Mestari Eckhart (myös Eckart, Eckard ja Eccard, oik. Eckhart von Hochheim) (1260–1327 tai 1328) oli saksalainen teologi, filosofi ja kristillinen mystikko. Hän syntyi Thürinngenissä Erfurtin kaupungin lähistöllä. Sana ”mestari” johtuu maisterin arvosta, jonka hän sai Pariisin yliopistosta.
Eckhart on vaikutusvaltaisimpia kristittyjä uusplatonikkoja, ja vaikka hän olikin dominikaanina periaatteessa uskollinen tomisti, hän kirjoitti paljon metafysiikasta ja hengellisestä psykologiasta mystiseen sävyyn. Monet saksalaiset filosofit, kuten G. W. F. Hegel ja Martin Heidegger, ovat saaneet vaikutteita hänen teoksistaan.
Elämä pienoiskuva|Erfurtin luostarikirkko. Eckhartin varhaisista vaiheista ei ole säilynyt tarkkaa tietoa. Hän syntyi oletettavasti vuonna 1260 Tambachin kylässä Erfurtin kaupungin lähitienoilla. Tiedetään myös, että nuoruudessaan hän liittyi dominikaanisääntökuntaan. Sitä, missä Eckhart aloitti yliopisto-opintonsa ei varmuudella tiedetä. Koska hänen ajattelussaan on kuitenkin selviä vaikutteita Albert Suuren filosofiasta, otaksutaan hänen opiskelleen ainakin jonkin aikaa Albertin vaikutuspiirissä. Tämä tarkoittaisi sitä, että Eckhart olisi opiskellut Kölnissä ennen Albertin kuolemaa vuonna 1280.
Varhaisin varma historiallinen tieto Eckhartista on se, että hän jatkoi opintojaan Pariisin yliopistossa. Vuonna 1293 hän luennoitsi Pariisissa Petrus Lombarduksen teoksesta Sentenssit. Samana vuonna Eckhart valmistui Pariisista oppiarvoon baccalaureus theologiae. Opintojensa jälkeen hän palasi Erfurtiin, jossa hän kohosi paikallisen dominikaaniluostarin prioriksi vuonna 1298.
Vuonna 1302 Eckhart palasi Erfurtista takaisin Pariisin yliopistoon. Siellä hän sai hoidettavakseen magister actu regens -oppituolin. Kyseessä oli dominikaanisääntökunnalle nimikoitu opetusvirka, johon pääsemistä pidettiin keskiajan skolastisen yliopistomaailman eräänä merkittävimmistä saavutuksista. Kyseinen magister -oppiarvo on myös syy Eckhartin lisänimelle "mestari".
Eckhart piti oppituolia kaksi vuotta, jonka jälkeen hänet kutsuttiin takaisin Erfurtiin. Siellä hänet asetettiin dominikaaniveljeskunnan Saksin alueen päämieheksi, jossa hänen hallintoalueeseensa kuului yhteensä yli 47 luostaria. Hän myös perusti virkakautensa aikana kolme uutta luostaria.
Hallinnollisiten tehtävien ohella Eckhart eteni myös akateemisella urallaan. Vuonna 1311 hänet kutsuttiin Pariisin yliopistoon toiselle kaksivuotiselle magister -kaudelle. Eckhartia aiemmin vastaavaan saavutukseen oli yltänyt vain Tuomas Akvinolainen. Tämän kautensa jälkeen hän siirtyi Alsacen alueelle, jossa hän toimi vuodesta 1313 alkaen johtotehtävissä sääntökuntansa päämiehen alaisuudessa.
Uudessa tehtävässään Eckhart oli tiiviissä yhteydenpidossa useisiin nunnaluostareihin. Keskiajalla koulutetut kirkonmiehet käyttivät työssään latinaa, kun taas nunnaluostareissa käytettiin myös tavallisen kansan puhumia kieliä. Otaksutaan, että yhteydenpidolla nunnaluostareihin on ollut vaikutusta siihen, että Echart alkoi käyttää myöhemmässä tuotannossaan ja saarnoissaan kansanomaista saksaa latinan sijaan.
Vuoden 1323 tai 1324 aikana Eckhart palasi takaisin akateemiseen maailmaan. Tällä kertaa hän suuntasi Kölniin, joka oli tuon ajan dominikaaniteologian johtavia keskuksia. Kölnissä toimiessaan häntä vastaan alettiin esittää syytöksiä harhaoppisuudesta. Ensimmäiset viralliset syytökset esitettiin Nikolas Strasbourgilaiselle vuonna 1325. Syytökset liittyivät ilmeisesti Jumalallisen lohdutuksen kirjasta irrotettuihin katkelmiin ja perustuivat kahden muun dominikaaniveljen osin vilpilliseen kanteluun. Tähän Eckhart vastasi nykyään jo kadonneella kirjoituksella Requisitus. Vastaus myös ilmeisesti tyydytti Nikolasta ja laannutti syytökset hetken ajaksi. Vuonna 1326 syytöksiä esitettiin lisää, käsittäen yhteensä 74 kohtaa Eckhartin teoksista. Tällä kertaa syytökset välitettiin Kölnin arkkipiispa Henri II:lle, ja ne johtivat aiempaa perusteellisempaan tutkintaan.
Eckhart asetettiin kirkollisen tuomioistuimen tutkittavaksi. Oikeudenkäynnissä hän vetosi filosofiseen distinktioon järjen ja tahdon välisestä suhteesta. Hän myönsi, että hänen opetuksensa saattaisi sisältää älyllisiä virheitä. Kuitenkin, koska harhaoppi tekona ei ole järjen vaan tahdon akti, ei hän näillä virheillään voinut mielestään syyllistyä harhaoppiin. Eckhart myös lupautui luopumaan kaikista niistä käsityksistä, jotka tuomioistuin toteaisi virheelliseksi.
Oikeuskiista kuitenkin laajeni, ja vuonna 1327 Eckhart lähetettiin vastaamaan syytöksistä paavilliselle tuomioistuimelle Avignoniin. Eckhartin helpotukseksi paavillinen tuomioistuin ei kuitenkaan enää tutkinut sitä, oliko Eckhart harhaoppinen. Tuomioistuin sen sijaan tarkasteli yksinomaan Eckhartin oppilauseiden paikkansapitävyyttä. Alkuperäinen 74 kohdan syytöslista myös karsittiin 28 kohtaan. Kyseiset kohdat tuomioistuin myös lopulta totesi harhaopeiksi. Harhaoppisiksi todetut oppilauseet olivat sekalaisia ja osin kontekstistaan irrotettuja katkelmia Eckhartin kirjoituksista, ja ne koskivat esimerkiksi käsitystä maailman ikuisesta olemassaolosta tai käsitystä siitä, että Jumalan kunnia ilmenee myös pahoissa asioissa.
Eckhart ei itse ehtinyt kuulla lopullista tuomiota, sillä oikeudenkäynnin vielä kestäessä hän sairastui ja kuoli. Tarkka kuolinaika ei ole tiedossa, mutta todennäköisesti hän menehtyi Kölnissä tammikuun 28. päivänä vuonna 1328. Oikeusprosessi puolestaan saatiin päätökseen vasta vuonna 1329, jolloin paavi Johannes XXII julisti 17 Eckhartin oppilausetta harhaopeiksi ja 11 oppilausetta todennäköisiksi harhaopeiksi. Eckhartia itseään tuomio ei koskenut, eikä hänen henkilökohtaisesti todettu syyllistyneen harhaoppiin.
Tuotanto Eckhartin monipuolinen tuotanto koostuu esimerkiksi latinankielisistä Raamatun kommentaareista, keskiyläsaksaksi kirjoitetuista maalikoille suunnatuista saarnoista ja myös muutamista laajemmista tutkielmista. Eckhartin tuotanto ei ole säilynyt kokonaisuudessaan.
Latinankielinen tuotanto Eckhartin tyyliltään akateemisempi tuotanto on latinankielinen. Hänen latinankielinen pääteoksensa tunnetaan nimellä Opus tripartitum ("Kolmiosainen teos"). Nimensä mukaisesti teos jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen (Opus propositionum) luettelee yhteensä yli tuhat erilaista teesiä. Toinen osa (Opus quaestionum) antaa ensimmäisen osan teeseille tarkemman selityksen ja kolmas osa (Opus expositonum) perustelee ja todistaa teesien paikkansapitävyyden.
Teoksesta on kuitenkin säilynyt vain katkelmia. Pitkään teoksesta tunnettiin vain kolme prologitekstiä. 1800-luvun puolen välin tienoilla historioitsija Heinrich Sause Denfile kuitenkin löysi myös uusia katkelmia Eckhartin akateemisesta latinankielisestä tuotannosta. Kyseiset katkelmat sisältävät eri Raamatun kirjojen kommentaareja sekä jaksoja Opus expositonumista. Latinankielisen tuotannon löytyminen on myös lisännyt Eckhartin arvostusta filosofisena ajattelijana.
Kansankieliset saarnat pienoiskuva|Eräs varhaisimmista säilyneistä kopioista Eckhartin saksankielisistä saarnoista. Eckhart laati elämänsä aikana joukon keskiyläsaksaksi kirjoitettuja ja maalikkoyleisölle suunnattuja saarnoja. Kyseisten saarnojen kirjallinen tyyli eroaa olennaisesti Eckhartin latinankielisestä tuotannosta. Saarnat ovat lyhyitä opetustekstejä, jotka tähtäävät tavallisen kansan katekeettiseen valistamiseen. Niiden tyyli on enemmän runollinen ja retorinen kuin akateemiselle systemaattiselle teologialle ominainen. Saarnojen esittämät ajatukset ovat usein näennäisen ristiriitaisia ja paradoksaalisia. Usein saarnat käsittelevät tavalla tai toisella ihmisen sielun mystillistä yhtymistä Jumalaan.
Juuri kansankielisten saarnojensa vuoksi Eckhart tunnetaan nykyään ennen kaikkea mystikkona. Saarnat ovat myös suurelle yleisölle helposti tavoitettavin osa Eckhartin tuotannosta. Esimerkiksi englanninkielinen käännös saarnoista julkaistiin jo vuonna 1909. Suomenkielinen käännöskokoelma puolestaan julkaistiin vuonna 2009 nimellä Sielun syvyys. Saarnatekstit ovat saaneet osakseen kiinnostusta myös akateemisen teologian ja kristinuskon ulkopuolella, ja Eckhartin saarnoissa on nähty yhtäläisyyksiä esimerkiksi aasialaiseen spiritualiteettiin.
Muu tuotanto Eckhartin tuotanto sisältää saarnojen ja akateemisten tutkielmien lisäksi muutamia muita teoksia. Eräs tunnetuin näistä on keskiyläsaksaksi kirjoitettu Jumalallisen lohdutuksen kirja (Daz buoch der goetlichen troestunge). Jumalallisen lohdutuksen kirjan katkelmia myös käytettiin Eckhartia vastaan häntä koskevassa harhaoppisyytöksessä. Osa muusta tuotannosta on myös kadonnut. Esimerkiksi latinankielinen puolustuspuhe Requisitus ei ole säilynyt nykyaikaan.
Filosofia
Järki ja sen rajat Keskiajan skolastisen filosofian eräs keskeinen kiistanaihe oli ihmisen järjen ja tahdon välinen suhde. Kiista koski ennen kaikkea sitä, onko ihmisen toimintaa ohjaavista periaatteista järki vai tahto normatiivisesti ensisijainen - eli tuleeko hyvään elämään pyrkivän ihmisen esimerkiksi pyrkiä jalostamaan tahtonsa jumalan tahdon mukaiseksi, vai pikemmin alistaa tahtonsa toimimaan järjen edellyttämällä tavalla. Keskiaikaisista luostarisääntökunnista fransiskaanit tyypillisesti korostivat tahdon asemaa, kun taas dominikaanit, joihin Eckhartkin kuului, asettivat järjen tahtoa korkeammalle ja ajattelivat järjen olevan ihmisen psykologisista toiminnoista lähimpänä Jumalaa.
Muiden dominikaanien tavoin myös Eckhart sitoutui ajattelussaan järjen ensisijaiseen asemaan suhteessa tahtoon. Toisaalta Eckhart ei kuitenkaan ollut rationalisti sanan modernissa merkityksessä, sillä hän ei ajatellut maailman ja Jumalan tulevan ymmärretyiksi pelkästään rationaalisen filosofisen analyysin kautta. Eckhart tarjosi kiistakysymykseen omintakeisen ratkaisun. Hänen ajattelussaan lähestyessään Jumalaa ihmisen tulee lopulta hylätä pelkkään järkiperäiseen analyysiin nojaava lähestymistapa. Tämä ei tarkoita kuitenkaan rationaalisen sielunosan hylkäämistä. Sen sijaan Eckhartin mukaan rationaalinen sielunosa saavuttaa Jumalan vasta tavanomaisen diskursiivisen järjen rajat ylitettyään.
Ajatus tavanomaisen järjen rajallisuudesta näkyy myös Eckhartin käyttämässä kielessä. Eckhartin kieli on spekulatiivista, runollista ja näennäisen paradoksaalista. Eckhartin diskurssia voidaan kutsua myös apofaattiseksi, eli se kieltää mahdollisuuden sanallistaa Jumalaan liittyvää todellisuutta. Eckhartin eräs tavoite onkin osoittaa lukijoidensa ymmärryksen rajat ja vakuuttaa yleisö siitä, että Jumala on pohjimmiltaan tavanomaisen järjen ja kielen tavoittamattomissa.
Metafysiikka: kiehuminen (bullito) ja ylikiehuminen (ebullito) Vaikka Jumalan perusolemus on Eckhartin mukaan sanoilla kuvaamattomissa, esittää Eckhart silti oman metafyysisen teoriansa siitä, miten ihmisen havaitsema luotu maailma ja myös Jumalan tietyt ihmisille tunnetut ominaisuudet tulevat luoduiksi.
Jumala itsessään on Eckhartin mukaan perusolemukseltaan täysin yksinkertainen - Jumalassa ei ole aksidentaalisia ominaisuuksia eikä mitään, mikä olisi hänestä ulkoista. Häntä ei Eckhartin mukaan myöskään voida kategorisoida tai tyypitellä millään tavalla. Tämä tekee myös viime kädessä Jumalan tarkan sanallisen kuvaamisen mahdottomaksi. Jotain Jumalasta kuitenkin voidaan sanoa. Eckhart viittaa Jumalaan esimerkiksi "olemassaolon täyteytenä ja täytenä olemassaolona (plenitudo esse et plenum esse)" tai "puhtaana ja alastomana olemassaolona (purum esse et nudum esse)".
Echartin mukaan Jumala myös on ainoa varsinaisesti olemassa oleva asia. Muu maailma syntyy Jumalan sisäisen dynamiikan seurauksena luomisessa, josta Eckhart käyttää kielikuvia "kiehuminen" (bullito) ja ylikiehuminen ("ebullito"). Näistä bullito viittaa Jumalan sisäiseen dynamiikkaan, ja ebullito taas Jumalan ja luomakunnan väliseen dynamiikkaan.