Acadia

Acadia ( ja ) on Pohjois-Amerikan koillisosassa sijaitseva alue, jonka noin väestöstäBujold, s. 45. valtaosa on ranskankielistä. Maantieteellisesti Acadia käsittää osia kolmesta Kanadan itärannikon provinssista: pohjoisia ja itäisiä osia New Brunswickista sekä yksittäisiä paikkakuntia Prinssi Edwardin saaresta ja Nova Scotiasta. Nykykäsityksen mukaan Acadiaan kuuluu myös osia Newfoundland ja Labradorista. Joidenkin näkemysten mukaan Acadia on oikeastaan tunnustamaton kansakunta.

Kulttuuris-maantieteellisenä alueena Acadia voidaan mieltää laajempana kokonaisuutena, jolloin alue kattaa edellä mainittujen alueiden ohella Yhdysvaltojen Louisianan osavaltion sekä ne paikkakunnat Quebecin provinssissa ja Mainen osavaltiossa, joihin acadialaiset asettuivat asumaan pakkomuuton jälkeen 1700-luvulla. Osa Louisianan asukkaista on heidän jälkeläisiään cajuneita.

Acadia oli osa Ranskan siirtomaata Uutta Ranskaa. Ennen kuin ranskalaiset perustivat alueelle ensimmäisen siirtokuntansa vuonna 1604, Amerikan alkuperäiskansat olivat asuneet siellä jo yli ajan. Ranska menetti alueen vuonna 1713 Britannialle. Tästä seurasi acadialaisille vaikea ajanjakso Grand dérangement, johon liittyi ranskankielisen väestön karkotus vuosina 1755–1763 sekä alueen jakaminen osiin. Maanpaosta 1700–1800-lukujen vaihteessa palanneita acadialaisia syrjittiin lainsäädännöllä, jolla pyrittiin muun muassa rajaamaan ranskankielisen väestön asuma-alueita. Acadialaisten historiaa ja kulttuuria elvytti 1800-luvun jälkipuoliskolla Acadian renessanssi, jota katolinen kirkko osaltaan edisti.

Vuonna 1867 Britannian siirtomaat Pohjois-Amerikassa yhdistettiin Kanadan dominioksi, joka sai itsehallinnollisen aseman. Acadia sai ensimmäiset kansalliset symbolinsa ja instituutionsa vuonna 1881 ensimmäisen Acadian kansalliskokouksen seurauksena. Acadialaiset osallistuivat molempiin maailmansotiin, vaikka vastustivatkin Kanadassa 1917 käyttöön otettua asevelvollisuutta. Sotien jälkeinen aika aina 2000-luvulle asti oli Acadiassa yhteiskunnallisen protestoinnin sävyttämää. Tuolloin ranskankieliset acadialaiset saavuttivatkin useita oikeuksia ja vapauksia, ja etenkin New Brunswickin acadialaisyhteisö toimi tässä kehityksessä suunnannäyttäjänä.

Karkotusten ja englantilaistamisen vaikutukset ovat yhä nähtävillä Acadian väestössä, eivätkä ranskankieliset acadialaiset ole historian saatossakaan täysin sulautuneet alueensa valtakulttuuriin. Acadialaisilla ei ole omaa poliittista puoluetta, mutta paikallishallinnon tasolla ja tietyillä aloilla, kuten terveydenhuollossa ja koulutuksessa, aluetta edustaa virallisesti Acadian kansallinen yhdistys (ransk. Société nationale de l’Acadie, SNA).  

Acadian talous on ollut kasvussa ja monipuolistunut 1900-luvun lopulta lähtien. Tämän ansiosta alueen talous ei ole enää vain perinteisten elinkeinojen kuten kalastuksen varassa. 1960-luvulla Acadian vahvaan suulliseen perinteeseen pohjautuvaa kulttuuria alettiin korostaa. Tätä kulttuurin kukoistusta edesauttoi ranskankielinen Monctonin yliopisto, joka on myös alueen merkittävin korkeakoulu ja tutkimuslaitos. Acadiassa julkisen sektorin palveluita tarjotaan laajalti ranskan kielellä, joskin niiden saatavuus vaihtelee paikkakunnittain. Alueen tärkeimpiä medioita ovat sanomalehti L’Acadie nouvelle (suom. Uusi Acadia) sekä radiokanava Radio-Canada Acadie.  

Vaikka acadialaiset asuvat hajallaan eri puolilla Pohjois-Amerikkaa, acadialaisalueet ovat edelleen vahvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Acadialaista yhteisöllisyyttä edistävät erilaiset tapahtumat, joihin lukeutuvat esimerkiksi acadialaista ja cajun-kulttuuria esittelevä Congrès mondial acadien -kulttuurifestivaali sekä acadialaisten vuosittainen urheilukilpailu Jeux de l’Acadie. 

Historia Ranskan vallan aika

Amerikan alkuperäiskansoja on asunut Acadian alueella jo ainakin ajan. Eurooppalaisista Acadiassa kävivät ensimmäisinä viikingit jo 900-luvulla. Runsaiden turskakantojen perässä alueelle matkasi myöhemmin Euroopasta kalastajia 1200-luvulta lähtien.

Acadia esiintyi oletettavasti ensimmäisen kerran muodossa Arcadie vuonna 1524. Ranskan kuninkaan Frans I:n palveluksessa ollut italialainen tutkimusretkeilijä Giovanni da Verrazano käytti kyseistä nimeä kuvatessaan Delmarvan niemimaata.Landry & Lang, s. 9. Alueen puiden kauneus muistutti Verrazanon mielestä samannimistä aluetta Kreikassa.. Eräiden historiantutkijoiden mukaan Acadia tulisi jostakin alueen alkuperäiskansojen sanasta: joko micmac-kielen sanasta algatig, ”leiriytymispaikka” tai malecite-passamaquoddy-kielestä.

Ranskalainen tutkimusmatkailija Jacques Cartier teki ensimmäisen tutkimusmatkansa alueelle vuonna 1534 ja kohtasi matkallaan mi'kmaq-intiaanikansan. Vasta vuonna 1604 Pierre Dugua de Mons perusti Acadian siirtokunnan. St. Croix’n saarelle perustettuun siirtokuntaan muutti arviolta 80 ihmistä, joista kuitenkin 36 menehtyi keripukkiin jo ensimmäisen talven aikana. Seuraavana vuonna siirtokunta muutettiin Port-Royaliin, Fundynlahden rannalle, joka sijaitsee nykyisen Nova Scotian alueella. De Mons menetti kaupallisen monopolinsa ja palautti kaikki siirtolaiset Ranskaan vuonna 1607Pfeiffer 2012.. Vuonna 1613 englantilainen tutkimusmatkaaja Samuel Argall otti Acadian Englannin hallintaan karkottaen suurimman osan alueen väestöstä. Vuonna 1621 Englannin parlamentti muutti siirtokunnan nimen Nova Scotiaksi, ja alueelle alkoi muuttaa siirtolaisia Skotlannista. Vuonna 1631 Ranska nimitti Charles de la Tourin Acadian kenraaliluutnantiksi ja rakennutti linnakkeet Cape Sable- ja Saint John -saarille. Seuraavana vuonna solmitussa Saint-Germain-en-Layen sopimuksessa Acadia luovutettiin Ranskalle, mikä merkitsi skotlantilaisen siirtokunnan lakkauttamista. Kuvernööri Isaac de Razillyn johdolla Acadian pääkaupunki siirrettiin LaHaveen, ja samalla alueelle tuotiin jälleen 300 uutta siirtolaista. Syy pääkaupungin siirtämiselle oli Razillyn kiinnostus merikaupan kehittämiseen maanviljelyn sijaan.

Ranskalaiset lähetyssaarnaajat osallistuivat alueen kolonisaatioon vuodesta 1613 lähtien, mutta ensimmäiset puukirkot rakennettiin vasta 1680-luvulla. Razillyn kuoleman (1636) jälkeen hänen seuraajansa Charles de Menou d’Aulnay de Charnizay siirsi pääkaupungin Port-Royaliin. D’Aulnayn ja la Tourin valtataistelu johti lopulta sisällissotaan. Ennen kuolemaansa vuonna 1650 d’Aulnay ehti tuoda alueelle muutamia uusia perheitä, minkä ansiosta siirtokunta onnistui vahvistamaan autonomiaansa.

Vuonna 1654 Ranska ja Englanti ajautuivat jälleen sotaan. Englanti valloitti Acadian. Vuonna 1667 solmitussa Brédan sopimuksessa Acadia luovutettiin takaisin Ranskalle. 1670-luvulla Port-Royalin asukkaat alkoivat perustaa uusia kyliä, kuten Beaubassinin ja Grand-Prén. Kuvernööri William Phips valloitti Acadian vuonna 1690 Englannille, kunnes Ryswickin sopimus palautti alueen jälleen Ranskalle 1697.

Acadian asuttaminen tapahtui suurimmaksi osaksi Razillyn ja d’Aulnay-Charnizayn virkakausilla, jolloin alueelle muutti väkeä eri osista Ranskaa ja Baskimaata. Siirtolaisten tarkkaa alkuperää on kuitenkin erittäin vaikea määrittää, sillä heistä on olemassa vain hyvin vähän dokumentoitua tietoa. Vain kahden perheen tarkka alkuperä on pystytty määrittämään.

Britannian vallan aika

Utrechtin sopimuksessa vuonna 1713 Acadia luovutettiin Isolle-Britannialle, jolloin Acadia nimettiin uudelleen Nova Scotiaksi. Utrechtin sopimus ja siihen liitetty Englannin kuningatar Annan kirje takasivat acadialaisille mahdollisuuden lähteä Nova Scotiasta ilman erillisiä ehtojaLandry & Lang, s. 66.. Samaan aikaan Ranska pyrki houkuttelemaan siirtolaisia muuttamaan Saint Johnin ja Cape Bretonin saarille, joista jälkimmäinen oli korvannut Placentian ranskalaisten kaupankäynnin keskuksena. Saarten hankalien elinolosuhteiden takia suurin osa Nova Scotiassa asuvista acadialaisista päätti kuitenkin jäädä aloilleen. Englantilaisia asukkaita sen sijaan ei ollut Nova Scotiassa vielä nimeksikäänLandry & Lang, s. 67.. Englantilaiset yrittivätkin estää acadialaisia lähtemästä Nova Scotiasta, sillä muuten alueelle ei olisi jäänyt tarpeeksi maanviljelijöitä. Lisäksi englantilaiset pelkäsivät acadialaisten mukanaan viemien kauppasuhteiden vaikuttavan Cape Bretonin saaren ja muiden alueiden valtasuhteisiin. Ranskalaiset puolestaan ajattelivat, että jäämällä Nova Scotiaan, acadialaiset estäisivät alueen englantilaisen kolonisaation.

Vuonna 1720 ranskalaiset rakennuttivat Cape Bretonin saarelle Louisbourg-nimisen linnakkeen varmistaakseen valta-asemansa saarellaLandry & Lang, s. 68.. Samaan aikaan merkittävä määrä siirtolaisia Ranskasta ja Newfoundlandista muutti saarelle. Itävallan perimyssodan aikaan ranskalaiset yrittivät saada Nova Scotian takaisin haltuunsaLandry & Lang, s. 74.. Yritys epäonnistui, ja britit valloittivat Louisbourgin vuonna 1745. Seuraavana vuonna ranskalaiset järjestivät mittavan sotilasoperaation Nova Scotian valtaamiseksi, mutta operaation aikana iskenyt kova myrsky aiheutti laivaston rivien hajoamisen. Puolet joukoista menehtyi myrskyssäLandry & Lang, s. 75.. Ranskalaisten maajoukot onnistuivat saamaan haltuunsa New Minasin kylän, josta britit kuitenkin karkottivat heidät nopeasti. right|thumb|Acadia vuonna 1750.

Vuonna 1748 solmitussa Aachenin rauhassa Saint Johnin ja Cape Bretonin saaret annettiin RanskalleLandry & Lang, s. 76.. Englantilaiset kokivat päätöksen saarten luovutuksesta nöyryyttävänä. He päättivätkin muuttaa strategiaansa ja tehdä lopun niin ranskalaisten kuin acadialaistenkin läsnäolosta alueella. Niinpä Britanniasta lähti siirtolaista, jotka perustivat Halifaxin kaupungin vuonna 1749. Acadialaiset pyrkivät pysymään puolueettomina, joten heidän muuttoaaltonsa suuntautui Ranskan hallussa olevien alueiden laidoille. Englantilaiset yrittivät edelleen saada acadialaiset Englannin kuninkaan alamaisiksiLandry & Lang, s. 81.. Ranskalaiset taas julistivat kapinallisiksi ne, jotka eivät vannoneet uskollisuutta Ranskan kuninkaalleLandry & Lang, s. 82.. Vuosien 1751 ja 1754 välillä molemmat osapuolet rakennuttivat tahoillaan linnoituksia ja valmistautuivat uuteen sotaan.

Grand dérangement Acadialaisten karkotus

Vuosina 1755–1764 tapahtunut acadialaisten karkotus oli osa Britannian sotatoimia Uudessa Ranskassa. Tänä aikana alueen noin 14 100:sta acadialaisesta 11 500 karkotettiin. Vain välttämään karkotuksen ja jäi siirtokuntaan.

Estääkseen acadialaisten osallistumisen sotilaallisin toimiin englantilaisia vastaan Nova Scotian kuvernööri Charles Lawrence aloitti acadialaisten maastakarkotuksen Beauséjourin taistelussa saavutetun voiton jälkeen vuonna 1755. Vuoteen 1763 mennessä naapuriterritoriot oli liitetty Nova Scotiaan ja acadialaiset karkotettu Uuteen-EnglantiinLandry & Lang, s. 89.. Monet onnistuivat pakenemaan ranskankielisiin siirtokuntiin, kuten Kanadaan tai Saint Johnin saarelle (nykyinen Prinssi Edwardin saari). Vaihtoehtoisesti he piileskelivät alkuperäisasukkaiden joukossa. Monet siirtokunnat kieltäytyivät vastaanottamasta acadialaisia, minkä vuoksi nämä karkotettiin Englantiin tai palautettiin Nova ScotiaanLandry & Lang, s. 92.. Vuonna 1758 Saint Johnin saari tyhjentyi asukkaista lähes kokonaan. Kaksi kolmannesta karkotettiin RanskaanMouhot 2009. ja loput pakenivat Restigouche-joelle tai QuebeciinLandry & Lang, s. 129.. Vuonna 1763 Ranskan siirtomaat luovutettiin Britannialle. Acadialaiset karkotettiin imperiumin alueiltaLandry & Lang, s. 96.. Osa acadialaisista pakeni Ranskan hallintaan jääneille Saint-Pierre ja Miquelonin saarille, mutta lähes kaikki heistä karkotettiin uudelleen vuonna 1778. Yli puolet acadialaisista menehtyi karkotusten aikana.

Muuttoliike