Samppanja

Samppanja (aiemmin myös esimerkiksi shamppanja tai šamppanja) on kuohuviini, jota tuotetaan Champagnen historiallisessa maakunnassa Ranskassa. Samppanja on suosittua erityisesti juhlajuomana.

Samppanjaa tehdään valkoisista Chardonnay- sekä punaisista Pinot Noir- ja Pinot Meunier -viinirypäleistä. Samppanja on yleensä valkoista, sillä rypäleiden kuoret poistetaan nopeasti ennen käymistä. Jos samppanjaan lisätään punaviiniä tai kuoret jätetään pidemmäksi aikaa (méthode saignée), saadaan rosésamppanjaa. Samppanja valmistetaan kaksinkertaisen käymisen avulla, ja välissä siihen lisätään sokeria. Toisen käymisen aikana syntyvä hiilidioksidi liukenee juomaan ja aiheuttaa sen kuohumisen ja poreilun. Valmiin samppanjan alkoholipitoisuus on 12 prosenttia. Suurin osa samppanjasta on nykyisin kuivaa, mutta vielä 1800-luvulla samppanja juotiin aina makeana.

Puolet tuotetusta samppanjasta nautitaan Ranskassa. Samppanja oli kauan kuninkaallisten suosima juoma, mutta 1900-luvun aikana sen käyttö on yleistynyt, vaikka se onkin edelleen kallista muihin viineihin verrattuna.

Historiaa thumb|Jean François de Troyn Osterilounas (1735) kuvaa ostereiden ja samppanjan nauttijoita. Viininviljelyn alkuvaiheet Champagnessa Samppanja on syntynyt pitkän kehityksen tuloksena.Sinivirta 2007, s. 23–24. Champagnessa on viljelty viiniä jo roomalaisten ajoilta asti. Viininviljely alkoi vakiintua maakunnassa 500-luvun lopulla, ja sen viinien suosio alkoi kasvaa vallanpitäjien ja rikkaiden juomina. Suosion kasvuun vaikutti etenkin maakunnan hyvä sijainti Pariisiin nähden. Henrik IV (1589–) oli ilmeisesti ensimmäinen kuningas, joka esitteli samppanjan hovissaan. Aurinkokuningas Ludvig XIV (1643–) joi harvoin muuta viiniä kuin samppanjaa, minkä johdosta samppanjasta tuli koko hovin suosikkijuoma ja muotia myös Lontoossa. Tuohon aikaan 1600-luvulla samppanja oli tosin vielä kalpeaa ja hyvin hapokasta punaviiniä, eikä siinä ollut kuplia kuten nykyisin.Sinivirta 2007, s. 19–22.

Dom Pérignon Samppanjan kehitykseen on vaikuttanut eniten ranskalaismunkki Dom Pérignon (1638–1715). Hän kehitti korjuu- ja puristusmenetelmiä niin, että valkoista samppanjaa pystyttiin tekemään tummista rypäleistä. Hän kehitti sekoitustekniikoita ja alkoi erotella puristuksen eri vaiheissa saatavaa mehua. Hän havaitsi, että pullottaminen säilytti viinin paremmin kuin tynnyrissä säilytys. Lisäksi hän kehitti 47 vuotta kestäneen uransa aikana myös muun muassa korkkeja, kellarointia, viiniköynnösten hoitoa ja useita valmistustekniikoita.Sinivirta 2007, s. 24–25. Dom Pérignon pyrki kuitenkin estämään viiniään kuplimasta, joskin hän viimeisinä vuosinaan teki kokeiluja myös kuohuvalla samppanjalla ja myi sitä. Kuohuva samppanja nousi suosituksi vasta hänen kuolemansa jälkeen.Sinivirta 2007, s. 26.

Poreilun kehittäminen Englantilaiset kehittivät aiempaa lujemman viinipullon ja alkoivat tehdä 1600-luvulla maahan tuodusta samppanjasta poreilevaa lisäämällä siihen pullotuksen yhteydessä sokeria toisen käymisen käynnistämiseksi.Sinivirta 2007, s. 23. Kuplia ei aluksi ymmärretty – ne tunnistettiin hiilidioksidiksi vasta vuonna 1776.Sinivirta 2007, s. 28. Vaikka poreileva samppanja olikin jo suosittua Englannissa, Ranskassa Ludvig XV salli samppanjan myymisen poreilun mahdollistavissa pulloissa vasta 1728. Heti seuraavana vuonna Nicolas Ruinart aloitti kuohuvan samppanjan myynnin, ja hänen jälkeensä Chanoine 1730 ja Forneaux, nykyinen Taittinger 1734.Avellan 2010, s. 31.

Heikot pullot räjähtelivät sisäisen paineen johdosta hyvin usein vielä 1800-luvulla ja aiheuttivat jopa kuolemantapauksia. Apteekkari André Francois keksi 1836 menetelmän, jolla viinin sokeripitoisuus voitiin mitata luotettavasti. Keksinnön myötä pullojen rikkoutumisongelma katosi lähes kokonaan ja poreilun muodostuminen saatiin hallintaan.Sinivirta 2007, s. 28–29.

1800-luvulta nykyaikaan Vuonna 1844 keksittiin metallinen korkin sidelanka. Belgialainen Armand Walfart kehitti 1884 menetelmän, jolla pullon kaulaan valunut sakka saatiin aiempaa helpommin pois jäädyttämällä kaula suolaliuoksessa.Sinivirta 2007, s. 31. Samppanja oli ollut aina makeaa, kunnes Louise Pommery toi 1874 markkinoille ensimmäisen kaupallisen kuivan samppanjan. Seuraavien vuosikymmenten kuluessa se syrjäytti makean samppanjan.Sinivirta 2007, s. 32.

Monet samppanjatalojen perustajat tulivat Ranskaan Saksasta, sillä ranskalaiset eivät itse useinkaan halunneet markkinoida viinejä. Suuresta hovisuosiostaan huolimatta samppanja yleistyi hitaasti: vielä 1850-luvun alussa Champagnen viinituotannosta kaksi kolmasosaa oli punaviiniä.Sinivirta 2007, s. 24, 28.

Vuonna 1891 Madridissa solmittiin ensimmäinen kansainvälinen sopimus, joka suojasi samppanja-nimityksen käytön vain Champagnen viineille. Myöhemmin moni maa Euroopassa ja muualla maailmassa on liittynyt nimityksen suojaaviin sopimuksiin.

1900-luvun alussa Champagnea koettelivat huonot satovuodet, viinikirva ja home. Hallituksen 1911 vahvistamista valmistusrajoituksista raivostuneet viljelijät mellakoivat ja tuhosivat useita viinikellareita, minkä seurauksena rajoituksia lievennettiin. Maailmansotien välisenä aikana samppanjan menekkiä vähensivät sotien lisäksi Venäjän vallankumous, Yhdysvaltain kieltolaki ja 1930-luvun lama.Sinivirta 2007, s. 34–35.

Rypäleiden hinnan laskettua ja ylituotannon vaivatessa haluttiin alkaa kontrolloida tuotantoa, ja vuonna 1935 sinetöitiin varsinainen apellaatio sääntöineen. Toisen maailmansodan aikana Champagnessa perustettiin viljelijöiden ja tuottajien etujärjestö CIVC.Avellan 2010, s. 32.

Toisen maailmansodan jälkeen samppanjan myynti on lisääntynyt, mutta luksustuotteena se on herkkä suhdannevaihteluille. Vuosien 1910 ja 1964 välillä samppanjan tuotanto kasvoi 40 miljoonasta pullosta 70 miljoonaan, ja vuonna 2004 tuotanto oli 300 miljoonaa. 1900-luvun aikana samppanjan reaalihinta on laskenut ja se on levinnyt myös tavallisten ihmisen käyttöön. Toisaalta samalla kun samppanjan menekki on kasvanut, kaikkein arvostetuimpien samppanjoiden hinta on noussut.Sinivirta 2007, s. 36–37.

Champagnen historialliset viiniviljelmät, viinikellarit ja samppanjatalot otettiin Unescon maailmanperintöluetteloon heinäkuussa 2015.

Nimen käyttöoikeus thumb|left|Champagnen virallinen samppanjantuotantoalue Ranskan kartassa punaisella. Alue, jolla tuotettuja viinejä saadaan myydä samppanjana, käsittää 39 kuntaa Aisnen, 63 kuntaa Auben, 2 kuntaa Haute-Marnen, 212 kuntaa Marnen ja 3 kuntaa Seine-et-Marnen departementeista.|alt= Euroopan unioni ja jotkin muut maat ovat suojanneet samppanja-sanan tarkoittamaan vain Champagnen alueelta tulevia kuohuviinejä. Tuotemerkki suojattiin Madridin sopimuksella vuonna 1891 ja se vahvistettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Versailles’n sopimuksessa. Esimerkiksi Yhdysvallat ei kuitenkaan ratifioinut Versailles’n sopimusta ja jatkoi samppanja-nimen käyttämistä omissa kuohuviineissään, joskin käytännöstä on siellä jo lähes kokonaan luovuttu.

Australia sopi EU:n kanssa vuonna 2010 luopuvansa samppanja-nimen käytöstä omissa viineissään. Vastineeksi australialaisten viinien maahantuontia Eurooppaan helpotettiin. Chilen kanssa EU solmi asiasta sopimuksen 2002, ja rajoitus astui voimaan 2015. Sveitsiläinen Champagnen kylä joutui luopumaan oman nimensä käytöstä tuottamassaan viinissä. Venäjällä on käytetty 1800-luvulta alkaen kuohuviineistä nimitystä šampanskoje.

Samppanjamenetelmällä (méthode champenoise) valmistetaan muitakin kuohuviinejä kuin samppanjaa, mutta niiden etiketeissä on käytettävä jotain muuta nimitystä, kuten méthode traditionnelle.Sinivirta 2007, s. 80–81.

Samppanjatyypit Laadun mukaan thumb|Moët & Chandonin Dom Perignon -vuosikertasamppanjaa 1999.|alt= Vakiosamppanja on samppanjatalojen yleisin ja tärkein tuote, ja sen osuus tuotannosta on usein yli 80 prosenttia. Vakiosamppanja on vuodesta toiseen samanmakuista ja tasalaatuista, ja nykyisin aina kuivaa (brut). Siihen käytetään yleensä tasaisesti kaikkia kolmea päärypälelajiketta, vaikka suhteet vaihtelevatkin taloittain ja vuosittain. Vuosikertoja ei ilmoiteta (NV), sillä vakiosamppanjaan käytetään myös varastoviiniä. Vakiosamppanja säilyy yli vuoden ajan viinikellarissa, mutta pitkään kellarointiin siitä ei normaalisti ole.Sinivirta 2007, s. 64–66.

Vuosikertasamppanjaa valmistetaan vain erityisen hyvinä satovuosina ja etiketissä mainitun satovuoden rypäleistä. Vuosikertasamppanja on hiukan laadukkaampaa ja vivahteikkaampaa kuin vakiosamppanja, ja se myös säilyy paremmin. Se onkin hiukan kalliimpaa kuin vakiosamppanja.Sinivirta 2007, s. 66–67.

Luksus- tai prestige-samppanjat ovat kaikkein laadukkainta samppanjaa. Niitä valmistetaan vain kaikkein parhaimpien vuosikertojen kalleimmista rypäleistä. Ensimmäisestä puristuksesta käytetään joskus vain paras keskiosa. Luksussamppanjoita kypsytetään pitkään, ja ne pakataan loisteliaasti.Sinivirta 2007, s. 67–68. Korkeimman eli 100 % laatuluokituksen saaneet samppanjat ovat Grand Cru, ja 90–99 % luokituksen samppanjat ovat Premier Cru.Sinivirta 2007, s. 166–167. Kaksi suosituinta ja arvostetuinta luksussamppanjaa ovat perinteikkäät Dom Pérignon sekä Louis Roedererin valmistama Cristal.Avellan 2010, s. 49.

Rypäleiden mukaan thumb|Laurent-Perrierin rosésamppanjaa.|alt= Rosésamppanjaan sekoitetaan 8–20 prosenttia Champagnen punaviiniä, mikä antaa sille enemmän tai vähemmän voimakkaan punertavan värin ja joskus myös voimakkaan maun. Rosésamppanja on noussut suosioon 1980-luvulta alkaen, vaikka se olikin jo 1800-luvun alussa suosittua erityisesti Englannissa ja Venäjällä. Roséta on hankala tuottaa, minkä vuoksi sen hinta on melko korkea. Vaaleanpunainen luksussamppanja on kalleimmillaan moninkertaisesti valkoista luksussamppanjaa kalliimpaa.Sinivirta 2007, s. 68–69. Rosésamppanjaa tehdään myös saignée-menetelmällä, jossa tummat kuoret jätetään pitemmäksi aikaa antamaan viiniin väriä.

Blanc de blancs valmistetaan ainoastaan valkoisista Chardonnay-rypäleistä. Se on perinteistä samppanjasekoitusta keveämpi ja lyhyempi maultaan.Sinivirta 2007, s. 69–70.

Blanc de noirs on valkoista samppanjaa, jota valmistetaan ainoastaan tummista Pinot Noir- ja Pinot Meunier -rypäleistä.Sinivirta 2007, s. 71.

Mono-terroir-samppanja on yhden kylän (monocru) tai yhden palstan (monoparcelle) sadosta valmistettua. Tällaiset sekoittamattomat viinit ovat omintakeisia ja hintavia, ja niiden suosio on kasvanut viime aikoina.Avellan 2010, s. 50–51.

Makeuden mukaan Samppanjan luokittelu makeusasteen mukaan:Avellan 2010, s. 54.

erittäin kuiva, extra-brut: 0–6 g sokeria litrassa täysin kuiva, brut: alle 12 g/l kuiva, extra dry: 12–17 g/l kuivahko, sec tai dry: 17–32 g/l puolikuiva, demi-sec: 32–50 g/l makea, doux: yli 50 g/l.

Makea samppanja (sec, demi-sec tai doux) valmistetaan lisäämällä viiniin korkinvaihdon yhteydessä runsaasti ruokosokeria. Makeita samppanjoita nautitaan etenkin jälkiruokien ja leivonnaisten kera. Niitä ei erityisesti arvosteta, ja niitä pidetään sopivina aloittelijoille, jotka vierastavat kuivan samppanjan hapokkuutta.

Täysin sokeriton samppanja (Brut Nature) on täysin kuivaa, sillä siihen ei korkinvaihdon yhteydessä lisätä sokeria. Sen etiketissä voi olla esimerkiksi merkintä Ultra Brut, Extra Brut tai Sans Sucre, mutta usein vain Brut.Sinivirta 2007, s. 74. Samppanjan maksimaalinen luontainen sokeripitoisuus on 3 g/l.

Muita tyyppejä Iäkäs samppanja, kuten yli 20-vuotias, on luonteeltaan erilaista kuin nuorempi. Sen väri muuttuu oljen- tai kullankeltaiseksi, sen hapokkuus on tasoittunut, eivätkä sen kuplat näy lasissa kovin runsaina. Iäkkään samppanjan tuoksusta tulee monikerroksinen ja rikas ja mausta pyöristynyt ja paahtokaramellinomainen sekä hyvin pitkä ja sinnikäs. Iäkkäät samppanjat voivat usein vaatia totuttelua.Sinivirta 2007, s. 72–73. Samppanja voi säilyä juomakelpoisena hyvin pitkään: esimerkiksi Ahvenanmaan edustalta merestä 2010 löydetty 1800-luvun alkupuolella pullotettu samppanja oli 170 vuoden jälkeenkin miellyttävän makuista.