Filosofisia tutkimuksia (Philosophische Untersuchungen) on Ludwig Wittgensteinin filosofinen teos, jota pidetään hänen myöhäiskautensa pääteoksena.Von Wright 2001, s. 8. Teos julkaistiin kaksi vuotta Wittgensteinin kuoleman jälkeen vuonna 1953.Von Wright 2001, s. 9.

Teoksen synty

Tractatus Logico-Philosophicuksen julkaisemisen jälkeen Wittgenstein katsoi ratkaisseensa kaikki filosofian ongelmat ja lähti kansakoulunopettajaksi Itävaltaan. Vuonna 1929 hän kuitenkin palasi takaisin Cambridgeen, missä hän oli nuorempana opiskellut. Aluksi hän lähinnä pyrki selventämään aiempaa filosofiaansa, mutta noin vuonna 1933 hänen filosofiansa sai uuden suunnan:von Wright 1975, s. 228. Hän huomasi tehneensä Tractatuksessa ”vakavia virheitä”Wittgenstein 2001, s. 19., mihin vaikuttivat myös hänen käymänsä keskustelut etenkin Frank Ramseyn ja Piero Sraffan kanssa.Lugg 2000, s. 5. Vuosina 1933–35 hän saneli opiskelijoilleen huomautuksia, jotka on julkaistu nimellä Sininen ja ruskea kirja, ja jotka julkaisija on alaotsikoinut ”Filosofisten tutkimusten esitutkimuksiksi”. ”Ruskea kirja” muistuttaa sisällöltään Filosofisten tutkimusten varhaisempia osia.

Vuonna 1936 Wittgenstein muutti Norjaan ja kirjoitti siellä ensimmäisen version Filosofisista tutkimuksista. Hän palasi Cambridgeen ja kirjoitti teokselle esipuheen, mutta ei ollut vielä tyytyväinen teokseen. Vuonna 1945 hän kirjoitti teoksesta uuden version ja poisti siitä matematiikan filosofiaa koskevan osan. Teoksen ensimmäisen osan Wittgenstein kirjoitti lopulliseen muotoonsa myöhemmin samana vuonna ja lisäsi teokseen toisen osan. Hän ei ollut tyytyväinen lisäämäänsä aineistoon, vaan kirjoitti sitä vuoteen 1949 saakka tiivistäen sen muotoon, jossa se on lopulta julkaistu.

Wittgenstein suunnitteli teoksen julkaisemista elinaikanaan, ja halusi julkaista sen yhdessä Tractatuksen kanssa, koska teos olisi hänen mukaansa parhaiten ymmärrettävissä, kun sitä vertaisi hänen aiempiin ajatuksiinsa. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut. Teoksen käänsi englanniksi Wittgensteinin oppilas Elizabeth Anscombe.

Rakenne

Filosofisia tutkimuksia koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisen osan Wittgenstein oli muokannut lopulliseen muotoonsa jo vuonna 1946, ja toinen osa koostuu hänen vuosina 1946–1949 kirjoittamistaan huomautuksista, jotka hänen jäämistönsä haltijat toisen osan editoivat painokuntoon. Ensimmäisessä osassa on 693 numeroitua kappaletta, ja toisessa osassa 14 pidempää osiota.

Teoksen ensimmäinen osa on enimmäkseen kriittinen: siinä Wittgenstein esittää, missä suhteessa monet perinteiset filosofiset käsitykset ovat virheellisiä. Toisessa osassa Wittgenstein puolestaan käsittelee erilaisia filosofisia ongelmia eri näkökulmista.

Esitystapa

Filosofisissa tutkimuksissa Wittgenstein ei vain esitä väitteitä ja argumentoi niiden puolesta, vaan pyrkii dialogiin lukijan kanssa ja saattamaan tämän tiettyihin päätelmiin itsenäisesti. Hän esittää usein lukijalle jonkin ajatuskokeen, kuvaa, miten lukija todennäköisesti on taipuvainen suhtautumaan siihen, ja osoittaa lopuksi, miksi tämä näkemys on virheellinen.

Wittgensteinin esitystapa ei Filosofisissa tutkimuksissa ole erityisen systemaattinen: hän siirtyy aiheesta toiseen, palailee edeltäviin aiheisiin ja tarkastelee samoja aiheita eri näkökulmista.Lugg 2000, s. 6.

Tulkinnat

Filosofisia tutkimuksia -teosta on tulkittu kahdella tavalla: Wittgensteinin ajatellaan siinä joko yrittävän vakavasti vastata filosofisiin ongelmiin tai vaihtoehtoisesti pyrkivän hälventämään lukijansa uskoa siihen, että käsitellyt ongelmat ovat todellisia ongelmia. Teoksesta voidaan löytää tukea molemmille tulkinnoille.Lugg 2000, s. 1–2.

Sisältö

”Augustinolaisen” kielikäsityksen tarkastelu (§1–7)

Filosofisia tutkimuksia alkaa lainauksella Augustinuksen teoksesta Tunnustukset, jossa tämä kertoo oppineensa kielen kuuntelemalla vanhempiensa puhetta ja tarkastelemalla heidän eleitään ja havaitsemalla siten, mihin heidän sanansa viittasivat. (§1) Wittgensteinin mukaan tämä käsitys sisältää määrätynlaisen kuvan kielestä: ”[k]ielen sanat nimeävät olioita – lauseet ovat tällaisten nimitysten yhdistelmiä.” (§1) Tähän kuvaan sisältyy puolestaan se idea, että jokaisella sanalla on siihen rinnastettu merkitys, "olio, jota sana edustaa" (§1). Wittgenstein huomauttaa, että kuvatessaan oppimistaan Augustinus ajattelee etenkin substantiiveja, eikä niinkään verbejä, adjektiiveja tai prepositioita.Lugg 2000, s. 9.

Tarkastellakseen Augustinuksen kielikäsitystä Wittgenstein esittelee kielenkäyttötavan, jossa kauppias noutaa asiakkaalleen viisi punaista omenaa vertaamalla paperilapulla olevia merkkejä omissa hyllyissään oleviin ”omenan” ja ”punaisen” merkkeihin ja laskee ulkoa oppimallaan tavalla viiteen. Augustinolaiseen ajatukseen sitoutunut henkilö sanoisi, että kieltä on käytetty tässä vaillinaisesti: toteuttaakseen asiakkaan pyynnön kauppiaan on tiedettävä, mitä ”omena”, ”punainen” ja ”viisi” merkitsevät. Wittgensteinin mukaan tämä ei kuitenkaan ole tarpeen. Ymmärrämme kauppiaan toiminnan, vaikkemme olettaisikaan hänen tietävän sanojen merkityksiä:Lugg 2000, s. 10. riittää, että kauppias osaa käyttää sanoja ja toimii asiakkaan haluamalla tavalla.Lugg 2000, s. 11.

Toisessa huomautuksessa Wittgenstein huomauttaa, että Augustinuksen käsitystä voi pitää paitsi ”primitiivise[nä] käsitykse[nä] kielen toimintatavasta”, myös käsityksenä omaa kieltämme alkeellisemmasta kielestä, ja esittää kielenkäyttötavan, joka on tämän käsityksen mukainen. Siinä rakentaja käskee apumiestään tuomaan rakennuskiviä tietyssä järjestyksessä.Lugg 2000, s. 12. Kieli, jonka Wittgenstein käskee käsittämään ”täydelliseksi alkeelliseksi kieleksi”, koostuu sanoista ”kuutio”, ”pylväs”, ”laatta” ja ”palkki”. (§2) Augustinuksen käsitys ei siis kata kaikkea inhimillistä kieltä, mutta kylläkin jonkin osan siitä, samoin kuin ”Pelaaminen on esineitten siirtämistä jollakin pinnalla tiettyjen sääntöjen mukaan” (§3) ei ole kuvaus kaikista peleistä vaan vain lautapeleistä.Lugg 2000, s. 17–18.

Huomautuksessa 5 Wittgenstein sanoo, että Augustinuksen esittämä käsitys merkityksestä ”ympäröi kielen toimintaa utuverholla”, ja kieltä voidaan tarkastella selvästi, kun sitä tutkitaan ”sen alkeellisista käyttötavoista” (§5). Käsiteltyään sitä, miten kieltä käytetään, hän palaa nyt kielen oppimiseen. Hän huomauttaa, että kielen oppiminen on harjoittamista, ei selittämistä (§5): lapselle ei nimittäin voi opettaa esimerkiksi sanan ”punainen” merkitystä sanomalla ”Tämä on punainen”, ellei hän jo tunne sanojen ”Tämä on ...” merkitystä.Lugg 2000, s. 19.

Wittgensteinin mukaan tärkeä, joskaan ei olennainen tai välttämätön, osa kielen opettamista on ostensiivinen opettaminen, jolloin opettaja osoittaa objektia ja sanoo sanan. Wittgenstein ei halua kutsua tätä ostensiiviseksi määritelmäksi, koska – kuten sanottu – määritelmän ymmärtäminen vaatii myös muiden kuin määriteltävän sanan ymmärtämistä. Ostensiivisen opettamisen myötä oppilaalle muodostuu assosiaatioyhteys objektin ja sanan välille.Lugg 2000, s. 20. Tämä yhteys käsitetään Wittgensteinin mukaan usein kuvaksi objektista, jonka sana synnyttää mielessä. Hän kuitenkin väittää, ettei mielikuvan herättäminen ole kielen opettamisen tarkoitus, ainakaan huomautuksen 2 kielessä: kuva on sanan käytön kannalta irrelevantti, koska vaikka sana synnyttäisikin henkilölle mielikuvan, hänen ei voida sanoa ymmärtäneen sanaa, ellei hän toimi, kuten odotetaan, ja jos hän toimii odotetusti, hänen voidaan yleensä sanoa ymmärtäneen sanan riippumatta hänen mahdollisista mielikuvistaan. Toiseksi, vaikka sana synnyttäisi poikkeuksetta henkilön mielessä kuvan tietystä objektista, ei se riitä takaamaan, että hän toimii objektin suhteen halutulla tavalla: hän voi esimerkiksi viedä laatan pois, istua sen päälle tai hakea palkin.Lugg 2000, s. 21. Esimerkiksi rakennusmiesten kieli, ja tietty toiminta tietyn sanan yhteydessä, opitaankin vain määrätyn opetuksen yhteydessä, kuten jarrut voi korjata ”yhdistämällä tangon vipuun” vain, kun ”koko muu mekanismi on jo olemassa” (§6): Muuten vipu, kuten sana, voi olla ”mitä tahansa tai ei yhtään mitään” (§6).Lugg 2000, s. 22.

Huomautuksessa 7 Wittgenstein esittelee kielipelin käsitteen. Hänen nimittää kielipeleiksi esimerkiksi rakennusmiesten kielenkäyttöä ja tämän kielen oppimista sekä myös ”kielen ja niiden toimintojen kokonaisuutta, johon kieli nivoutuu mukaan” (§7). Kun kielenkäyttö käsitetään kielipeleiksi, pystytään ottamaan huomioon myös ei-kielellinen kommunikaatio ja irrottautumaan ”augustinolaisesta” käsityksestä, jossa kieltä pidetään muusta toiminnasta irrallisena.Lugg 2000, s. 23.

Rakentajien kielipelin laajennus (§8–17)

Huomautuksessa 8 Wittgenstein laajentaa rakentajien kieltä lisäämällä siihen lukusanat, jotka ovat tässä aakkosten kirjaimia, demonstratiivipronominit ”tuonne” ja ”tämä” sekä värimallit, jolloin apulaiselle voidaan antaa käsky esimerkiksi sanomalla ”d-laatta-tuonne”, näyttämällä värimallia ja osoittamalla haluttuun suuntaan. Wittgenstein tarkastelee lisättyjen sanalajien toimintaa vertaamalla niitä rakennuskiviin viittaaviin sanoihin.Lugg 2000, s. 27.

Lukusanojen opetukseen kuuluu myös ostensiivista opetusta. Se kuitenkin eroaa rakennuskiviin viittaavien sanojen opettamisesta sen suhteen, että nyt opettaja luettelee lukusanojen sarjan ”a, b, c ...” osoittaessaan objekteja, ja oppilaan on opittava sarja ulkoa. Hän mainitsee, että pienimpiä lukusanoja opitaan myös osoittamalla objektien ryhmiä, mikä muistuttaa enemmän rakennuskiviin viittaavien sanojen oppimista. Tällöin lukusanoja ei kuitenkaan käytetä laskemiseen vaan ”silmämääräisesti käsitettävien esineryhmien merkitsemiseen” (§9). Demonstratiivipronominien opetuksessa ostensiivisella eleellä on puolestaan selvästi erilainen rooli: ele on paitsi osa opetusta, myös osa sanan käyttöä.Lugg 2000, s. 28.

Huomautuksessa 10 Wittgenstein esittää kysymyksen: ”Mitä tämän kielen sanat – – edustavat?” (§10) Se käy hänen mukaansa ilmi vain sanan käytöstä. Sanan käytön kuvausta voidaan kyllä lyhentää siten, että sen voidaan sanoa edustavan tiettyä objektia, mutta vain kun sen muu käyttö tunnetaan (§10): sen ilmoittamisesta, että ”laatta” viittaa näihin, mitä sanomme laatoiksi, on hyötyä vain, jos oppilas tietää, että sanalla viitataan rakennuskiviin eikä numeroon tai väriin.Lugg 2000, s. 29. Tällaisesta käyttökuvausten yhtäläistämisestä, eli sen sanomisesta, että tämän kielen kaikki sanat viittaavat johonkin, ei kuitenkaan seuraa, että sanojen käytöt olisivat samanlaisia.Lugg 2000, s. 30. Wittgenstein vertaa sanoja työkaluihin (§11) ja erilaisiin kahvoihin junan ohjaamossa (§12). Näissä, kuten sanoissa, on jotain yhtäläistä, mutta niiden käyttötavat eroavat toisistaan.Lugg 2000, s. 30–31.

Wittgenstein tarkastelee lähemmin lausetta ”Jokainen kielen sana edustaa jotakin.” Hänen mukaansa sillä ei ole sanottu yhtään mitään, paitsi jos halutaan tehdä erottelu tämän kielen ja esimerkiksi Lewis Carrollin nonsensen välillä. (§13) Tämäkään ei kuitenkaan paljasta mitään filosofisesti mielenkiintoista merkityksen luonteesta, vaan on eräs sanan ”edustaa” (tai ”merkitsee”, ) käyttötapa.Lugg 2000, s. 31. Vastaavasti työkaluja voitaisiin luonnehtia jonkin muotoilemiseen käytettävinä välineinä. Wittgenstein kysyy sitten, minkä muotoilemiseen mittaa, liima-astiaa tai nauloja käytetään, ja kertoo, että voisimme vastata: ”Tietoamme esineen pituudesta, liiman lämpötilaa ja laatikon lujuutta.” (§14) Tällaisella työkalujen tai sanojen käyttöjen kuvausten yhdenmukaistamisella ei kuitenkaan saavuteta mitään.Lugg 2000, s. 32.