Islanti on Euroopan toiseksi suurin saari, joka sijaitsee Grönlannista itään juuri pohjoisen napapiirin eteläpuolella. Pohjois-Amerikan ja Euroopan mannerlaattojen välinen sauma kulkee saaren läpi lounaasta koilliseen. Asutetut alueet sijaitsevat rannikolla ja saaren keskiosissa ei ole asutusta lainkaan. Islannin luontoon kuuluvat maanjäristykset, vulkaaninen aktiivisuus, lumivyöryt sekä niin sanotut jökulhlaupit eli jäätikköjokitulvat. Saari onkin yksi maailman vulkaanisesti aktiivisimmista. Islannin luonnonvaroja ovat kala, vesivoima, geoterminen energia ja piimaa.

Islannin saaren kokonaispinta-ala on noin 103 000 neliökilometriä, josta 2 757 neliökilometriä eli 2,68 prosenttia on vettä.

Geologia Pinnanmuodot

Islanti on isolta osaltaan ylätasankoa, joka on keskimäärin 500 metriä merenpinnan yläpuolella. Noin neljännes valtiosta on alle 200 metrissä. Islannin korkein kohta on 2 119 metriä korkea Hvannadalshnúkur.

Geologisesti Islanti on nuori maa ja sen muotoutuminen on edelleen käynnissä. Vanhin osa kallioperästä on noin 16 miljoonaa vuotta vanha, ja maaperä on pääosin muodostunut 15 000 vuotta sitten viimeisimmän jääkauden jälkeen. Jähmettyessään tulivuorten purkauksien levittämät laavavirrat muodostavat kuhmuraisia laavikoita. Saaren rannikko on eteläosan ehjää rantaviivaa lukuun ottamatta muodostunut lukemattomista vuonoista ja poukamista. Rantaviivaa saarella on 4 988 kilometriä. Luonto on muovannut Þingvellirin kansallispuistoon mannerlaattojen saumakohtaan erääseen niemekkeeseen amfiteatteria muistuttavan muodostelman, jota Islannin parlamentti piti kotipaikkana.

Islannissa maankohoaminen on kiihtynyt 1980-luvulta alkaen ja on paikoin jopa neljä senttimetriä vuodessa.

Tulivuoret ja muu vulkaaninen toiminta

Islanti on vulkaanisesti erittäin aktiviinen saari, sillä se sijaitsee valtameren keskiselänteellä aktiivisen pluumin päällä. Islannissa tapahtuu tulivuorenpurkaus keskimäärin joka 3–6 vuosi. Islannissa arvioidaan olevan 41 aktiivista tulivuorijärjestelmää, joista osa on merenpinnan alla.

Tulivuorijärjestelmiä yhdistää yhteinen magmasäiliö. Monet järjestelmät, kuten Hekla ja Katla, ovat nimetty niiden keskustulivuoren mukaan. Svartsengi ja Reykjanes tunnetaan puolestaan niihin liitetyn geotermisten muodostumien nimellä. Aktiivisin tulivuorijärjestelmä on Grímsvötn saaren kaakkoisosassa. Se on purkautunut keskimäärin joka vuosikymmen viimeisen tuhannen vuoden ajan. Bárðarbungan tulivuorijärjestelmä on puolestaan Islannin suurin.

Hekla on yksi Islannin tunnetuimmista tulivuorista. Sen korkeus on 1 419 metriä. Heklan purkausten väli on vaihdellut 16 vuodesta 121 vuoteen. Viimeisen 7 000 vuoden aikana vuorella on ollut viisi suurta purkausta. Eyjafjallajökullin jäätiköllä sijaitsee Eyjafjöllin tulivuori, jonka purkautuessa maaliskuussa 2010 ilmakehään syöksyi tuhkaa yli kahdeksan kilometrin korkeuteen usean päivän ajan.

Geysir on kuuma lähde, josta ajoittain purkautuu vettä ilmaan. Islannin saarella on useita sekä aktiivisia että lepotilassa olevia geysirejä.

Jäätiköt Jäätiköt peittävät noin 10 prosenttia Islannin pinta-alasta. Suurin niistä on Vatnajökull, jota sanotaan joskus myös Euroopan suurimmaksi jäätiköksi. Pohjoissaaren lakijäätikkö Venäjän Novaja Zemljan saaristossa on kutienkin suurempi. Vatnajökullin pinta-ala vuonna 2023 oli noin 7 600 neliökilometriä, ja sen tilavuus vuonna 2017 oli noin 3 000 kuutiokilometriä. Islannin muita suuria jäätiköitä ovat Langjökull, Hofsjökull, Mýrdalsjökull ja Drangajökull.

Islannin jäätiköissä on noin kaksikymmentä kertaa enemmän vettä kuin on maan vuotuinen sadanta. Jäätiköistä saa alkunsa myös kaikki Islannin merkittävimmät joet, ja jäätiköiden sulamisvedet on noin kolmannes kaikesta mereen päätyvästä virtaamasta.

Vesistöt Islannin pisimmät joet ovat Þjórsá (230 km), Jökulsá á Fjöllum (206 km) ja Ölfusá (185 km). Suurin osa joista alkaa jäätiköiltä. Tällaisissa joissa on paljon irtoainesta. Sadepuroista tai lähteistä muodostuneet joet ovat puolestaan pääsääntöisesti kirkkaita.

Jökulsá á Fjöllumin valuma-alue on 7 750 neliökilometriä, kun Þjórsán valuma-alue 7 530 neliökilometriä on hieman pienempi. Jökulsá á Fjöllum virtaa pohjoiseen ja laskee Islannin koillisosaan. Sen virtaama on 212 kuutiometriä sekunnissa, kun Ölfusán virtaama on 440 kuutiometriä sekunnissa ja Þjórsán 383. Islannin pohjoisosa saa sen verran vähemmän sadetta, että Jökulsá á Fjöllumin virtaamakin on pienempi.

Järviä Islannissa on runsaasti, mutta ne ovat kooltaan melko pieniä. Ne ovat syntyneet myös monella eri tavalla. Osa on muodostunut jäätikköeroosion seurauksena ja osa tulivuorenpurkauksen seurauksena, kun laava on tukkinut laaksoja. Osa on muodostunut tektonisten prosessien ja maanvajoamisen tai maanvyörymien seurauksena. Jäätiköiden edustalla on myös monia jäätikköjärviä.

Suurimmat järvet ovat Þórisvatn (83 km²), Þingvallavatn (82 km²) ja Lögurinn (53 km²). Þingvallavatn oli pitkään suurin järvi, mutta Vatnsfell voimalaitoksen valmistuttua 2001 Þórisvatn kasvoi suuremmaksi. Jökulsárlón on puolestaan Islannin syvin järvi. Se on 248 metriä syvä, ja se syntyi vasta vuonna 1933 Breiðamerkurjökullin vetäytymisen seurauksena.

Meriympäristö Islannilla on noin 6 000 kilometriä rantaviivaa, ja sitä ympäröi 115 000 neliökilometrin merialue, jonka enimmäissyvyys on 200 metriä. Islannin mannerjalustasta lähtee selänteitä kohti Grönlatnia, Färsaaria ja Jan Mayenia.Biological Diversity in Iceland, s. 8.

Islannin merialueet ovat lämpimien atlanttisten ja kylmien Pohjoisen jäämeren vesien siirtymäalueella. Pohjois-Atlantin virta haarautuu kahteen suuntaan Islannin länsipuolella. Länteen suuntaava virta kohtaa Itä-Grönlannin virran Grönlannin itäpuolella, ja itäinen haara kulkee lopulta Islannin pohjoispuolelle niin kusutulle Islanninmeren alueelle. Islannin pohjoispuolelta virtaa myös kylmä Itä-Islannin virta, joka jatkaa saaren itäpuolelta etelään kohti Färsaaria.Biological Diversity in Iceland, s. 9.

Islannin ympäristön merivirtojen yhdistyy lisäksi rannikon virtauksia, jotka syntyvät joista ja maalta tulevista vesistä. Islannin monimutkaiset virtajärjestelmät synnyttävät hyvin ravinteikkaan meriympäristön, jossa huomattavasti sekä eläin- että kasviplanktonia.

Ilmasto Islannin ilmasto on subarktista ja merellistä. Saaren pohjoisesta sijainnista huolimatta Islannin ilmasto on leudompi kuin voisi olettaa. Syynä ilmaston leutouteen on meri-ilmasto ja etenkin pohjoiseen lämmintä vettä tuova Golfvirta. Ilmastoon vaikuttaa myös toinen merivirta, kylmä Itä-Grönlannin virta.

Sään kausittaiset vaihtelut ovat seurausta erilaisten säärintamien liikkumisesta Pohjois-Atlantilla. Vuosittainen sadanta on noin 400 millimetriä osalla ylätasangoista sekä esimerkiksi Vatnajökullilla. Lumihuippuisten vuorten etelärinteillä voi sataa jopa yli 4 000 millimetriä vuodessa. Etelässä keskimääräinen sadanta on 2 000 millimetriä. Rannikkoalueet ovat usein tuulisia ja myrskyt ovat yleisiä. Kuitenkin ukkoset ovat harvinaisia.

Islannin ilman lämpöennätys on 30,5 °C vuodelta 1939 ja kylmyysennätys –28 °C vuodelta 1918.

Elävä luonto Kasvillisuus ja sienet Islannin kasvillisuuden lähin vertailukohde on Skandinavian kasvillisuus. Britteinsaarien ja erityisesti Skotlannin sekä Grönlannin kasvillisuus muistuttaa Islannin kasvillisuutta jonkin verran vähemmän. Islannissa on paljon kasvilajistossa alueellista vaihtelua, mikä johtuu ilmasto-, korkeus- ja lumisuuseroista.

Islannin kasvilajistoon kuuluu noin 490 villiä putkilokasvia, mikä on huomattavasti vähemmän kuin Skandinaviassa tai Britteinsaarilla. Islannin lajiston pienuuteen vaikuttavat muun muassa jääkauden jälkeisen jäätömän ajan lyhyys ja saaren eristyneisyys. Lisäksi kasveilla ei ole ollut kovin monia mahdollisuuksia kulkeutua saarelle. Tutkijoista suurin osa uskoo, että lajit ovat kaikki tulleet Islantiin jääkauden jälkeen, mutta joidenkin mukaan jopa viidennes lajeista olisi selviytynyt jääkaudesta.

Kasvillisuutta on vain osassa Islantia, sillä eroosion kasvattamat hiekkamaat ja jäätiköt peittävät suurimman osan saaren pinta-alasta. Maahan istutetaan metsää suojelemaan kasvillisuutta tuulelta. 1900-luvulla istutettiin kymmeniä miljoonia taimia.

Islantia asutettaessa saarella oli vielä metsää. Metsät kuitenkin raivattiin polttopuiksi ja pois maanviljelyksen tieltä. Tulivuorten purkaukset ja ilmaston viileneminen estivät puuston luonnonmukaisen uusiutumisen, ja vuosisatojen kuluessa metsät katosivat lähes kokonaan. Islannin metsät koostuvat kolmesta luontaisesta puulajista, joista vain tunturikoivu on yleinen. Kotipihlaja on tunturikoivikoissa harvinainen ja metsähaapa erittäin harvinainen.History of forests in Iceland

Putkilokasveista noin 300 on kaksisirkkaisia, 150 yksisirkkaisia, 40 saniaisia ja 9 liekomaisia. Islannin ainoa paljassiemeninen laji on kataja.

Sammalet ovat huomattava osa Islannin kasvistoa, ja ne on monissa kasvupaikoissa hallitsevassa asemassa, mikä on maailman mittakaavassakin varsin poikkeuksellista. Sammalet ovat hyötyneet ilmastotekijöistä sekä laavakentistä. Lisäksi laidunkarja on vaikuttanut pidempien kasvien kasvuun, minkä ansiosta sammaleet ovat päässet kukoistamaan. Islannissa kasvaa kaikkiaan noin 560 sammallajia, ja osa niistä merkittävä osa on lauhkean vyöhykkeen kasveja.Biological Diversity in Iceland, s. 11. Yleisimpiä sammalia ovat kalliotierasammal, somertierasammal ja hietokkotierasammal. Islannin maksasammaliin kuuluu 140 lajia, mutta ainoa sarvisammallaji on puikkosammal.

Islannin jäkälissä on yli 800 lajia, ja uusia lajeja tavataan joka vuosi. Lajimäärällisesti suurin jäkäläryhmä on maljajäkälät, joita on yli 500 lajia. Sieniä on kaikkiaan lähes 3 000 lajia, niistä noin kolmannes saattaa muodostaa jäkäliä. Kantasieniin kuuluu noin 770 ja kotelosieniin 960 lajia. Sekä jäkälä- että sienilajisto on skandinaavista.Biological Diversity in Iceland, s. 12.

Eläimet Maanisäkkäät Naali on Islannin aina luonnonvarainen maanisäkäs, jonka uskotaan eläneen saarella jo viimeiseltä jääkaudelta lähtien. Jääkarhuja ajelehtii Islantiin aina silloin tällöin, mutta se ei ole kotiutunut saarelle. Muut nisäkkäät ovat tuotuja. Peura tuotiin 1700-luvulla ja minkki 1930-luvulla turkistarhausta varten. Laji on kuitenkin karannut ja sopeutunut luontoon. Pikkumetsähiiri ja kotihiiri tulivat saarelle ihmisten mukana mahdollisesti jo 800-luvulla ja isorotta ja mustarotta 1700-luvun lopulla.

Naalia on pitkään pidetty Islannissa tuhoeläimenä, ja sen tuhoamista on edistetty lainsäädännöllä ainakin vuodesta 1295 lähtien. Vuoden 1994 jälkeen lajia ei ole enää pidetty tuhottavana. Sen aiheuttamia haittoja pyritään kuitenkin minimoimaan.Biological Diversity in Iceland, s. 12. Naalin kanta vaihtelee voimakkaasti, mutta tämän syyt eivät ole täysin tiedossa. Sen tärkeimmän saalislinnun eli kiirunan kanta myös vaihtelee.Biological Diversity in Iceland, s. 13. Naalia pidetään Islannissa elinvoimaisena, sillä sen kanta on ollut 2000-luvulla kasvussa. Lajin suurin uhka 2000-luvun Islannissa on tarhausta varten tuodut hopeaketut, joita on jonkun verran karannut ja risteytynyt paikallisten naalien kanssa.

Minkki tuotiin 1930-luvulla, ja vuoteen 1975 mennessä se oli levinnyt käytännössä koko maahan. Sen uskotaan myös vaikuttaneen joidenkin vesilintujen häviämiseen ja vähentymiseen. Peuroja Islantiin tuotiin vuosien 1771–1787 aikana neljä eri ryhmää. Niistä yksi kuoli nopeasti, mutta kolme muuta muodostivat villiintyneitä laumoja. Nopeasti kasvaneet laumat alkoivat aiheutta ongelmia, ja peurojen metsästys sallittiin vuonna 1849 koko maassa ympäri vuoden. Peurojen määrä väheni tämän jälkeen, ja ne suojeltiin 1901. Vain yksi lauma jäi kuitenkin enää jäljelle. Sen koko on vakiintunut 2 000 – 2 500 yksilöön, ja sitä pyritään kiintiömetästyksen turvin pitämään siinä.Biological Diversity in Iceland, s. 14.