Raymond Matthews Brown (13. lokakuuta 1926 – 2. heinäkuuta 2002) oli yhdysvaltalainen jazzkontrabasisti. Häntä pidetään yhtenä soittimensa arvostetuimpana taitajana.

Elämä Ray Brown syntyi Pittsburghissa Pennsylvaniassa, ja aloitti piano-opinnot kahdeksanvuotiaana. High school -aikanaan koulun jazzorkesterissa oli basistin paikka vapaana, ja Brown aloitti kontrabasson soitonRay Brown Jazz Profile at NPR.org . Hän sai varhain vaikutteita Duke Ellingtonin yhtyeen basistin, Jimmy Blantonin soitosta. Nuori Ray Brown alettiin tuntea yhä paremmin Pittsburghin jazzpiireissä, ja hänen ensimmäiset kokemuksensa yhtyeissä olevat Jimmy Hinsley Sextet ja Snookum Russelin yhtye. Valmistuttuaan high schoolista ja kuultuaan tarinoita New Yorkin 52. kadun jazzympyröistä, hän osti menolipun kaupunkiin.

Saavuttuaan New Yorkiin kahdenkymmenen vuoden ikäisenä hän tapasi pianisti Hank Jonesin, jonka kanssa oli aikaisemminkin työskennellyt, ja hänet esiteltiin Dizzy Gillespielle, joka etsi basistia. Gillespie kiinnitti Brownin saman tien ja pian hän soittikin alan huippumuusikoiden, kuten Art Tatumin sekä Charlie Parkerin kanssa.

Vuodet 1946–1951 Brown soitti Gillespien yhtyeessä. Yhdessä vibrafonisti Milt Jacksonin, rumpali Kenny Clarken sekä pianisti John Lewisin kanssa he muodostivat Gillespien rytmisektion, ja heidän työskentelynsä yhdessä johtivat lopulta Modern Jazz Quartetin syntyyn. Brown tutustui Ella Fitzgeraldiin kun tämä liittyi Gillespien yhtyeeseen vetonaulaksi Yhdysvaltain eteläosien kiertueelle 1947Shipton, Alyn. "Groovin' High: The Life of Dizzy Gillespie", Oxford University Press, USA : 1999. He menivät samana vuonna naimisiin, ja adoptoivat Fitzgeraldin siskopuolen Francesin lapsen, jonka he kastoivat Ray Brown Junioriksi. Fitzgerald ja Brown erosivat vuonna 1952. Samoihin aikoihin Brown esiintyi myös Norman Granzin järjestämissä Jazz at the Philharmonic -konserttisarjoissa. Vuoden 1949 samaisessa konsertissa Brown työskenteli ensi kertaa pianisti Oscar Petersonin kanssa, jonka triossa Brown soitti vuodet 1951–1966. Tämän jälkeen hän toimi esiintyjän ohella myös managerina ja promoottorina. Vuosina 1957–1959 hän soitti Blossom Dearien viidellä ensimmäisellä albumilla (Verve Records).

Brown vakiintui Los Angelesiin 1966, jolloin hän soitti useissa televisioyhtyeissä. Hän säesti myös tämän ajan suurimpia tähtiä, kuten Frank Sinatraa, Billy Eckstineä, Tony Bennettiä, Sarah Vaughania ja Nancy Wilsonia. Hän toimi managerina entiselle yhtyeelleen Modern Jazz Quartetille kuten myös nuorelle Quincy Jonesille, tuotti näytöksiä Hollywood Bowliin, kirjoitti jazzkontrabassoon liittyviä oppikirjoja, ja kehitti jazzsellon.

Ollessaan Los Angelesissa Brown sävelsi musiikkia elokuviin ja televisiosarjoihin. Hän sai ensimmäisen Grammy-palkintonsa sävellyksestään "Gravy Waltz", jota tultiin myöhemmin käyttämään The Steve Allen Shown tunnusmusiikkina.

Vuosina 1974–1982 Brown esiintyi ja äänitti albumeja kitaristi Laurindo Almeidan, saksofonisti-huilisti Bud Shankin, ja rumpali Shelly Mannen (jonka Jeff Hamilton korvasi vuodesta 1977) kanssa The L.A. Four -yhtyeen nimellä.

Brown teki vibrafonisti Milt Jacksonin kanssa jälleen levyn: albumilla Jackson, Johnson, Brown & Company (1983) soittivat lisäksi pasunisti J. J. Johnson, pianisti Tom Ranier, kitaristi John Collins ja rumpali Roy McCurdy.

Myöhäisemmät vuodet

1980- ja 1990-luvuilla Brown johti omaa trioaan ja kehitti yhä soittoaan. Myöhäisinä vuosinaan hän levytti ja teki kiertueita pianisti Gene Harrisin kanssa. 1980-luvun alussa hän löysi uuden kyvyn, Diana Krallin, ravintolassa Nanaimossa, Brittiläisessä KolumbiassaDiana Krall biography page at Hopper Management.

Brown jatkoi esiintymisiään elämänsä loppuun asti. Hän kuoli ottaessaan torkkuja ennen esiintymistään Indianapolisissa.

Vuonna 2003 Brown nimitettiin Down Beat -lehden Jazz Hall of Fameen. Valikoitu diskografia New Sounds in Modern Music (1946), Savoy Bass Hit! (1956), Norgran Record This is Ray Brown (1958), Polygram Jazz Cello (1960), Verve Ray Brown with the All Star Band (1962), Verve Night Train (1962), Polygram Ray Brown with Milt Jackson (1965), Verve This One’s for Blanton (1972), Original Jazz The Giants (1974), Original Jazz Classics The Big 3 (1975), Pablo Brown’s Bag (1975), Concord Jazz Quadrant (1977),Original Jazz Classics Montreux ’77 (1977), Original Jazz Classics Live at the Concord Jazz Festival (1979), Concord Jazz Tasty! (1979), Concord Jazz Echoes from West (1981), Atlas Milt Jackson - Ray Brown Jam (1982), Pablo One O’Clock Jump (1984), Verve Don’t Forget the Blues (1985), Concord Jazz The Red Hot Ray Brown Trio (1985), Concord Jazz Two Bass Hits (1988), Capri After Hours: Jazz Standards (1989), Telarc Summer Wind: Live at the Loa (1990), Concord Jazz Live at the Blue Note (1990), Telarc Old Friends (1991), Telarc Bassface (1993), Telarc Encore at the Blue Note (1993), Telarc Black Orpheus (1994), Evidence Don’t Get Sassy (1994), Telarc Some of My Best Friends Are… The Piano Players (1995), Telarc Some of My Best Friends Are… The Sax Players (1996), Telarc SuperBass (1997), Telarc Live at Scullers (1997), Telarc Ultimate Oscar Peterson (1998), Polygram The Very Tall Band Milt Jacksonin ja Oscar Petersonin kanssa (1998), Telarc Some of My Best Friends Are… Singers (1998), Telarc Moonlight in Vermont (1998), Prevue Summertime - Ray Brown Trio Ulf Wakeniuksen kanssa (1998), Telarc Some of My Best Friends Are… The Trumpet Players (2000), Telarc Live at Starbucks (2001), Telarc SuperBass 2 (2001), Telarc Some of My Best Friends Are… Guitarists (2002), Telarc Ray Brown, Monty Alexander, Russell Malone (2002), Telarc Straight Ahead (2003), Concord Jazz Walk On (2003), Telarc

Lähteet

Aiheesta muualla Ray Brown Hard Bop -sivustolla Ray Brownin elämäkerta Connexions.org -sivustolla Nekrologi New York Timeissa July 4, 2002 Ray Brownin soitosta tehtyjä transkriptioita

Luokka:Yhdysvaltalaiset jazzmuusikot Luokka:Yhdysvaltalaiset kontrabasistit Luokka:Jazzkontrabasistit Luokka:Vuonna 1926 syntyneet Luokka:Vuonna 2002 kuolleet