli oli muuttunut aiempia levyjä silotellummaksi. Yhtyeen keikoilla oli mukana myös albumilla kosketinsoittimia soittanut Ola Kyllönen.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 388–389
Vaikka tuorein albumi oli myynyt hyvin, yhtyeen levyttämän ja keikoilla esittämän musiikin tyylissä alkoi olla kasvavia eroja. Siinä missä Hurriganes soitti keikoilla edelleen suoraviivaista rockia, sen uusimmat levytykset alkoivat olla yhä kauempana yhtyeen alkuperäisestä tyylistä.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 395 Myöhemmin Remu Aaltonen on sanonut Fortissimon kärsineen huonosta yhteissoitosta, sillä yhtye meni studioon liian nopeasti uuden kitaristin liittymisen jälkeen. Albumin tuottaneen Pave Maijasen mukaan lopputulokseen vaikuttivat myös olosuhteet, sillä albumi äänitettiin nopeasti.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 396
Vuonna 1982 yhtye julkaisi albumin Rockin’. Nimestään huolimatta albumi ei ollut suoraviivaista rockia, vaan jatkoi Fortissimon viitoittamalla suunnalla. Albumi menestyi hyvin, mutta tuotti pettymyksen useille yhtyeen pitkäaikaisille kuuntelijoille.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 402 Albumin julkaisun jälkeen yhtye lähti uudelle kiertueelle.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 404 Kiertueen aikana kitaristi Janne Louhivuori totesi saaneensa tarpeekseen yhtyeessä soittamisesta ja päätti erota. Louhivuori erosi yhtyeestä kesällä 1983.Aaltonen & Kontiainen & Starck 2010, s. 410