Club Atlético de Madrid, lyhyemmin Atlético Madrid, Atlético tai Atleti on jalkapalloseura Espanjan pääkaupungista Madridista. Seura perustettiin vuonna 1903, ja se pelaa tällä hetkellä Espanjan pääsarjassa Primera Divisiónissa.
Seura on voittanut 11 kertaa pääsarjamestaruuden, kymmenen kertaa cup-kilpailu Copa del Reyn, kolme kertaa Eurooppa-liigan, kolme kertaa UEFA Super Cupin sekä yhden kerran Cup-voittajien cupin ja Intercontinental Cupin. Liigamestaruuksissa mitattuna Atlético on Espanjan kolmanneksi menestynein jalkapalloseura paikallisvastustaja Real Madridin ja Barcelonan jälkeen. Nykyään Atlético on yksi Euroopan suurseuroista; 2010-luvulla se on voittanut Eurooppa-liigan kolmesti (2010, 2012 ja 2018) sekä ollut kahdesti Mestarien liigan loppuottelussa (2014 ja 2016) häviten molemmilla kerroilla Real Madridille.
Atlético tunnetaan lempinimillä Rojiblancos () ja Colchoneros (), jotka juontuvat seuran punavalkoraidallisesta pelipaidasta. Seuran kotistadionina toimii San Blas – Canillejasin alueella Madridin koillisosassa sijaitseva Estadio Metropolitano, jonka kapasiteetti on 68 000 katsojaa.
Atlético sijoittuu vuosien 2020–2025 eurooppalaisten seurojen keskinäisessä UEFA:n seurapisterankingissa sijalle 12.
Historia
Seuran perustaminen
Seuran perustivat 26. huhtikuuta 1903 nimellä Athletic Club de Madrid kolme baskiopiskelijaa Athletic Bilbaon sisarseuraksi. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi nimitettiin Enrique Allende. Itsenäinen seurasta tuli 20. helmikuuta 1907, kun se erosi Athletic Bilbaosta ja liittyi yhdistysrekisteriin.
Vuonna 1923 valmistui Athletic Madridin ensimmäinen stadion, Estadio Metropolitano. 1920-luvulla seura voitti kolmesti Campeonato del Centron, jossa pelasi Madridin ja naapurimaakuntien joukkueita, ja sijoittui cup-kilpailu Copa del Reyn toiseksi vuosina 1921 ja 1926. Näiden saavutusten perusteella seura sai paikan pääsarja Primera Divisiónista, kun kansallinen sarjajärjestelmä luotiin 1928. Ensimmäisellä pääsarjakaudella Athletic Madridia valmensi englantilainen Fred Pentland. Seura kuitenkin putosi jo kahden kauden jälkeen Segunda Divisióniin. Paluu Primera Divisióniin tapahtui vuonna 1934, mutta oli vain väliaikainen ja seura putosi uudestaan vuonna 1936. Seuraavat kolme kautta peruuntuivat kokonaan Espanjan sisällissodan vuoksi.
Athletic Aviación
Ennen kuin pelit jatkuivat joulukuussa 1939 yhdistyi seura 4. lokakuuta 1939 ilmavoimien sotilaista koostuneen Aviación Nacionalin kanssa ja vaihtoi nimekseen Athletic Aviación Club. Aviación Nacionalille oli luvattu paikka Primera Divisiónissa kaudelle 1939–1940, mutta Espanjan kuninkaallinen jalkapalloliitto epäsi tämän lopulta. Kompromissiratkaisuna seura yhdistyi Athletic Madridin kanssa, joka oli sisällissodan seurauksena huonossa taloudellisessa tilanteessa ja menettänyt useita pelaajiaan. Kaudella 1935–1936 seura oli pudonnut Primera Divisiónista, mutta koska Real Oviedo ei pystynyt osallistumaan liigaan seuran kotikentän tuhouduttua sisällissodassa, järjestettiin vapaasta paikasta karsintaottelu Athletic Aviaciónin ja toisen putoajaseuran Osasunan välillä. Athletic Aviación voitti karsintaottelun maalein 3–1 ja pääsi sittenkin aloittamaan kauden Primera Divisiónissa. Maalivahtilegenda Ricardo Zamoran valmentamana seura oli keväällä kauden päättyessä sarjataulukon ensimmäisenä ja voitti historiansa ensimmäisen Espanjan-mestaruutensa. Toinen mestaruus seurasi heti seuraavalla kaudella.
Tammikuussa 1941 seura vaihtoi nimensä muotoon Club Atlético de Aviación Francon hallinnon kiellettyä muiden kuin espanjankielisten nimien käytön. Vuonna 1947 seura päätti pudottaa viittauksen ilmavoimiin nimestään ja nimi vaihtui nykyiseen muotoonsa Club Atlético de Madrid. Samana vuonna Atlético voitti Real Madridin kotikentällään Metropolitanolla maalein 5–0, joka on edelleen suurimaalisin voitto paikallisvastustajasta.
Kulta-aika
thumb|Atlético Madridin entinen kotistadion Estadio Vicente Calderón.
Helenio Herreran valmennuksessa Atlético voitti Espanjan-mestaruuden jäälleen vuosina 1950 ja 1951. Herrera lähti seurasta vuonna 1953, ja seuraavat vuodet seura taisteli vaatimattomammista sijoituksista Real Madridin ja Barcelonan takana. Kaudella 1957–1958 Atlético sijoittui Ferdinand Daučíkin valmennuksessa Primera Divisiónin toiseksi. Tämän oikeutti paikkaan seuraavan kauden Euroopan cupissa, sillä Primera Divisiónin ensimmäiseksi sijoittunut Real Madrid oli hallitseva Euroopan-mestari ja pääsi kilpailuun mukaan automaattisesti. Atlético selviytyi kilpailun välieriin kukistettuaan edeltävillä kierroksilla Drumcondran, TsSKA Sofian ja Schalken. Välierässä vastaan asettui Real Madrid. Real voitti ensimmäisen osaottelun kotikentällään Santiago Bernabeúlla maalein 2–1 ja Atlético toisen osaottelun Metropolitanolla maalein 1–0. Vierasmaalisäännön ollessa voimassa Atlético olisi edennyt loppuotteluun, mutta tasatilanne ratkaistiin uusintaottelulla, jonka Real vei nimiinsä maalein 2–1.
Atlético sai kostonsa entisen Real-valmentaja José Villalongan johdolla, kun seura voitti Realin kahdesti peräkkäin Copa del Generalísimon loppuottelussa vuosina 1960 ja 1961. Vuonna 1962 seura voitti Cup-voittajien cupin lyötyään Fiorentinan uusintaottelun jälkeen maalein 3–0. Vuonna 1963 Atlético ylsi jälleen samaisen kilpailun loppuotteluun, mutta hävisi Tottenham Hotspurille maalein 5–1.
Atléticon uusi kotistadion Estadio Manzanares vihittiin käyttöön 2. lokakuuta 1966. Vuonna 1971 stadion nimettiin seuran silloisen puheenjohtajan Vicente Calderónin kunniaksi Estadio Vicente Calderóniksi. 1960- ja 1970-luvut olivat toistaiseksi parhaat seuran historiassa. Atléticon kannattajien harmiksi myös paikallisvastustaja Real Madrid eli kulta-aikaansa tuolloin. Vuosina 1961–1980 Real voitti Espanjan-mestaruuden yhteensä 14 kertaa. Tänä aikana ainoastaan Atlético kykeni vakavaan vastarintaan voittamalla mestaruuden vuosina 1966, 1970, 1973 ja 1977. Toiseksi seura sijoittui vuosina 1961, 1963 ja 1965, ja voitti myös Copa del Generalísimon vuosina 1965, 1972 ja 1976.
Euroopan cup -loppuottelija
Merkittäviä 1960- ja 1970-luvun pelaajia olivat Adelardo, Luis Aragonés, Javier Irureta ja José Eulogio Gárate. Viimeksi mainittu voitti parhaalle maalintekijälle myönnettävän Pichichin kolme kertaa peräkkäin vuosina 1969–1971. 1970-luvulla Atlético hankki useita argentiinalaisia, heidän joukossaan Rubén Ayala, Panadero Díaz ja Ramón Heredia sekä valmentaja Juan Carlos Lorenzo. Lorenzo luotti kurinalaisuuteen ja vastustajan pelin häirintään. Vaikka keinoja pidettiin osaltaan kyseenalaisina, osoittautuivat ne toimiviksi seuran yllettyä Euroopan cupin loppuotteluun vuonna 1974. Matkalla loppuotteluun Atlético pudotti Galatasarayn, Dinamo Bukarestin, Punaisen Tähden ja Celticin. Vieraskentällä pelatussa välieräottelussa Celticiä vastaan saivat Ayala, Díaz ja vaihtomies Quique ulosajon rajun tappeluvälikohtauksen seurauksena. Ottelu päättyi tästäkin huolimatta tasan 0–0 ja toisen osaottelun Atlético voitti 2–0 Gáraten ja Adelardon maaleilla. Atléticon historian ensimmäinen Euroopan cup -loppuottelu osoittautui karvaaksi kokemukseksi seuralle. Loppuotteluvastuja Bayern Münchenin kokoonpanoon kuuluivat muun muassa Franz Beckenbauer, Sepp Maier, Paul Breitner, Uli Hoeneß ja Gerd Müller. Ottelu venyi jatkoajalle ja aikaa ollessa vain seitsemän minuuttia jäljellä vei Aragonés Atléticon johtoon kierteisellä vapaapotkullaan, joka vaikutti jäävän ottelun voittomaaliksi. Tasoitus tuli kuitenkin ottelun viimeisellä minuutilla 20 metristä baijerilaispuolustaja Georg Schwarzenbeckin jalasta. Kaksi päivää myöhemmin pelatun uusintaottelun voitti Bayern maalein 4–0.
Aragonés siirtyy valmentajaksi
Pian Euroopan cup -tappion jälkeen nimitti Atlético uransa päättäneen entisen pelaajansa Luis Aragonésin valmentajakseen. Aragonés on valmentanut seuraa neljään eri otteeseen (1974–1980, 1982–1987, 1991–1993 ja 2002–2003). Ensimmäiset menestyksen merkit tulivat nopeasti. Bayern München oli kieltäytynyt osallistumasta Intercontinental Cupiin ja heidän tilalleen kutsuttiin Euroopan cupin toiseksi sijoittunut Atlético. Vastustajana oli argentiinalainen Independiente. Ensimmäinen osaottelu Argentiinassa päättyi 1–0-tappioon, mutta kotistadionilla pelatun toisen osaottelun Atlético voitti 2–0 Javier Iruretan ja Rubén Ayalan maaleilla. Lisää menestystä seurasi Copa del Reyssä vuonna 1976 ja Primera Divisiónissa vuonna 1977.
Aragonés lähti seurasta vuonna 1980, mutta palasi kahta vuotta myöhemmin ja johti seuran Primera Divisiónin toiseksi ja Copa del Reyn voittoon vuonna 1985. Tärkeässä roolissa oli myös meksikolaishyökkääjä Hugo Sánchez, joka viimeisteli 19 liigamaalia ja voitti Pichichin. Hän teki myös molemmat Atléticon maalit 2–1-voittoon päättyneessä cup-loppuottelussa Athletic Bilbaoa vastaan. Sánchez pysyi seurassa kuitenkin vain yhden kauden ajan ennen siirtymistään kaupungin toiselle puolelle Real Madridiin. Aragonésin johdolla Atlético voitti vielä Supercopa de Españan vuonna 1985 ja ylsi Cup-voittajien cupin loppuotteluun vuonna 1986. Loppuottelu Dynamo Kiovaa vastaan päättyi kuitenkin 3–0-tappioon.
Gil ja kaivattu mestaruus
Vuonna 1987 Jesús Gilistä tuli Atléticon puheenjohtaja. Seura ei ollut voittanut liigamestaruutta kymmeneen vuoteen ja janosi menestystä. Gil teki runsaasti kalliita pelaajahankintoja, joista merkittävämpänä Paulo Futren ostaminen Portosta. Mestaruus kuitenkin vältteli seuraa ja Gil osoitti armottomuutensa erottamalla lukuisia valmentajia pian pestaamisen jälkeen. Päänsä vadilta löysivät muiden muassa César Luis Menotti, Ron Atkinson, Javier Clemente sekä paluun tehnyt Luis Aragonés. 1. heinäkuuta 1992 seura muuttui niin sanotuksi urheiluosakeyhtiöksi () ja Jésus Gilistä tuli suurin osakkeenomistaja. Viimein kaudella 1995–1996 Radomir Antićin valmentama joukkue, johon kuuluivat José Luis Caminero, Diego Simeone, Milinko Pantić, Juan Manuel López, Ljuboslav Penev ja Kiko, voitti sekä Primera Divisiónin että Copa del Reyn onnistuen hetkellisesti horjuttamaan Real Madridin ja Barcelonan hegemoniaa. Kauden 1996–1997 Mestarien liigassa Atlético voitti oman alkulohkonsa häviten vain yhden ottelun, mutta neljännesvälierissä Ajax Amsterdam pudotti Atléticon jatkoaikamaalin turvin. Menestyksestä huolimatta Gilin strategia säilyi entisellään. Antić säilytti paikkansa valmentajana vielä kahden seuraavan kauden ajan, kunnes Arrigo Sacchi korvasi hänet vuonna 1998. Antić palasi lyhyeksi aikaa vuonna 1999, mutta tällä kertaa hänet korvasi Claudio Ranieri. Myös pelaahankinnat jatkuivat, kun Christian Vieri ja Juninho Paulista liittyivät seuraan 1990-luvun lopulla. Kausina 1997–1998 ja 1998–1999 Atlético menestyi varsin hyvin UEFA Cupissa selviytyen molemmilla kerroilla välierävaiheeseen saakka. Keväällä 1998 Sven-Göran Erikssonin valmentama Lazio osoittautui liian vahvaksi vastustajaksi, kun taas toukokuussa 1999 loppuottelupaikan vei Atléticon sijasta Parma.
Kausi 1999–2000 osoittautui katastrofaaliseksi Atléticolle. Ranieri sai potkut helmikuussa 2000 seuran juututtua sarjataulukon häntäpäähän, eikä tilalle palkattu Antić kyennyt pysäyttämään syöksykierrettä ja seura putosi kauden päätteeksi Segunda Divisióniin. Copa del Reyssä Atlético ylsi kuitenkin loppuotteluun. Segunda Divisiónissa seura vietti seuraavat kaksi kautta ennen nousua takaisin pääsarjaan.
100-vuotias Atlético Madrid
Atlético vietti 26. huhtikuuta 2003 satavuotisjuhliaan, joihin osallistuivat myös paavi Johannes Paavali II ja Espanjan kuningas Juan Carlos I. Myöhemmin samana vuonna seuran puheenjohtajaksi nimitettiin Enrique Cerezo.