thumb|350px|Kiistellyt saaret Kuriilien eteläosassa Kuriilien kiista on Japanin ja Venäjän (ja sen edeltäjän Neuvostoliiton) välinen aluekiista, erimielisyys Kuriilien saariryhmän eteläisimpien saarien hallinnasta. Kuriilien tuliperäinen saariketju sijaitsee Tyynessämeressä Japanin pohjoisen Hokkaidon saaren ja Venäjän Kamtšatkan niemimaan välissä. Kiista koskee 56 saarta käsittävän saariston eteläosaa, joka ennen toista maailmansotaa kuului Japanin keisarikunnalle, ja jonka Neuvostoliitto valloitti sodan loppuvaiheessa. Liittoutuneiden ja Japanin välisessä San Franciscon rauhansopimuksessa Japani luopui vaatimuksestaan saariin, mutta Neuvostoliiton oikeuksia niihin ei toisaalta mainittu. Neuvostoliitto ja sen seuraajana Venäjä on katsonut saarten kuuluvan itselleen, ja ne ovat pysyneet Venäjän hallinnassa osana sen Sahalinin aluetta. Japani on kiistänyt saarten kuuluvan Venäjälle, ja katsonut niiden kuuluvan sen Pohjoiseen territorioon. Valtiot eivät tämän vuoksi ole allekirjoittaneet rauhansopimusta maailmansodan jälkeen.
Kiistellyt saaret ovat Iturup (Etorofu) ja Kunašir varsinaisesta pääsaariketjusta sekä sen eteläpuolella sijaitsevat Shikotan ja Habomain saariryhmä.
Historia Venäjän löytöretkeily Venäläisistä ensimmäisiä mainintoja Kuriileista on Vladimir Atlasovilla, joka matkusti Kuriileille vuonna 1697. 1700- ja 1800-luvuilla aluetta tutkivat muiden muassa Danila Antsiferova, I. Kozyrevski, Ivan Jevreinov, Feodor Lužin, Martin Španberg, Ivan Krusenstern ja Vasili Golovnin.
1800-luku Ison-Britannian ja Yhdysvaltain kalastus aktivoi Venäjän Venäjän keisari Aleksanteri I totesi ukaasissaan vuonna 1821, että Venäjälle kuuluvat Kuriilien saarista kaikki Sahalinin saaren eteläkärjestä Urupin eteläkärjestä pohjoiseen sijaitsevat saaret. Vuonna 1822 Venäjä lähetti lippulaiva Apollonista johdetun laivasto-osaston toimeenpanemaan ukaasia Tyynelle valtamerelle. Tämän on myös katsottu olleen Venäjän Tyynenmeren laivaston historiallinen alku.
Syy Venäjän julistukseen ja laivaston lähettämiseen oli se, että britit ja yhdysvaltalaiset alkoivat kalastaa valaita Ohotanmerellä. Venäjä odotti, että sitä seuraisi myös muita kaupallisia toimenpiteitä.
Japani avautui – myös Venäjä oli aktiivinen Vuonna 1853 venäläinen amiraali Jevfimi Putjatin aloitti vuonna 1855 päättyneen kolmen retken sarjan Japaniin tavoitteenaan avata diplomaattiset ja kaupalliset suhteet Japaniin sekä ratkaista Sahalinia ja Kuriilien saaria koskevat raja-aluekysymykset Japanin kanssa.
Krimin sota pakotti Venäjän maltillisuuteen Vuonna 1854 Putjatin teki toisen retkensä Nagasakiin 1. tammikuuta ja 5. helmikuuta välisenä aikana. 28. maaliskuuta 1854 puhkesi Krimin sota (joka Suomen suuriruhtinaskunnassa tunnettiin nimellä ”Itämainen sota” tai ”Oolannin sota”), jossa Ranska ja Osmanien valtakunta sotivat Britannian tukemina Venäjää vastaan. Brittiläis-ranskalainen laivasto-osasto purjehti Ohotanmerelle ja Japaniin etsimään Venäjän sota- ja kauppalaivastoa. Länsivaltojen aktiivisuus pakotti Putjatinin ottamaan huomioon niiden vaikutuksen Shimodan neuvotteluissa Japanin kanssa.
Itä-Siperian kuvernööri, kreivi Nikolai Muravjev lähetti venäläiset joukot Amurille. Niitä seurasi myös venäläisiä uudisasukkaita. Muravjev otti Venäjän haltuun myös Sahalinin saaren. Lokakuussa 1854 Putjatin palasi jatkamaan Shimodan neuvotteluja Japanin kanssa.
7. helmikuuta 1855 Venäjä solmi Shimodan sopimuksen Japanin kanssa. Venäjän ja Japanin välinen raja määriteltiin kulkevaksi Iturupin ja Uturun välillä. Sahalinin saari määrättiin Japanin ja Venäjän yhteiseen, myöhemmin tarkennettavaan hallintaan.
Japani pyrki ratkaisuun Vuonna 1862 Japani pyrki diplomaattiseen painostukseen aluekysymyksen ratkaisemiseksi. Vuonna 1866 Venäjä tarjosi Urupia ja kolmea muuta saarta saadakseen Sahalinin kokonaan itselleen. Vuonna 1867 Japani vetosi toisen kerran Venäjään. Vuosina 1869–1870 Japani toivoi Venäjän suostuvan Yhdysvaltain välitykseen. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Vuonna 1871 Japani liitti etelässä itseensä Rjukujun saariston.
Vuonna 1873 Hokkaidon aluehallinto vastusti venäläisten kalastusta ja havaintoasemien pystyttämistä Iturupille. Japani valtuutti laivastonsa tykkiveneet partioimaan Kuriilien läheisyydessä. Japanin ulkoministeriö julisti aluevesirajat laajennetuiksi 12 kilometriin saarten rannoista.
Vuonna 1874 Japani hyökkäsi Formosaan (Taiwaniin). Vuonna 1875 se liitti itseensä Ogasawaran saaret.
Pietarin sopimus määritti demarkaatiolinjan thumb|upright=1.35|Japanin ja Venäjän hallitsemien alueiden rajalinjat vuodesta 1855 (Shimodan sopimus), 1875 (Pietarin sopimus) ja 1945 alkaen. Japani on vaatinut rajan palauttamista vuoden 1855 linjalle. Japani ja Venäjä sopivat amiraali Enomoto Takeakin ja ruhtinas Aleksandr Gortšakovin 7. toukokuuta 1875 allekirjoittamalla Pietarin sopimuksella, että Venäjä saa koko Sahalinin saaren itselleen ja Japani puolestaan koko Kuriilien saariketjun sekä kaupallisia etuoikeuksia Ohotanmereen.
Sahalinia japanilaisille kuuluvana pitävien japanilaisten mielestä Pietarin sopimuksella Japani vaihtoi japanilaisen Sahalinin japanilaisiin Kuriilien saariin.
Hallinnollisesti Japanissa Kuriilien saaret kuuluivat elimellisesti Japanin emämaahan. Niitä ei hallittu siirtomaana, vaan ne kuuluivat suoraan Japanin suuren pohjoissaaren Hokkaidon alueeseen.
Saarten alkuperäisasukkaat, ainut olivat tätä ennen asuneet vuosisadan venäläisen kulttuurin ja hallinnon piirissä sekä omaksuneet ortodoksisen uskon. Heitä oli ollut noin 20 000; sittemmin he olivat Japaniin siirtyneinä japanilaistuneet.
Kuriilien saarten kysymys liittyi läheisesti Venäjän ja Japanin kilpailuun Mantšuriassa ja myös Yhdysvaltain lisääntyneeseen läsnäoloon alueella – Japani pureutui Kiinaan ja Yhdysvallat oli ostanut Alaskan Venäjältä vuonna 1867. Kiinassa 1800-luvun lopulla olivat aktiivisesti läsnä ekstraterritoriaalisine toimilupa-alueineen Britannia, Japani, Ranska, Saksa, Venäjä ja Yhdysvallat.
1900-luvun alku Japani sai Sahalinin saaren eteläosan itselleen Shumshun uudisasukas Gunji päätti liittyä Venäjän–Japanin sotaan 6. kesäkuuta 1904. Troolareilla matkustaneet 100 japanilaista perustivat tukikohdan Ožonojeen sotilashallinnon alaisuuteen. Venäläinen jalkaväkiosasto siirtyi Petropavlovskista Ožonojeen ja internoi uudisasukkaat sodan loppuun saakka.
Japani sai haltuunsa Sahalinin saaren eteläosan vuonna 1905 Venäjän–Japanin sodan päättäneellä Portsmouthin rauhansopimuksella. Gunjin vankeudesta Yhdysvaltoihin neuvottelijoille salakuljetuttama kirje korosti pohjoisten vesien kalastuksellista merkitystä Japanille. Venäjä suostui siihen, että japanilaiset saisivat kalastaa Venäjälle kuuluvan Kamtšatkan niemimaan kummallakin rannikolla.
Venäjä Japanin liittolaisena ensimmäisessä maailmansodassa Ensimmäisen maailmansodan aikana Japani liittyi Britannian, Ranskan ja Yhdysvaltain rinnalle Britannian kanssa vuonna 1902 solmimansa sopimuksen mukaisin periaattein. Se sai Kiinasta itselleen Saksan toimilupa-alueet Shandongissa Versailles’n rauhan 156. artiklan perusteella, mikä oli pettymys kiinalaisille ja aiheutti osaltaan kansallismielisen toukokuun neljännen päivän liikkeen synnyn.
Myös Kiina oli liittynyt ensimmäisessä maailmansodassa ympärysvaltoihin saadakseen Saksan toimilupa-alueen takaisin suoraan omaan määräysvaltaansa. Näin ensimmäinen maailmansota ei vaikuttanut ympärysvaltojen kanssa liitossa olleiden Venäjän valkoisten sotilashallitusten ja Japanin eikä Japanin ja Neuvosto-Venäjän väliseen tilanteeseen, vaikka Japani osallistui Kaukoidässä ympärysvaltojen interventioon Neuvosto-Venäjää vastaan. Neuvostoliitto kuitenkin ilmoitti vuonna 1925, ettei se tunnustaisi vuonna 1905 solmimansa Portsmouthin sopimuksen sitä kohtaa, minkä mukaan Etelä-Sahalin siirtyisi Japanille.
Toinen maailmansota
Puolueeton Neuvostoliitto liittyi Japanin vastaiseen sotaan Japanin ja Neuvostoliiton solmiessa Saksan välittämää viisivuotista Japanin ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimustaan 13. huhtikuuta 1941 neuvotteluissa nousi esille kysymys Etelä-Sahalinista, jonka Neuvostoliitto halusi takaisin Portsmouthin sopimusta muuttamalla. Japani puolestaan oli tarjoutunut ostamaan Pohjois-Sahalinin Neuvostoliitolta.
Saksan ryhtyessä perääntymään Neuvostoliiton rintamalla Josif Stalin ilmoitti Teheranin konferenssissa vuonna 1943, että Neuvostoliitto voisi liittyä Tyynenmeren sotaan Japania vastaan Saksan antauduttua. Neuvostoliitto puolestaan odotti Britannialta ja Yhdysvalloilta, että länsiliittoutuneet avaisivat myös länsirintaman Saksaa vastaan. Normandian maihinnousun toteuduttua vuoden 1944 lopulla Neuvostoliitto määritteli kantansa Japanin vastaisen sodan suhteen. Neuvostoliiton tulisi saada Japanilta Etelä-Sahalin. Stalin, Winston Churchill ja Franklin D. Roosevelt sopivat asiasta Jaltan konferenssissa. Britannia, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto saavuttivat konferenssissa 11. helmikuuta 1945 yksimielisyyden siitä, että Neuvostoliitto voisi ottaa haltuunsa Kuriilit ja Etelä-Sahalinin, mikäli se yhtyisi Japanin vastaiseen sotaan.
Neuvostoliiton ulkoasiainkansankomissaari Vjatšeslav Molotov ilmoitti 13. huhtikuuta 1945 Japanin Moskovan suurlähettiläälle Satolle, ettei Neuvostoliitto jatkaisi puolueettomuussopimusta, joka ehtojensa mukaisesti jatkuisi itsestään, mikäli sitä ei irtisanottaisi vuotta ennen sopimusjakson päättymistä.
Toisen maailmansodan lopussa, Saksan antauduttua 8. toukokuuta 1945, myös Neuvostoliitto liittyi sotaan Japania vastaan 9. elokuuta 1945 Japanin kanssa vuosiksi 1941–1946 solmimansa puolueettomuussopimuksen vastaisesti.
Neuvostoliiton sodanjulistuksessa 8. elokuuta 1945 todettiin, että Japanin toivomus Neuvostoliitolle toimia välittäjänä Tyynenmeren sodassa oli ilman perustaa, koska Japani kieltäytyi antautumasta ehdoitta Britannian, Kiinan ja Yhdysvaltain 26. heinäkuuta 1945 esittämästä vaatimuksesta huolimatta. Sodan lyhentämiseksi sekä uhrien määrän vähentämiseksi Neuvostoliitto liittyisi vaatimukseen todeten olevansa sotatilassa Japanin kanssa seuraavasta päivästä 9. elokuuta alkaen.
Japanin antauduttua 14. elokuuta 1945 Neuvostoliitto aloitti Etelä-Sahalinin ja Kuriilien haltuun ottamisen 18. elokuuta maahyökkäyksellä Sahalinilla ja maihinnousuin Kuriileille. Šumušu demilitarisoitiin 18.–22. elokuuta käytyjen taisteluiden jälkeen japanilaisista 24. elokuuta. Loppuosa Kuriileista luovutettiin taisteluitta: Matsuwa 26. elokuuta, Etorofu 29. elokuuta ja Uruppu 31. elokuuta. 1.–4. syyskuuta valtausta laajennettiin Kunashiriin ja Shikotaihin. 5. syyskuuta mennessä Neuvostoliitto oli ottanut haltuunsa Kuriilit Japanin pohjoisiksi alueikseen kutsumia osia myöten. Japanissa miehitys, joka tehtiin antautumisen jälkeen, nähdään moraalisesti vääränä.
Neuvostoliiton korkein neuvosto päätti 2. helmikuuta 1946 Etelä-Sahalinin ja Kuriilien maan, mineraalivarojen, puuvarojen ja vesien kuulumisesta Neuvostoliitolle. Haltuun otetusta alueesta muodostettiin Etelä-Sahalinin piiri, joka liitettiin hallinnollisesti Habarovskin seutuun (krai). 2. tammikuuta 1947 Etelä-Sahalinin piiri liitettiin uudelleen organisoituun Sahalinin piiriin, joka sekin kuului Habarovskin seutuun (krai).
Japani ja Neuvostoliitto eivät solmi rauhansopimusta Koska Japani ole hyväksynyt Neuvostoliiton aivan toisen maailmansodan lopussa suorittamaa Kuriilien saarten haltuunottoa, se ei ole solminut Neuvostoliiton eikä Venäjän kanssa toisen maailmansodan päättävää rauhansopimusta, missä Kuriilien kysymys olisi lopullisesti määritelty.
Liittoutuneiden ja Japanin välisessä San Franciscon rauhansopimuksessa 8. syyskuuta 1951 Japani suostui luopumaan kaikista aluevaatimuksista, jotka koskevat Sahalinin saarta ja Kuriileja sen neljää eteläistä saarta lukuun ottamatta, joita Japani ei pidä varsinaisina Kuriileina.