Instruktiivi (vanhoissa suomen kieliopeissa myös keinonto) on ns. adverbiaalisiin eli semanttisiin sijoihin kuuluva sijamuoto, joka esiintyy ensisijaisesti tapaa tai välinettä ilmaisevissa nominien adverbiaali- tai verbien konverbimuodoissa (”infinitiiveissä”). Sijannimen ”instruktiivi (tai: deskriptiivi)” (instructivus vel descriptivus) on ilmeisesti luonut vuonna 1733 ilmestyneeseen latinankieliseen suomen kielioppiinsa Bartholdus Vhaël.
Instruktiivi suomen kielessä Suomen kielessä instruktiivin pääte -n liittyy yleensä i-tunnuksiseen monikkovartaloon: tutu-i-n, tuotte-i-n. Joitakin vakiintuneita yksikkövartalosta muodostettuja instruktiivimuotoja on myös käytössä: jalan, kaupan, rinnan, kilvan, saman tien. Kaikkien näiden osalta ei tosin ole selvää, onko niitä pidettävä yksikön instruktiiveina vai jonkinlaisina vanhoina ”datiivigenetiivi-” tai ”latiivimuotoina”.
Instruktiivi luokitellaan yleensä ns. marginaaliseksi tai vajaakäyttöiseksi sijaksi. Useimmat instruktiivimuodot ovat vakiintuneita, adverbeiksi kiteytyneitä sanoja tai sanontoja. Monet niistä on muodostettu adjektiiveista, lukusanoista tai pronomineista (esim. ensin, harvoin, hyvin, oikein, nurin, väärin, toisin, yksin, kaksin, niin, noin, näin). On myös substantiiveista ja sanaliitoista muodostettuja vakiintuneita ilmauksia: aamuin, illoin, käsin, vaivoin, selin, varkain; avojaloin, poikkiteloin, väkivalloin; kaikin mokomin, kynsin hampain, suin päin, nurin niskoin.
Säännöllisesti instruktiivimuotoja muodostetaan ns. E-infinitiivistä. Näin syntyy tekemisen tapaa ilmaiseva verbiadverbiaali (konverbi): kertoen, lukien, saaden, tupakoiden, nousten, mennen. MA-infinitiivin instruktiivimuoto on marginaalinen ja esiintyy lähinnä pitää-verbin täydennyksenä tietyissä ilmauksissa kuten mitä minun pitikään sanomani tai mitä tuleman pitää.
Instruktiivi sukukielissä Instruktiivin on katsottu kehittyneen varhaiskantasuomessa adverbiaalisesti käytetystä (monikon) genetiivistä, ja Terho Itkosen mukaan sillä on vastineita paitsi pohjoisissa itämerensuomalaisissa kielissä myös saamessa (inkeroisen otsim maas korjais marjaa ’otsa maassa [”otsin maassa”] keräsi marjoja’; karjalan kokas hännin juostah lehmäd ’häntä pystyssä lehmät juoksevat’; inarinsaamen lummoost kieđaj ’kädet taskussa’, ”taskussa käsin”).
Virossa instruktiivia (vir. viisiütlev) on 1900-luvun alun kielenuudistuksen yhteydessä yritetty elvyttää, mutta nykyisissä kieliopeissa sitä ei enää lueta eläväksi sijamuodoksi. Sitä käytetään vain suhteellisen pienessä joukossa vakiintuneita ilmauksia, jotka usein liittyvät ihmisen ruumiinosiin tai pukineisiin: avasüli ’avosylin’, palja päi ’paljain päin’, lehvivi hõlmu ’hulmuavin helmoin’, pisarsilmi ’kyynelsilmin’, ammuli sui ’suu ammollaan’, värisevi käsi ’vapisevin käsin’.
Useimpien etäsukukielten kieliopeissa välinettä, keinoa tai tapaa ilmaisevia sijoja nimitetään instrumentaaliksi tai komitatiiviksi, mutta itähantin kieliopissa instruktiivi-nimitystä käytetään ɐt-päätteisestä sijasta, joka ilmaisee toiminnan tapaa tai välinettä.
Lähteet
Luokka:Sijamuodot