Puna-armeijan hyökkäys Georgiaan (), myös Neuvosto-Venäjän–Georgian sota (, ) oli neuvosto-Venäjän puna-armeijan Georgian demokraattista tasavaltaa vastaan kohdistama sotilaallinen hyökkäys, joka käytiin 15. helmikuuta – 17. maaliskuuta 1921. Hyökkäyksen tarkoituksena oli kaataa Georgian sosiaalidemokraattisen puolueen menševikkihallitus ja tuoda maahan bolševikkihallinto. Konflikti johtui Neuvosto-Venäjän laajentumispolitiikasta, jonka tavoitteena oli saada takaisin hallintaan ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin saakka Venäjän keisarikuntaan kuuluneet alueet, s. 154. sekä Venäjälle siirtyneiden georgialaisten bolševikkien vallankumouspyrkimyksistä. Bolševikeilla ei Georgiassa ollut tarpeeksi tukea, että he olisivat voineet nousta valtaan ilman ulkomaiden apua. s. 207. s. 124.
Venäjä oli tunnustanut Georgian itsenäisyyden 7. toukokuuta vuonna 1920 solmitussa Moskovan sopimuksessa, eikä Georgian valloittamisesta oltu Moskovassa yksimielisiä. Hyökkäyksen pääsuunnittelijat olivat kaksi vaikutusvaltaista georgialaissyntyistä neuvostovirkamiestä, Josif Stalin ja Grigori Ordžonikidze, jotka saivat luvan hyökätä Georgiaan neuvostojohtaja Vladimir Leniniltä 14. helmikuuta 1921, maan "talonpoikien ja työläisten kapinan" tukemisen verukkeella. Neuvostojoukot valtasivat Georgian pääkaupungin Tbilisin raskaiden taisteluiden jälkeen ja julistivat Georgian SNT:n syntyneeksi 25. helmikuuta 1921. Maan loppuosa saatiin vallatuksi kolmen viikon sisällä, mutta neuvostovalta Georgiassa vakiintui vasta syyskuussa vuonna 1924. Turkin miehitys Georgian luoteisosassa lähes samanaikaisesti (helmi–maaliskuussa 1921) uhkasi kehittää kriisin Moskovan ja Ankaran välille, ja se johti merkittäviin alueluovutuksiin Neuvosto-Venäjältä Turkille Karsin sopimuksessa.
Tausta Georgia onnistui irrottautumaan Venäjästä vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen kaoottisten jälkiseurausten aikana. Kun maa oli epäonnistuneesti yrittänyt muodostaa Armenian ja Azerbaidžanin kanssa federatiivisen tasavallan, Georgian johtajat julistivat maan itsenäiseksi 26. toukokuuta vuonna 1918 nimellä Georgian demokraattinen tasavalta. Vaikka Georgia kärsikin sisäisistä ongelmista ja satunnaisista konflikteista naapuriensa kanssa, se onnistui säilyttämään itsenäisyytensä ja sai uudet rajansa suhteellisen hyvään hallintaan Venäjän sisällissodan aikana.
Vaikka Georgian sosiaalidemokraattisella hallituksella olikin suhteellisen korkea kannatus ja se sai aikaan joitakin onnistuneita uudistuksia, se ei kyennyt luomaan maahan vakaata taloutta tai rakentamaan vahvaa ja kurinalaista armeijaa, joka olisi kyennyt vastustamaan helposti ennustettavissa olevaa bolševikkiuhkaa. Maassa oli merkittävä määrä Venäjän keisarillisessa armeijassa palvelleita päteviä upseereja, mutta armeija jäi aliravituksi ja huonosti varustetuksi. Rinnakkainen puolustusjärjestelmä, Georgian kansankaarti, värvättiin menševikkipuolueen jäsenten keskuudesta. Se oli sen vuoksi armeijoista kunnioitetumpi ja kurinalaisempi, mutta politisoitunut ja puoluevirkailijoiden hallitsema.
Sodan alkusoitto
Vuoden 1920 alusta paikalliset bolševikit lietsoivat Georgiassa aktiivisesti poliittisia levottomuuksia. He keskittyivät levottomuuksiin maaseudulla ja maan etnisten ryhmien välisiin jännitteisiin. Neuvosto-Venäjän sotilaallis-poliittisten voimien toimintakeskus Kaukasuksella oli Kavburo, joka oli yhteydessä Venäjän kommunistisen puolueen keskuskomiteaan. Vuonna 1920 luotua toimintaelintä johti georgialainen bolševikki Grigori Ordžonikidze avustajanaan Sergei Kirov. Kaukasian tuominen neuvostovaltaan näyttäytyi bolševikkijohtajille helppona tehtävänä, ensimmäisen maailmansodan ympärysvaltojen keskittyessä Turkin itsenäisyyssotaan. s. 65. Lisäksi Turkin Ankarasta käsin toiminut, Mustafa Kemalin johtama hallitus ilmaisi täyden tukensa yhteistyölle Moskovan kanssa. Se lupasi taivuttaa "Georgian ... ja Azerbaidžanin ... liittymään unioniin Neuvosto-Venäjän kanssa ... ja ... aloittaa sotilastoimet ekspansionistista Armeniaa vastaan". Neuvostojohto käytti menestyksekkäästi tilannetta hyväkseen ja lähetti armeijansa miehittämään Bakua, Azerbaidžanin demokraattisen tasavallan pääkaupunkia.
Kun Bakuun oli perustettu neuvostohallitus huhtikuussa 1920, Ordžonikidze – todennäköisesti omasta aloitteestaan – siirtyi Georgiaan tukeakseen suunniteltua bolševikkivallankaappausta Tbilisissä. Kaappaus kuitenkin epäonnistui, mikä salli Georgian hallituksen keskittää onnistuneesti kaikki joukkonsa estämään venäläisten joukkojen eteneminen Georgian-Azerbaidžanin rajalta. Neuvosto-Venäjän johtaja Vladimir Lenin oli joutumassa sotaan Puolaa vastaan, ja hän käski aloittaa neuvottelut Georgian kanssa. Neuvosto-Venäjä tunnusti 7. toukokuuta 1920 allekirjoitetussa Moskovan sopimuksessa Georgian itsenäisyyden ja solmi hyökkäämättömyyssopimuksen. Sopimus vahvisti de jure maiden väliset rajat ja vaati Georgiaa lakkauttamaan kaikkien Moskovan vihamielisinä pitämien kolmansien osapuolien toiminta. Salaisessa lisäpöytäkirjassa Georgia lupasi laillistaa paikallisen bolševikkipuolueen toiminnan. s. 165.
Rauhansopimuksesta huolimatta Georgian menševikkihallituksen lopullinen syrjäyttäminen oli tarkoituksellinen ja etukäteen suunniteltu teko. s. 123. Georgialla oli vakiintuneet diplomaattiset suhteet useisiin eurooppalaisiin valtioihin, ja se piti hallussaan strategisia liikennereittejä Mustaltamereltä Kaspianmerelle. Neuvostojohto näki Georgian "ympärysvaltojen valtapiirin kohteena". Toinen syy, miksi Georgian hallituksen ei voitu antaa pysyä vallassa, oli bolševikkien halu kostaa Euroopassa maanpaossa olleille venäläisille menševikeille, joiden neuvostovastaista propagandaa oli vaikea hiljentää. s. 254.
Kun puna-armeijan operaatiot Puolaa vastaan olivat lakanneet, Venäjän valkoisten johtaja Pjotr Wrangel oli joutunut tappiolle ja Armenian demokraattinen tasavalta oli kaatunut, neuvostojohdolle tarjoutui suotuisa tilaisuus kukistaa viimeinen, neuvostovaltaa vastustanut itsenäinen valtio Kaukasiassa. s. 87. Tuohon mennessä brittiläiset tutkimusjoukot olivat kokonaisuudessaan lähteneet Kaukasukselta, eikä läntinen maailma ollut enää halukas tulemaan Georgian avuksi.
Venäjän sotilaallisesta hyökkäyksestä ei kuitenkaan oltu Moskovassa täysin yksimielisiä. Bolševikkien keskuudessa vallitsi erilaisia näkemyksiä suhtautumisesta maan eteläiseen naapuriin. Kansallisuusasioiden kansankomissaari Josif Stalin, joka oli sisällissodan loppuun mennessä kerännyt itselleen jo huomattavan määrän valtaa, otti huomattavan kovan linjan synnyinmaatansa Georgiaa kohtaan. s. 22. Hän tuki vahvasti Georgian hallituksen kaatamista sotilastoimin ja kehotti jatkuvasti Leniniä antamaan suostumuksensa hyökkäykselle. Sodan kansankomissaari Lev Trotski oli taas vahvasti eri mieltä operaatiosta, jota hän kutsui "ennenaikaiseksi interventioksi". Hänen mukaansa kansa pystyisi itsenäisesti vallankumoukseen. Lenin kieltäytyi aluksi voimankäytöstä kansojen itsemääräämisoikeuden politiikkansa mukaisesti, ja vaati ehdotonta varovaisuutta, että Venäjä ainoastaan auttaisi eikä dominoisi Georgian vallankumousta. Sisällissodan voiton lähestyessä Moskovan toimista tuli kuitenkin vähemmän hillittyjä, ja monille bolševikeille itsemääräämisoikeus oli enää "diplomaattinen peli, jota täytyi pelata tietyissä tapauksissa". s. 175.
Moskovan mukaan suhteet Georgiaan rapautuivat siksi, että Georgia väitetysti rikkoi maiden välistä rauhansopimusta, pidätti uudelleen georgialaisia bolševikkeja ja esti Armeniaan suuntautuneiden saattueiden kulun, ja koska maan epäiltiin tukevan Pohjois-Kaukasuksen aseistettuja kapinallisia. s. 519–544
Hyökkäys
Neuvosto-venäläisten käyttämä taktiikka Georgian valloittamiseksi oli samankaltainen kuin vuonna 1920 Armeniassa ja Azerbaidžanissa käytetty: lähetetään maahan puna-armeija rohkaisten samalla paikallisia bolševikkeja levottomuuksiin. Tämän strategian käyttäminen oli Georgiassa kuitenkin vaikeaa, s. 49. sillä kommunistinen puolue oli siellä eristäytynyt poliittinen voima, jolla ei ollut yleistä tukea.
Yöllä helmikuun 11. ja 12. päivän välillä vuonna 1921, Ordžonikidzen aloitteesta, bolševikit hyökkäsivät georgialaisia sotilastukikohtia vastaan armenialaisenemmistöisessä Lorrin maakunnassa ja läheisessä Šulaverin kylässä lähellä Armenian ja Azerbaidžanin rajoja. Armeniassa olleet puna-armeijan yksiköt saapuivat nopeasti apuun, tosin ilman Moskovan muodollista suostumusta. Katso myös lyhennetty versio kirjasta . Kun Georgian hallitus protestoi välikohtauksia Tbilisin neuvostolähettiläälle Aron Šeinmanille, tämä kielsi Venäjän kaiken osallisuuden ja väitti kaikkien mahdollisten meneillään olleiden häiriöiden johtuvan armenialaisten kommunistien spontaanista kapinasta. ss. 234-6. Samaan aikaan bolševikit olivat jo luoneet Šulaveriin Georgian vallankumouskomitean (Revkom), elimen, joka saisi pian kilpailevan hallituksen ominaisuudet. Georgialaisen bolševikin Pilipe Makharadzen johtama Revkom pyysi muodollisesti avunantoa Moskovalta.
Välikohtauksia syntyi myös Dušetin kaupungissa ja osseettien keskuudessa Koillis-Georgiassa. Osseetit eivät pitäneet Georgian hallituksesta, sillä se ei suostunut antamaan heille autonomiaa. Georgialaiset joukot onnistuivat hillitsemään liikehdintää joillakin alueilla, mutta Neuvosto-Venäjän hyökkäyksen valmistelut olivat jo pitkällä. Kun Georgian armeija siirtyi Lorriin murskaamaan kapinaa, Lenin lopulta myöntyi Stalinin ja Ordžonikidzen toistuviin pyyntöihinLisää yksityiskohtia Stalinin ja Ordžonikidzen roolista neuvostohallinnon perustamisessa Kaukasuksella: sallia puna-armeijan hyökätä Georgiaan. Lopullisen päätöksen teki 14. helmikuuta Neuvosto-Venäjän kommunistisen puolueen keskuskomitea:
Päätös kannattaa hyökkäystä ei kuitenkaan ollut yksimielinen. Sitä vastusti Karl Radek ja se pidettiin salassa Trotskilta, joka oli tuohon aikaan Uralin alueella. s. 163. Trotski oli niin suuttunut keskuskomitean päätöksestä ja Ordžonikidzen roolista sen toteuttamisessa, että palatessaan Moskovaan hän vaati, tosin turhaan, erityisen asiaa tutkivan puoluekomission perustamista. Myöhemmin Trotski kuitenkin sopeutui tapahtuneeseen ja jopa puolusti hyökkäystä erityisessä lehtisessä. s. 41. Trotskin pamfletti on ehkä tunnetuin hyökkäyksen oikeuttanut kirja. Se oli vastine Karl Kautskyn teokselle, joka julisti Georgian olevan demokraattinen, sosialistinen työläisten ja talonpoikien tasavalta.
Taistelu Tbilisistä
Helmikuun 16. päivän aamuna 11. armeijan pääjoukot ylittivät Georgian rajan Anatoli Gekkerin komennuksessa ja aloittivat Tiflisin operaation, jonka tarkoituksena oli Georgian pääkaupungin valtaus. Khrami-joen taistelussa kenraali Stepan Akhmetelin johtamat Georgian rajajoukot nujertuivat ylivoiman alle ja kärsivät tappion. Länteen vetäytynyt georgialainen komentaja kenraali Tsulukidze räjäytti rautatiesiltoja ja tuhosi teitä yrittäessään hidastaa vihollisen etenemistä. Samaan aikaan puna-armeijan yksiköt marssivat Georgiaan pohjoisesta Darialin ja Mamisonin solien kautta ja Mustanmeren rannikkoa pitkin Suhumia kohti. Tapahtumien aikana ulkoasioiden neuvostokomissaari antoi sarjan lausuntoja, joissa kiellettiin kaikki tieto Georgian ja puna-armeijan välisistä sotatoimista ja vakuutettiin tahtoa sovitella kaikissa Georgian sisällä syntyneissä kiistoissa.