Ristiretket vendejä vastaan käytiin 1100-luvulla nykyisen Pohjois-Saksan alueella asuneita slaavilaisia vendejä vastaan. Aluksi retket olivat tanskalaisten ja saksien yrityksiä laajentaa valtaansa vendien alueelle. Vuonna 1147 paavi Eugenius III:n bulla antoi Pohjois-Euroopan kristityille luvan sotia paikallisia pakanoita vastaan sen sijaan, että heidän olisi pitänyt lähteä ristiretkelle Jerusalemiin. Saksit ja tanskalaiset löivät yhteistyössä vendit ja pakottivat heidät maksamaan veroa. Vuoden 1147 sota oli ainoa vendejä vastaan käyty sota, joka sai paavilta virallisen ristiretkijulistuksen.
Tanskan kuningas Valdemar I ja Saksin herttua Henrik Leijona jatkoivat vendialueiden valtausta. Vendejä vastaan käytyjen sotien aikana Tanskasta tuli lyhyeksi aikaa Itämeren alueen suurvalta. Kuningas Valdemar ja piispa Absalon kukistivat Arkonan kaupungin Rügenin saarella vuonna 1169. 1200-luvun alkuun mennessä vendien ruhtinaat olivat omaksuneet kristinuskon, ja esimerkiksi Mecklenburgin ja Pommerin hallitsijoista tuli aikanaan merkittäviä kristittyjä ruhtinaita.
Tärkeimpiä lähteitä tästä ajasta ovat Saxo Grammaticuksen 1200-luvulla kirjoittama Tanskan historia (Gesta Danorum) ja saksalaisen kronikoitsija Helmoldin slaavilaisten kronikka (Chronica Slavorum).
Tausta pienoiskuva|Vendien asuttamat maat 1100-luvulla Vendit asuivat Itämeren eteläpuolella. Alue oli 900-luvulla ollut saksalaisten hallinnassa, ja he olivat rakentaneet sinne kirkkoja. Saksa oli kuitenkin menettänyt jalansijansa, ja vendit olivat jatkaneet vanhojen jumaliensa palvomista. Kristityt katsoivat, että heillä oli oikeus vallata takaisin maat, jotka olivat kerran olleet kristittyjä.Harrison s. 194 Vendeihin kuului useita länsislaavilaisia kansoja. Läntisimpinä asuivat polabit, vagrit ja obotriitit. Polabit asuivat Elben varrella, vagrit Itä-Holsteinissa ja obotriitit Mecklenburgissa. Idempänä, Oderille asti ulottuvalla alueella, asuivat ljutitseiksi ja viltseiksi kutsutut kansat. Yksi näistä kansoista asui Rügenin saarella, jossa sen kulttipaikka Arkona sijaitsi. Peene-joen itäpuolella asuivat pomeraanit, joiden asuttama alue jatkui aina Veikselille asti. Vendien pääelinkeino oli maanviljely, ja he asuivat etupäässä pienissä kylissä. Vendeillä oli myös useita kaupunkeja. Vagrien pääkaupunki oli Stargard (nykyinen Oldenburg), polabien Ratzeburg ja obotriittien Veligrad (nykyinen Mecklenburg). Idempänä tärkein kaupunki oli Oderin suistossa sijaitseva Szczecin. Eri kansoilla oli yleensä kuningas (knes), jonka valta vaihteli suuresti. Usein papistolla oli enemmän sanavaltaa kuin kuninkaalla, ja kaupunkien asukkaat toimivat yleensä itsenäisesti.Harrison s. 196–199, Christiansen s. 27–31
Pyhän sodan juuret Itämeren alueella voidaan ajoittaa vuoteen 1108. Magdeburgin piispa Adelgot lähetti tuolloin monille paikallisille ruhtinaille, muun muassa Flanderin kreiville, kirjeen, jossa hän pyysi heitä apuun kukistaakseen pakanalliset slaavit. Slaavit olivat nousseet kapinaan kristittyjä isäntiään vastaan. Muun muassa Tanskan kuningas Nils olisi kirjeen mukaan lupautunut auttamaan. Kirjeen takana oli ilmeisesti Saksan kuningas Henrik V eikä paavi, joten virallisena ristiretkijulistuksena sitä ei voida pitää. Kirjeessä nimitettiin ”meidän Jerusalemiksemme” (Ierosalem nostra) niitä alueita, jotka piispa halusi kristittyjen valtaavan. Pakanallisten maiden valtaus pohjolassa rinnastettiin siis pyhän maan valtaukseen Lähi-idässä.Harrison s. 191–192
Tanskalaisten ja vendien vihanpito pienoiskuva|Knut Lavard oli Tanskan kuninkaan Eerik Ejegodin poika. Hänen serkkunsa Maunu Niilonpoika murhasi hänet 7. tammikuuta 1131. Knut julistettiin myöhemmin pyhimykseksi. Knutin kuoleman jälkeen hänen vaimonsa Ingeborg synnytti pojan, josta tuli kuningas Valdemar I. Saxo kertoo, että vendiläiset merirosvot hyökkäsivät Tanskaan Eerik I Ejegodin ollessa kuningas. Vendit tappoivat erään Auten, joka kuului yhteen Tanskan mahtisuvuista. Auten veli Skjalm Hvide otti asian esille käräjillä ja sai tanskalaiset lähtemään kostoretkelle vendejä vastaan. Tanskalaiset piirittivät Wolinin kaupunkia, kunnes sen asukkaat maksoivat lunnaita ja luovuttivat merirosvot tanskalaisille, jotka kiduttivat heidät kuoliaaksi. Erikin seuraaja Niilo Sveninpoika taisteli puolestaan obotriittien kuningasta Henrikiä vastaan. Henrik oli jo aikaisemmin kääntynyt kristinuskoon, mutta hänen alamaisensa olivat vielä sinnikkäästi pakanoita. Niilon joukot kärsivät murskatappion, ja vendit tekivät puolestaan kostoretken Tanskaan. Sotaa jatkoi Eerik Ejegodin poika Knut Lavard, joka sai vuoteen 1129 mennessä valtaansa suuren osan läntisten vendien maista. Saksan kuningas Lothar nimitti Knutin obotrittien kuninkaaksi (rex Obotritorum). Knutin suurin kilpailija oli Niilon poika Maunu, ja kummatkin yrittivät laajentaa valtaansa tekemällä sotaretkiä vendien ja muiden pakanoiden alueelle. Maunu soti muun muassa Ruotsissa, jossa hän oli vähän aikaa Götanmaan kuninkaana. Niilo ja Maunu tekivät myös yhdessä Puolan kanssa sotaretken pommerilaisten maahan. Näitä sotaretkiä ei voi kuitenkaan pitää ristiretkinä, koska niiden tarkoitus oli lisätä tanskalaisten ylimysten valtaa.Harrison s. 207–213
pienoiskuva|vasen|Arkona sijaitsi korkealla kukkulalla Rügenin saaren pohjoisimman niemen kärjessä. Knutin kuoleman jälkeen vuonna 1131 läntiset vendit pääsivät irti Tanskan vallasta. Obotriittien kuninkaaksi nousi Nyklot, ja vagrien ja polabien kuninkaaksi nousi Pribislav. Kummatkin sanoutuivat irti kristinuskosta ja ilmoittivat kannattavansa vanhoja jumalia. Tanskassa Knutin veli Eerik II Emune taisteli Niiloa ja Maunua vastaan. Vendit käyttivät Tanskan sekavaa tilannetta hyväkseen ja tekivät useita hyökkäyksiä, jopa ryöstöretkiä Norjaan asti. Eerik Emune lähti puolestaan kostoretkelle vendien maille sen jälkeen, kun hän oli saanut Tanskan valtaansa noin vuonna 1136. Hän päätti vallata Arkonan, jossa sijaitsi pakanajumalan Svantovitin temppeli. Arkona oli lähes mahdoton vallata, koska se sijaitsi korkealla kukkulalla niemen kärjessä. Kaupunkiin pystyi hyökkäämään ainoastaan lännestä päin, ja sinne oli rakennettu valli. Eerik aloitti Arkonan piirityksen, muttei saanut kaupunkia vallattua. Lopulta arkonalaiset suostuivat rauhaan sillä ehdolla, että he saisivat pitää Svantovitin temppelin, vaikka kääntyisivät kristinuskoon ja antaisivat tanskalaisen papin asettua asumaan kaupunkiinsa. Heti tanskalaisten lähdettyä arkonalaiset ajoivat papin pois kaupungistaan.Harrison s. 217–222
Holsteinin laajentuminen itään pienoiskuva|Saksin herttua Henrik Leijona Samalla kun tanskalaiset taistelivat keskenään, Holsteinin kreivi Aadolf II ja hänen kilpailijansa Henrik Badewideläinen laajensivat valtaansa vendien alueille. He valtasivat Liubicen (Lyypekki) ja Ratzeburgin. Hyökkäysten syynä oli sekä kilpailu aatelisten välillä että halu kostaa vendeille aikaisemmat ryöstöretket. Holsteinilaiset hyökkäsivät pienin ratsuväkijoukoin ja rakensivat puulinnoituksia vendien alueille. Pian alueille muutti talonpoikia ja heidän mukanaan pappeja. 1140-luvulle mennessä holsteinilaiset saivat vallattua vagrien maat, ja ajan myötä alueen väestö alkoi puhua saksaa ja kääntyi kristinuskoon. Myös polabien kuningas Pribislav kääntyi kristinuskoon. Aadolf perusti aivan Liubicen viereen Lyypekin kaupungin, josta tuli pian merkittävä kauppapaikka. Aadolf oli Saksin herttuan Henrik Leijonan vasalli, joten hänen piti pian luovuttaa Lyypekki Henrikille. Saksalaisten valtaukset jäivät melko pieniksi, koska heillä oli vähän sotilaita ja vendit alkoivat tehdä kovempaa vastarintaa.Harrison s. 224–225, Christiansen s. 52
Vuoden 1147 ristiretki Tanskan kuningas Eerik murhattiin vuonna 1137, minkä jälkeen syttyi pian sisällissota kuninkaaksi valitun Eerik Lamin ja erään Olofin välillä. Kun Eerik luopui vallasta 1146, sekä Knuut Maununpoika (Maunu Niilonpojan poika) että Sven Grate (Eerik Emunen poika) julistautuivat kuninkaiksi. Vuonna 1147 Knuut ja Sven solmivat rauhan ja lähtivät yhdessä sotaan.Harrison s. 222–223 pienoiskuva|vasen|Bernhard Clairvauxlainen Vuonna 1144 Eurooppaa ravisutti Edessan kreivikunnan kukistuminen. Paavi Eugenius III alkoi saarnata uuden Lähi-itään tehtävän ristiretken puolesta. Paavi ei kuitenkaan tyytynyt tähän toisena ristiretkenä tunnettuun retkeen, vaan antoi myös Kastilian kuninkaalle Alfonso VII:lle luvan hyökätä muslimeja vastaan omassa maassaan. Bernhard Clairvauxlainen, jonka tehtäväksi oli annettu kiertää ympäri Eurooppaa toista ristiretkeä julistamassa, osallistui 13. maaliskuuta 1147 saksalaisten suurmiesten kanssa Frankfurtissa pidettyyn kokoukseen. Paikalla oli myös useita saksilaisia suurmiehiä. Monella Pohjois-Euroopan aatelisella ei ollut varaa lähteä Jerusalemiin, eivätkä saksilaiset halunneet lähteä Konrad III:n kanssa pyhälle maalle, vaan halusivat sotia Elben takana asuvia slaaveja vastaan. Bernhard suostui saksien ehdotukseen, ja 11. huhtikuuta paavi Eugenius julisti bullan, jonka mukaan Pohjois-Euroopan kristityt saivat sotia lähellään asuvia pakanoita vastaan sen sijaan, että lähtisivät ristiretkelle Jerusalemiin. He saisivat samat etuoikeudet kun muutkin ristiretkiin osallistuneet, etupäässä syntien anteeksiannon. Paavi nimitti ristiretken johtajaksi Havelburgin piispan Anselmin.Harrison s. 223–226, Christiansen s. 53
Vendejä vastaan käyty ristiretki poikkesi aiemmista ristiretkistä siinä, että nyt ensimmäistä kertaa sotaa käytiin pakanoiden käännyttämiseksi. Jerusalemiin tehtyjen ristiretkien, kuin myös Bernhardin Clairvauxlaisen valtuuttaman Espanjan ristiretken, tarkoituksena puolestaan oli ollut kristityille aiemmin kuuluneiden maiden valloittaminen. Poikkeuksellinen oli myös Bernhardin ristiretkikutsun muotoilu, jossa kristittyjä käskettiin joko käännyttämään vendit tai tuhoamaan heidät. Vaikka "miekkakäännytystä" oli Euroopassa harrastettu jo aiemmin, oli kirkon kanta siihen ollut aina kielteinen. Myös Bernhard itse oli ristiretkeä julistaessaan pyrkinyt estämään juutalaisten vainot, joita ensimmäisen ristiretken yhteydessä oli nähty. Friedrich Lotter on selittänyt tätä epäsuhtaa niin, ettei Bernard tarkoittanut, että jokainen vendi pitäisi yksilönä joko kastaa tai surmata, vaan pikemminkin vendien kansakuntana tulisi joko kääntyä tai se sulautettaisiin kristilliseen keisarikuntaan, pitäen ristiretken esikuvana Joosuan ja Tuomarien kirjoissa kuvattua Kaananin valloitusta.Lotter, s. 10-12, 41
Vendejä vastaan käydyt sodat saivat joka tapauksessa siis nyt pyhän sodan leiman. Tanskalaiset ja saksalaiset eivät kuitenkaan olleet taistelleet vendejä vastaan uskonnollisista syistä. Nytkin he ajattelivat, että ei kannattaisi yrittää käännyttää pakanoita väkisin, sillä se olisi vaatinut liikaa voimavaroja. Saksit halusivat etupäässä paavin hyväksynnän sodille, joita he muutenkin kävivät. Ennen kuin saksit ja tanskalaiset ehtivät aloittaa sodan, vendikuningas Nyklot hyökkäsi holsteinilaisten asutuksia vastaan heinäkuussa 1147. Vuoden 1147 ristiretkestä tulikin näin vastahyökkäys.Harrison s. 227–228 pienoiskuva|Messenin rajakreivi Konrad Suuri pienoiskuva|Brandenburgin rajakreivi Albrekt Karhu