pienoiskuva|Etelämanner satelliittikuvassa.
Etelämanner on maapallon eteläisin manner. Se on lähes kokonaan eteläisen napapiirin eteläpuolella ja kokonaan 60. eteläisen leveyspiirin eteläpuolella. Mantereen sisäosissa sijaitsee etelänapa. Etelämannerta ja sitä ympäröivää merialuetta ja saaria 60. eteläisen leveyspiirin eteläpuolella kutsutaan yhteisnimityksellä Antarktis.McGonigal 2008, s. 20.
Etelämanner jaetaan läntiseen ja itäiseen Etelämantereeseen. Etelämantereen pinta-ala on 14 miljoonaa neliökilometriä, ja se on viidenneksi suurin maanosa. 98 prosenttia Etelämantereesta on mannerjäätikön peitossa, ja lisäksi sen rannikoilla on laajoja jäälauttoja. Etelämanner on ainoa maanosa, jossa ei ole vakituista asutusta, eikä yhtään valtiota. Vuosittain noin 1 000 – 5 000 tutkijaa asuu tutkimusasemilla, joita on rakennettu ympäri maanosaa.
Etelämanner on maailman kylmin, kuivin ja tuulisin maanosa. Ankaran ilmastonsa johdosta siellä selviytyvät vain kylmään todella hyvin sopeutuneet kasvit ja eläimet, kuten pingviinit.
Vuonna 1959 allekirjoitettu Antarktiksen sopimus estää Etelämantereella sotilaallisen toiminnan ja kaivostoiminnan, hyväksyy tieteellisen tutkimuksen sekä suojelee maanosan ekosysteemiä.
Maantiede pienoiskuva|350px|Etelämantereen tärkeimmät maantieteelliset piirteet. Oikealla puolella Itä-Etelämanner ja vasemmalla Länsi-Etelämanner. Ylävasemmalla Etelä-Amerikkaa kohti kurottava Antarktiksen niemimaa, mantereen pohjoisin osa. Etelänapa on suorien pituusviivojen risteyskohdassa. pienoiskuva|Etelämanner ilman jäätä, mutta ilman jään sulamisesta seuraavaa merenpinnan nousua ja maankohoamista.
Muoto Etelämanner on päärynänmuotoinen. Itäpuoli on muodoltaan pullistunut ja länsipuolella on Etelä-Amerikkaa kohti kurottava pitkulainen Antarktiksen niemimaa.McGonigal 2008, s. 23–24.
Itä- ja länsiosa Etelämanner jaetaan kahteen monin tavoin erilaiseen puoliskoon, Länsi-Etelämantereeseen ja Itä-Etelämantereeseen. Länsipuoli on kokonaan maapallon läntisellä pallonpuoliskolla ja itäpuoli suurimmaksi osaksi itäisellä. Niiden luonnollisena rajana voidaan pitää Transantarktisia vuoria.McGonigal 2008, s. 74–75.
Itä-Etelämanner on Etelämantereen puoliskoista selvästi suurempi, pinta-alaltaan Australian kokoinen. Sen pohjoisrannikko kulkee melko tarkalleen eteläisen napapiirin mukaisesti. Pituusasteiltaan se sijaitsee Afrikan, Aasian ja Australian tasolla. Itä-Etelämantereen peruskallio on muinaista ja vakaata prekambrista kalliota, ja se on merenpinnan yläpuolella. Kallion päällä on keskimäärin kahden kilometrin paksuinen jäätikkö, jossa on 90 prosenttia kaikesta Etelämantereen jäästä. Rannikoilla on hiukan paljasta maata.
Itä-Etelämantereen maa-alueet ovat myötäpäivään luettuna Kuningatar Maudin maa, Enderbynmaa, Kemp Land, Mac. Robertsonin maa, Princess Elisabeth Land, Keisari Wilhelm II:n maa, Kuningatar Maryn maa, Wilkesinmaa, Adélienmaa, George V Land ja Oatesinmaa. Itä-Etelämannerta reunustavat Haakon VII:n meri, Davisinmeri ja Dumont d’Urvillen meri.
Länsi-Etelämanner sijaitsee pituusasteiltaan Amerikan ja Uuden-Seelannin välissä kansainvälisen päivämäärärajan itäpuolella. Siihen kuuluu Antarktiksen niemimaa, jonka pohjoisosat ovat koko Etelämantereen pohjoisimpia osia. Länsi-Etelämantereen maa-alueita ovat Ellsworthinmaa ja Marie Byrdin maa. Sitä rajaavat merenlahdet Rossinmeri ja Weddellinmeri. Muita reunameriä ovat Amundseninmeri ja Bellingshauseninmeri. Suurin osa Länsi-Etelämantereen kallioperästä on merenpinnan alapuolella, keskimäärin 440 metriä. Sen ilmasto on lauhempi kuin itäpuoliskon, sen kallioperä on nuorempaa, se on vuoristoisempaa ja siellä on aktiivisia tulivuoria.
Navat ja aikavyöhykkeet pienoiskuva|vasen|Seremoniallinen etelänapa Etelämantereen sisämaassa 90. eteläisen leveysasteen kohdalla on maantieteellinen etelänapa. Sen ympäri 435 päivän jaksoissa 20 metrin etäisyydellä kiertää Maan pyörimisakselin eteläpää. Etelämantereella tai sen läheisyydessä sijaitsee myös maapallon magneettinen etelänapa, joka liikkuu jatkuvasti. Geomagneettisen etelänavan sijainti on . Etelämantereen luoksepääsemättömyyden napa eli kohta, josta on pisin matka lähimmälle rannikolle, sijaitsee kohdassa .McGonigal 2008, s. 17–18.
Etelämantereella sijaitsevat kaikki maapallon aikavyöhykkeet. Tutkimusasemilla käytetään usein emämaan aikaa mukavuussyistä.McGonigal 2008, s. 18, 21.
Vuoristot pienoiskuva|Etelämantereen korkokuva. Punainen on korkealla, sinertävät alueet ovat meressä kelluvaa lauttajäätä. pienoiskuva|Mount Erebus Rossinsaarella Etelämantereen rannikolla on maailman eteläisin toimiva tulivuori. Etelämantereella on useita suuria vuoriketjuja. Transantarktiset vuoret ulottuvat 3 200 kilometrin pituudelta Cape Adaresta Tyynenmeren eteläpuolelta Coatsinmaalle Atlantin puolelle. Antarktiksen niemimaan vuoriketju on 1 600 kilometriä pitkä. Kun Etelämanner oli vielä yli 65 miljoonaa vuotta sitten yhteydessä Australiaan, niemimaan vuoriketju oli yhteydessä Australian itäosien vuoriketjuun.McGonigal 2008, s. 23.
Etelämantereen korkein huippu on 4 897 metrin korkuinen Vinsonin massiivi Ellsworthinvuorilla lähellä Weddellinmerta.
Etelämantereen vuoristoja: Ellsworthvuoret Prinssi Albertin vuoret Eternity-vuoret Kuningatar Maudin vuoret Edsel Fordin vuoret Gamburtsevin vuoristo (jäänalainen) Executive Committee Range Eisenhower-vuoristo Amiraliteetinvuoret Kuningatar Aleksandran vuoret
Näiden lisäksi on huomattava määrä vuoria ja muita pinnanmuodostumia, jotka ovat lumen ja jään alla peitossa. Monet paikat ja luonnonmuodostelmat on nimetty tutkimusmatkailijoiden ja entisaikojen hallitsijoiden mukaan.
Jää pienoiskuva|Itä-Etelämantereen tyypillistä jäätikkötasankoa. pienoiskuva|Vuorten välistä virtaavaa jäätä. Etelämantereen pysyvä jää peittää noin 14 miljoonaa neliökilometriä.McGonigal 2008, s. 21. Koko mantereesta mannerjäätikkö peittää noin 98 prosenttia. Rannikolla on lisäksi suuria jäälauttoja, jäävuoria ja merijäätä.McGonigal 2008, s. 18.
Mannerjäätikkö Etelämantereen mannerjäätikkö on keskimäärin 2,3 kilometriä paksua. Paksuimmillaan se on mantereen itäpuolella, 4 800 metriä. Etelämantereen jäähän on sitoutunut 75 prosenttia maapallon makeasta vedestä.McGonigal 2008, s. 21–22, 40. Jääkupoli on niin paksu, että se peittää mantereen useimmat vuoret ja vuoristot.
Suuri osa mantereen itäosan jään alla olevasta maasta on merenpinnan yläpuolella, mutta länsipuoliskon kallio on suurelta osin merenpinnan alapuolella.McGonigal 2008, s. 22. Painava mannerjäätikkö on painanut maankuorta alemmas. Ilman jääpeitettä Etelämanner nousisi keskimäärin 450 metriä merenpinnan ylle.
Etelämantereen jäätikön kylmässä ytimessä syntyy jäätä ilmassa olevan kosteuden tiivistyessä syntyvistä lumikiteistä. Reunalla jäätä syntyy enemmän matalapaineiden tuomasta lumesta.Otavan suuri ensyklopedia Maahan tulee mantereen keskellä lunta 20–60 millimetriä vuodessa etupäässä härmästä ja ilman kosteuden tiivistymisestä. Lumi muuttuu jääksi noin 100 metrin syvyydessä. Jään synty kerrostumalla vie aikaa 1 000 – 2 000 vuotta.
Etelämantereen jää virtaa hitaasti, mutta nopeus kiihtyy reunoja kohti.Maailman maat ja kansat, Brasiliasta Etelämantereelle, s. 144, Kaikki liikkuu. Helsinki: Valitut Palat & WSOY, 1995. Mannerjäätikön keskustassa virtaus on vain noin luokkaa metri vuodessa.Imber, Bertrand: North Pole, South Pole, s. 166, Antarctica Ice. Thames and Hudson, 1992. Lambertin jäätikkö virtaa alkupäässä 230 metriä vuodessa ja loppupäässä 300 kilometrin päässä merellä olevassa kielekkeessä yhden kilometrin vuodessa.Hirvas & Nenonen 1990, s. 11. Jään virtaus johtuu siitä, että se muuttuu sitkaaksi ja siirappimaiseksi suurissa paineissa, jotka syntyvät jäätikön omasta painosta.Maailma tänään, Nide 2. Tieteen kuvalahden hakuteos, Australia, Oseania ja Antarktis, s. 88. Kööpenhamina, 1997.
Joissain Etelämantereen osissa lähellä rannikkoa on niin sanottuja kuivia laaksoja, joissa ei ole jäätä, koska ympäröivät vuoret pysäyttävät jäätikön ja haihdunta on suurempi kuin sadanta. Suurimpia kuivien laaksojen alueista ovat Larsemanin ja Vestfoldin kukkulat, Bunger Hills ja McMurdon kuivat laaksot.McGonigal 2008, s. 100.
Jäähyllyt ja jäävuoret pienoiskuva|Jään reunaa Antarktiksen niemimaalla. Etelämantereen rannikolla, etenkin lahdissa, on laajoja jäähyllyjä. Ne muodostuvat paksusta ja kelluvasta jäästä, ja ne kasvavat, kun jäätä valuu sisämaasta rannikolle, joskus myös lumisateista ja jäätyvästä vedestä. Korkeimmat jäähyllyt ovat paksuudeltaan jopa 330 metriä.McGonigal 2008, s. 42. Jäähyllyjen pinnalla on lunta, 10 metriä pinnan alla lumijäätä, 50 metrin syvyydessä jäätä. Suurimpia jäähyllyjä ovat Rossin jäähylly ja Filchnerin jäähylly. Rossin jäähyllyn ala on 450 000 neliökilometriä ja Filchnerin jäähyllyn 530 000 neliökilometriä.Hirvas & Nenonen 1990, s. 12..
Jäähyllyistä irtoaa toisinaan suuria ja pieniä jäävuoria, jotka lähtevät ajelehtimaan kohti pohjoista ja lopulta sulavat.McGonigal 2008, s. 44–45.
Merijää Etelämannerta ympäröivä meri alkaa jäätyä syksyllä, ensin Weddellinmerellä, seuraavaksi Rossinmerellä ja Bellingshauseninmerellä. Talven aikana merijää laajenee noin neljä kilometriä joka päivä. Rannikon jää pysyy kiinni mantereessa, mutta kauempana on ajojäätä. Talven lopulla lokakuussa merijää ulottuu 2 000 kilometrin päähän rannikosta ja sen pinta-ala on 20 miljoonaa neliökilometriä, selvästi enemmän kuin itse mantereen. Jää on paksuimmillaan keskimäärin yhden metrin paksuista, paikoin jopa 10 metriä. Kesän loppuun mennessä suurin osa merijäästä on sulanut, ja enää neljä miljoonaa neliökilometriä on jäljellä. Vain Weddellinmerellä ja Bellingshausenin merellä on vanhempaa kuin yhden vuoden ikäistä jäätä.McGonigal 2008, s. 48–49.
Etelämannerta ympäröi polaaririntama 40. ja 60. leveysasteiden välissä. Sen eteläpuolella meriveden lämpötila laskee jyrkästi.McGonigal 2008, s. 36.
Vesistöt Fryxellinjärvi on jääpeitteinen järvi Victorianmaalla.|pienoiskuva Etelämantereella on järviä niin jäätikön pinnalla kuin jäätikön allakin. Jäätikön yläpuolisia sulia järviä muodostuu mantereen reuna-alueille jäätikön pinnan painaumiin kesäisin jäätikön sulamisvedestä, kun jäätikön pintajää on riittävän märkää ja vettä läpäisemätöntä. Tällaiset pintajärvet yleensä jäätyvät talveksi.
Jäätikön alta on löydetty järviä vuoteen 2014 mennessä 379 kappaletta. Niistä suurin on Vostok, joka on 240 × 50 km ja satoja metrejä syvä.
Suurin osa jäätikön alaisista järvistä sijaitsee alueilla, jossa jää virtaa hitaasti, tai jäätikön jakokohdissa. Järvet ovat yhteydessä toisiinsa jokien kautta. Jotkin järvet ovat olleet eristyksissä jopa 35 miljoonan vuoden ajan, ja niissä saattaa olla ainutlaatuista elämää.
Jäätikön alaiset järvet sijaitsevat keskimäärin kolmen kilometrin paksuisen jään alla. Niitä pitää sulana mahdollisesti geoterminen lämpö. Sulat järvet nopeuttavat yläpuolisen jäätikön valumista pienentäessään jäätikön alareunan kitkaa.
Etelämantereen pisin joki on 31 kilometrin mittainen Onyx.
Taivaat pienoiskuva|left|150px|Etelämantereen yläpuolella oleva otsoniaukko (sinisellä) vuonna 2000. Etelämantereen taivaalla esiintyy revontulia.McGonigal 2008, s. 52. Etelämantereen kuiva ilmasto tarjoaa ihanteelliset olosuhteet tähtitaivaan havainnointiin valon infrapuna-alueella.
Etelämantereen ilmakehän otsonikerroksessa havaittiin vuonna 1985 synteettisten kemikaalien aiheuttama aukko, jonka kautta Auringon ultraviolettisäteilyä pääsee maahan. Vuonna 2006 aukko oli kasvanut koko mantereen laajuiseksi.McGonigal 2008, s. 54–55.
Etelämantereelta löytyy helposti avaruudesta pudonneita meteoriitteja, sillä miljoonien vuosien aikana pudonneet meteoriitit ovat yleensä helposti näkyvillä jään pinnalla.
Geologia ja luonnonvarat Geologia pienoiskuva|Etelämantereen kallioperä länsipuolelta kuvattuna.