thumb|Madame de Staël, François Gérard 1810 Anne-Louise-Germaine Necker, Staël-Holsteinin paronitar, madame de Staël (22. huhtikuuta 1766 Pariisi, Ranskan kuningaskunta – 14. heinäkuuta 1817 Pariisi, Bourbon-restauraatio) oli ranskalais-sveitsiläinen aatelinen, kirjailija ja esseisti, keskustelija ja poliittinen propagandisti. Hän vaikutti kirjalliseen makuun Euroopassa 1800-luvun vaihteessa.
Hänessä ruumiillistui aikansa eurooppalainen kulttuuri, joka loi sillan aatehistoriaan uusklassismista romantiikkaan. Hän saavutti mainetta myös ylläpitämällä kirjallista salonkia johtavalle älymystölle. Hänen tuotantoonsa kuuluu romaaneja, näytelmiä, moraalisia ja poliittisia esseitä, kirjallisuuskritiikkiä, historiaa, omaelämäkerrallisia muistelmia ja jopa useita runoja. Hänen tärkein kirjallinen panoksensa oli romantiikan kirjallisuuden teoreetikkona.
Suku ja koulutus Anne-Louise-Germaine Neckerin isä oli geneveläinen pankkiiri Jacques Necker, josta tuli kuningas Ludvig XVI:n valtiovarainministeri. Hänen sveitsiläissyntyinen äitinsä Suzanne Necker (os. Curchod) oli kirjallisesti lahjakas ja piti Pariisissa arvostettua kirjallis-poliittista salonkia. Ainoa lapsi Anne-Louise-Germaine oli jo lapsena nokkela ja terävä keskustelija. Hänet otettiin mukaan äidin kirjalliseen salonkiin jo 11-vuotiaana. Hän käytti paljon aikaa ja vaivaa, jotta tytär sai parasta mahdollista tiukasti rousseaulaisiin periaatteisiin perustuvaa koulutusta, mikä vaikutti hänen myöhempiin kirjoituksiinsa ja poliittisiin näkemyksiinsä.Rinehart, Melanie: An Extraordinary Eccentric Woman: Madame de Staël. American Philosophical Society. 19.8.2024
h Jo lapsena hänet nähtiin äitinsä salongissa kuuntelemassa ja jopa osallistumassa keskusteluun vilkkaasti älyllisellä uteliaisuudella, joka tuli olemaan hänelle ominaista. Salongissa Germaine tapasi älymystöä kaikkialta Euroopasta ja Amerikan siirtokunnista, kuten Benjamin Franklinin. pienoiskuva|Germaine Necker noin 15-vuotiaana, Louis Carrogis Carmontelle 1780 Äidin ja tyttären välit olivat kireät. Suzanne Necker oli kyvyistään, kauneudestaan ja seurapiirien suosiostaan huolimatta ehdottoman siveellinen, pidättyväinen ja taipuvainen noudattamaan tyttärensä suhteen tiukkaa kuria. Anne-Louise-Germaine oli pienestä pitäen lähtien riehakas, flirttaileva ja kaipasi kiihkeästi huomiota ja näkyvyyttä. Lisäksi äidin ja tyttären välillä näyttää olleen jonkinlaista kilpailua isän ja puolison Jacques Neckerin kiintymyksestä. Madame Necker oli erittäin hienostunut, hieman välinpitämätön kaunotar, ja hänen tyttärensä oli tavallisen näköinen lapsi ja vieläkin arkipäiväisempi nuori nainen, jonka ainoita valtteja olivat huomiota herättävät suuret silmät sekä muodokas vartalo. Hän oli kuitenkin epätavallisen älyllinen lapsi, joka alkoi kirjoittaa hyvin varhain, vaikkakaan ei vielä julkaissut mitään.
Hänen kerrotaan kirjoittaneen isälleen Jacques Neckerille kirjeen tämän kuuluisasta vuonna 1781 julkaistusta Compte rendu au Roi (”Selonteko kuninkaalle”, Ranskan ensimmäinen julkinen selonteon valtion tuloista ja menoista) ja muista asioista, kun hän ei ollut vielä viisitoistavuotias. Hän oli romantiikan ajan tyypillinen tuote, joka vaati kaikkia, erityisesti naisia, olemaan jatkuvasti kiihtyneitä, melankolian kyllästämiä tai kyyneliin liuenneita.
16-vuotiaan Germainen avioliitto aiheutti kysymyksiä. Kauneuden puutetta korvasi hänen omaisuutensa. Hänen vanhempiensa sanotaan vastustaneen avioliittoa roomalaiskatolisen kanssa, mikä rajoitti huomattavasti valinnanvaraa. Sanotaan että William Pitt nuorempi oli ajatellut häntä vaimokseen. Salonginpitäjä, mademoiselle Jeanne Julie Éléonore de Lespinassen pahamaineinen rakastaja, kenraali ja kirjailija Guibertin kreivi Jacques Antoine Hippolyte, kylmäsydäminen ja lahjakas keikari varmasti antoi Germainelle huomiota. Kun nuori Germaine näki, kuinka paljon hänen vanhempansa nauttivat William Gibbonin seurasta, hän tarjoutui menemään naimisiin tämän kanssa, jotta he eivät koskaan jäisi näistä keskusteluista paitsi. Itse asiassa madame Necker toivoi englantilaisesta William Pittistä tyttärensä aviomiestä, mutta Germaine ei voinut kuvitellakaan elämää erossa suurista rakkauksistaan: Pariisista ja isästään.
Kirjallisen uran alku pienoiskuva|Schloß Coppet, esilinna Silti ei ole epäilystäkään siitä, että hänen isänsä erottaminen ministerinvirasta Compte rendu au Roi´n julkaisun jälkeen ja sitä seurannut perheen eristäytyminen Pariisin kiireisestä elämästä olivat hänelle hyödyllisiä. Osan seuraavista vuosista he asuivat Coppetissa, hänen isänsä kartanossa Genevenjärven rannalla, jonka hän itse teki kuuluisaksi. Mutta muut ajat kuluivat matkustellen pääasiassa Etelä-Ranskassa. He palasivat Pariisiin tai ainakin sen lähistölle vuonna 1785, ja mademoiselle Necker jatkoi monipuolista kirjallista tuotantoa, johon kuului romanttinen draama Sophie, ou les sentiments secrets, joka julkaistiin salanimellä vuonna 1786, ja Nicholas Rowen Jane Greyn inspiroima tragedia Jeanne Grey, joka julkaistiin vuonna 1790.
Vuonna 1788 hän esiintyi kirjailijana omalla nimellään ja tuli tunnetuksi Lettres sur les ouvrages et le caractère de J.-J. Rousseau -teoksesta, kiihkeästä ylistysrunosta, joka osoitti lahjakkuutta, mutta ei kriittistä voimaa. Hän oli tähän aikaan innostunut rousseaulaisuudesta ja perustuslaillisuudesta politiikassa. Hänen ajattelussaan on epätavallinen ja sovittamaton sekoitus Rousseaun innostusta ja Montesquieun rationalismia. Isänsä, Montesquieun ihailijan, vaikutuksesta hän omaksui Englannin parlamentaariseen monarkiaan perustuvia poliittisia näkemyksiä. Kannattamalla Ranskan vallankumousta hän sai maineen jakobiinina. Kansalliskonventin, monarkian lakkauttavan vaaleilla valitun elimen alaisuudessa maltillinen girondisti-ryhmittymä vastasi parhaiten hänen ajatuksiaan.
Hän oli paikalla historiallisesti kriittisissä tapahtumissa Ranskan säätyjen yleiskokouksen 1789 istunnoissa sekä vuoden 1789 ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistuksessa, jotka ilmaisevat hänen kiinnostustaan aikansa poliittiseen keskusteluun.
Hän riemuitsi kun isä Jacques Necker, jonka valtiollinen juonittelu oli ajanut Brysseliin, kutsuttiin takaisin ja saatettiin voitokkaasti Pariisiin. Jacques Necker lopulta vuonna 1790 lähti Ranskasta epäsuosioon ja häpeään joutuneena; ja vallankumouksen lisääntyvät levottomuudet tekivät madame de Staëlin etuoikeuksista Ruotsin suurlähettilään puolisona erittäin tärkeitä turvatoimia. Hän vieraili Genevenjärven rannalla Coppetin kartanossa Sveitsissä kerran tai kaksi, mutta suurimman osan vallankumouksen alkuajoista hän oli Pariisissa ja, kuten hän luuli, osallistumassa maltillisten neuvostojen työhön. pienoiskuva|Entinen Hôtel de Suède, sittemmin Hôtel de Ségur ja nykyinen Hôtel de Salm-Dyck, rue du Bac 97, Pariisi Äitinsä tavoin Germaine de Staël avasi salongin vuonna 1792 Ruotsin suurlähetystössä Hôtel de Suèden kaupunkipalatsissa, rue du Bac 97:ssä, jossa hän otti vastaan uuden sukupolven edustajia kuten Gilbert di Motier de Lafayette, edelllisen appi, kemisti Noailles'n herttua Jean-Louis-Paul-François, Clermont-Tonnerren kreivi Stanislas Marie Adélaïde (murhattiin elokuussa 1792 Tuileriers'n palatsin valtauksessa) ja Nicolas de Condorcet, jotka kannattivat perustuslaillisen monarkian ajatuksia. Napoleon Bonaparten pelottavana vastustajana pidettynä hänen täytyi useaan otteeseen, huolimatta miehensä diplomaattisesta asemasta, matkustaa isänsä luokse Coppetiin Sveitsiin.
Päivää ennen syyskuun murhia hän lopulta pakeni ystävystyttyään maltillisen, ensin tavaltalaisen yleisen syyttäjä Louis Pierre Manuelin avulla ja äärivallankumouksellisen, ja seuraavana päivänä terroria kannattavan jakobiini Jean-Lambert Tallienin saattamana. Hänen oma kertomuksensa paosta on kuten tavallista, niin räikeä, että se herättää kysymyksen, oliko hän todella vaarassa. Suoraan ei näytä siltä, mutta hän oli anteliaasti käyttänyt Ruotsin suurlähetystön etuoikeuksia suojellakseen uhattuina olevia ystäviään.
Avioliitot ja lapset pienoiskuva|Puoliso paroni, suurlähettiläs Erik Magnus Staël von Holstein rinnassaan Pohjantähti-ritarikunnan kunniamerkki, Ulrika Pasch 1796 Hän avioitui 20-vuotiaana 14. tammikuuta 1786 Pariisissa Ruotsin suurlähetystön kappelissa 37-vuotiaan ruotsalaisen paroni, lähetystöattasea Erik Magnus de Staël von Holsteinin (1749–1802) kanssa, joka oli reininmaalaisen Mattias Staël von Holsteinin ja Elisabeth Ulfsparre af Broxvikin seitsemänneksi vanhin lapsi.
Merkittävälle perijättärelle ja erittäin kunnianhimoiselle tytölle avioliitto ei tuntunut kovin loistavalta, sillä paroni von Staëlilla ei ollut omaisuutta eikä kovin suurta henkilökohtaista mainetta. Viiden vuoden neuvottelujen tuloksena Neckereiden, kuningatar Marie Antoinetten ja Ruotsin kuningas Kustaa III:n välillä paroni Staël-Holstein palkittiin kahdentoista vuoden mittaisella suurlähettilään viralla Ludvig XIV:n hovissa, joka oli Ruotsille sen tärkein ulkopoliittinen asemapaikka ja käytännössä elinikäinen virka sekä eläkkeen sen peruuntumisen varalta sekä Pohjantähti-ritarikunnan kunniamerkki. Neckerit lupasivat tyttärelleen 650 000 livren myötäjäiset.
Eric Magnus Staël-Holstein sai vuonna 1783 ministerin viran ja vapaaherran arvon vuonna 1788. Rouva de Staëlia syytettiin tuhlailusta, ja myöhemmin avioparin oli tehtävä sovinnollinen omaisuudenjako. Avioliitto näyttää täyttäneen molempien osapuolten odotukset, vaikka kumpikaan ei tuntenut kiintymystä toiseensa. Heillä oli lapsia eikä heidän välillään ollut skandaalia. Paroni sai rahaa uhkapeliharrastukseensa ja vaimo sai ulkomaisen arvovaltaisen aseman lähettilään puolisona, paljon korkeamman aseman hovissa ja seurapiireissä kuin mitä hän olisi voinut saavuttaa menemällä naimisiin ranskalaisen kanssa ja ilman itseään korkeampiarvoisen ranskalaisen naimisesta seuraavia haittatekijöitä. Madame de Staël ei ollut persona grata hovissa, mutta hän näyttää näytelleen lähettilään rouva roolia, kuten hän näytteli useimpia rooleja, melko äänekkäästi ja liioitellusti, mutta ei huonosti. Hän alkoi kirjoittaa pitkiä kirjeitä Ruotsin kuninkaalle ja raportoi salongissaan kiertävien reformististen aatteiden edistymisestä. Kirjeissä hän edisti rakastajansa kreivi Louis Marie de Narbonne-Laran asiaa perustuslaillisen monarkian perustana. pienoiskuva|Madame de Staël tyttärensä Albertinen kanssa, Marguerite Gérard n. 1805 Heille syntyi kaksi lasta:
Gustavine Sophie Madeleine de Staël-Holstein (heinäkuu 1787–1789), hänen kumminsa oli kuningas Kustaa III, kuoli alle 3-vuotiaana Gustava Hedwig de Staël-Holstein (elokuu 1789), kuoli sylilapsena
Heillä oli kolme lasta, joitten isyydestä ei voida olla varmoja:
Louis Auguste de Staël-Holstein (1. syyskuuta 1790 – 11. marraskuuta 1827), orjuuden lakkauttamisen kannattaja, toimitti äitinsä teokset, hänen biologisen isänsä uskotaan olevan kreivi Louis de Narbonne-Lara, avioitui 1827 Adèle Vernet'n kanssa Mattias Albert de Staël-Holstein (2. lokakuuta 1792 – 12. heinäkuuta 1813), kuoli 21-vuotiaana kaksintaistelussa Doberanissa Rostockissa Mecklenburgissa, hänen biologisen isänsä uskotaan olevan kreivi Louis de Narbonne-Lara Albertine (1797–1838), jonka biologisen isän uskotaan olevan Benjamin Constant
Lähdettyään Pariisista vuonna 1793 terrorin aikana ja palveltuaan ministerinä Kööpenhaminassa, von Staël palasi vuonna 1795 ja tunnusti Ranskan tasavallan Ruotsin hallituksen puolesta, mutta hänet kutsuttiin takaisin Ruotsiin vuonna 1797. Avioliitto päättyi asumuseroon vuonna 1797, toisten tietojen mukaan vuonna 1800 ja kolmannen tiedon mukaan paroni von Staël itse haki asumuseroa vuonna 1798. Sen jälkeen hän eli naimattomana Pariisissa. Hän omistautui uhkapelaamiselle ja keräsi suunnattomat velat ennen kuolemaansa aivoinfarktiin matkallaan kylpylään Coppetin lähellä loppukeväänä 1802.
Uskotaan, että kreivi Louis de Narbonne-Lara, joka Ludvig XV:n tunnustamaton avioton lapsi, oli hänen kahden poikansa Louis Auguste de Staël-Holsteinin ja Mattias Albert de Staël-Holsteinin isä.