Eino Kaarlo Ilmari Jutikkala (vuoteen 1931 Rinne; 24. lokakuuta 1907 Sääksmäki – 22. joulukuuta 2006 Helsinki) oli suomalainen historiantutkija, professori ja akateemikko. Jutikkala oli yksi 1900-luvun merkittävimpiä suomalaisia historioitsijoita, ja hänen poikkeuksellisen pitkä ja tuottelias tieteellinen uransa kesti lähes kahdeksan vuosikymmentä.
Jutikkala oli Gunnar Suolahden oppilas ja kuului tämän johtamaan kulttuurihistorialliseen koulukuntaan, joka edusti saksalaisen Karl Lamprechtin kehittämää kollektiivista historiatulkintaa. Koulukunnan suuri voimannäyte, neliosainen Suomen kulttuurihistoria (1933–1936) on hänen toimittamansa. Varhaisella tutkijanurallaan Jutikkala erikoistui talouden ja etenkin maatalouden historiaan ja julkaisi aihepiiristä useita klassikkotutkimuksia, kuten Suomen talonpojan historia (1942) ja Uudenajan taloushistoria (1953). Myöhemmällä urallaan hän keskittyi yhteiskuntien ja väestön historiaan ja kirjoitti suositut yleisesitykset Talonpoika, aatelismies, kruunu (1979) ja tenttikirjana käytettyJarmo Huhtanen, Kultutautien ruoska on armoton. Helsingin Sanomat 19.4.2020, s. A 19 Kuolemalla on aina syynsä (1987). Hän oli myös paikallishistorian erikoistuntija ja osallistui Helsingin, Turun ja Tampereen kaupunkien historian kirjoittamiseen.
Jutikkala hoiti Helsingin yliopistossa peräkkäin kolmea historian professuuria. Hän oli Suomen historian henkilökohtainen ylimääräinen professori 1947–1950, taloushistorian professori 1950–1954 ja Suomen historian professori 1954–1974. Hän toimi myös lukuisissa akateemisissa luottamustehtävissä, kuten yliopiston humanistisen tiedekunnan dekaanina ja Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittajana. Akateemikon arvonimen hän sai ensimmäisenä suomalaisena historiantutkijana 1972.
Elämäkerta Lapsuus ja nuoruus Jutikkalan juuret olivat Jutikkalan kartanossa Sääksmäellä. joka nykyään kuuluu Valkeakosken kaupunkiin. Jutikkalan kartano oli Sääksmäen pitäjän mahtavimpia tiloja: siihen kuului ennen vuoden 1918 torpparilakia 750 hehtaaria maata, josta noin 150 hehtaaria peltoa. Eino Jutikkalan isoisä, rusthollari Fredrik Takkula, oli ostanut Jutikkalan vuonna 1871 ja ottanut samalla ajan tavan mukaan sen nimen omaksi sukunimekseen. Hänen poikansa Kaarle muutti kuitenkin sukunimensä Rinteeksi, suvun perimätiedon mukaan siksi, että oppikoulun rehtorin mielestä tilannimi Jutikkala ei sopinut sukunimeksi. Myös tämän poika Eino käytti opiskeluaikaansa saakka nimeä Eino Rinne. 23-vuotiaana hän kuitenkin otti käyttöön isoisänsä sukunimen, ja Eino Rinteestä tuli Eino Jutikkala.
Jutikkalan vanhemmat olivat paitsi suurtilan omistajia myös koulutettuja. Isä Kaarle Fredrik Rinne (1863–1923) oli oppiarvoltaan filosofian maisteri. Hän oli opiskellut historiaa ja kirjallisuustiedettä Keisarillisessa Aleksanterin-Yliopistossa ja työskennellyt suomen kielen opettajana helsinkiläisissä oppikouluissa ennen ryhtymistään perintötilan viljelijäksi vuonna 1898. Äiti Hilma Maria Rinne (o.s. Hagelberg, 1869–1948) oli puolestaan Helsingin suomalaisen tyttökoulun jatko-opiston käynyt opettaja. Pariskunta sai kaksi poikaa ja tyttären. Vanhempi poika Ossian Rinne ryhtyi isänsä jälkeen Jutikkalan tilan viljelijäksi, ja tytär Elsa avioitui kirjallisuustieteilijä J. V. Lehtosen kanssa.
Jutikkalan nuorempi poika Eino herätti jo pienenä huomiota poikkeuksellisella muistillaan ja oppimiskyvyllään. Kun hän oli käynyt kansakoulun Sääksmäellä, hänet lähetettiin Turun suomalaiseen lyseoon, jonka rehtorina toimi hänen tätinsä mies Iivari Vanaja. Jutikkala sai alusta lähtien opettajikseen historiaan erikoistuneita pedagogeja. Hänen kansakoulunopettajansa Hilda Huntuvuori oli keskiajan historian asiantuntija ja suosittujen historiallisten romaanien kirjoittaja. Turun suomalaisessa lyseossa historiaa opetti puolestaan filosofian tohtori ja kansanperinteen tutkija Johan Wilhelm Juvelius, historioitsija Einar W. Juvan isä ja historioitsija Mikko Juvan isoisä.Kulha, s. 18–21
Jutikkala kirjoitti ylioppilaaksi Turun suomalaisen lyseon klassilliselta linjalta vuonna 1926 luokkansa parhain arvosanoin: neljä laudaturia (äidinkieli, ruotsi, saksa ja reaali) ja kaksi cum laude approbaturia (latina ja matematiikka). Samana syksynä hän kirjoittautui opiskelijaksi Helsingin yliopistoon.
Opiskeluvuodet Jutikkala oli pienestä pitäen ollut kiinnostunut tilastoinnista; oman kertomansa mukaan hän oli nähnyt kymmenvuotiaana Turun kaupungin tilastollisen vuosikirjan tätinsä miehen kirjahyllyssä ja innostunut niin, että oli julistanut ryhtyvänsä isona Turun kaupunginaktuaariksi.Tommila, Kansallisbiografia osa 4, s. 533–538 Hän kävi jo lyseolaisena kuuntelemassa taloustieteilijä Ernst Nevanlinnan luentoja Turun yliopistossa, ja Helsingin yliopistossa hän valitsikin pääaineekseen aluksi kansantaloustieteen. Hän pettyi kuitenkin nopeasti valintaansa, sillä kansantaloustieteen professori J. H. Vennola, kansanedustaja ja moninkertainen ministeri, keskittyi poliittiseen uraansa ja laiminlöi opetustehtäviään. Jutikkala vaihtoi pian pääaineekseen Suomen ja Skandinavian historian. Kiinnostuksen tilastointia kohtaan hän säilytti kuitenkin läpi elämänsä, ja monet hänen historiantutkimuksistaan rakentuivat tilastollisen analyysin perustalle.
Jutikkalan ryhdyttyä opiskelemaan historiaa hänen tärkeimmäksi esikuvakseen tuli Suomen ja Skandinavian historian professori Gunnar Suolahti. Tämä oli opiskellut Leipzigissa Karl Lamprechtin oppilaana ja tuonut Suomeen lamprechtilaisen kollektiivisen historiatulkinnan eli niin kutsutun kulttuurihistoriallisen metodin. Sen perusajatuksena oli, että historian kantavia voimia eivät ole sodat tai poliittiset päätökset, vaan yhteiskuntien taloudellisissa, sosiaalisissa ja kulttuurillisissa rakenteissa tapahtuvat muutokset. Siksi historiantutkimuksen pääkohteena tuli olla ihmisen jokapäiväinen elinympäristö ja sen lainalaisuudet. Suolahden ympärille kerääntyi joukko nuoria tutkijoita, jotka omaksuivat hänen kulttuurihistoriallisen metodinsa ja joita ryhdyttiin kutsumaan kulttuurihistorialliseksi koulukunnaksi. Heihin kuuluivat Jutikkalan lisäksi muun muassa Esko Aaltonen, Lauri Kuusanmäki, Heikki Waris ja Kaarlo Wirilander.
Jutikkala opiskeli poikkeuksellisen nopeasti. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi 1929 kirjoitettuaan pro gradu -työn kotipitäjänsä Sääksmäen viljelyshistoriasta. Maisterintutkintoaan varten hän suoritti laudaturarvosanat Suomen historian lisäksi kansantaloustieteestä ja arkeologiasta. Vain kuusi vuotta yliopistoon saapumisensa jälkeen hän väitteli filosofian tohtoriksi kaksiosaisella väitöskirjalla Läntisen Suomen kartanolaitos Ruotsin vallan viimeisenä aikana (1932). Kiinnostus viljelyshistoriaa kohtaan nousi Jutikkalan kotitaustasta kartanon poikana, ja ratkaisevana innoituksena sille toimivat professori Gabriel Nikanderin tutkimukset kartanolaitoksesta. Väitöskirjaansa varten Jutikkala vieraili kymmenissä kartanoissa tutkimassa niiden yksityisarkistoja. Väitellessään hän oli vain 24-vuotias ja oli 2000-luvulle asti kaikkien aikojen nuorimpana väitellyt suomalainen historian tohtori.
Kevään 1932 promootiossa Jutikkala vihittiin samalla sekä filosofian maisteriksi että filosofian tohtoriksi. Seuraavana vuonna hänet nimitettiin Helsingin yliopiston Suomen historian dosentiksi, ja hän ryhtyi täysipäiväiseksi historiantutkijaksi.
Suomen kulttuurihistoria ja muut 1930-luvun työt Jo ennen tohtoriksi valmistumistaan Jutikkala värvättiin mukaan Suomen kulttuurihistoria -teossarjan toimituskuntaan. Kustannusyhtiö Gummeruksessa oli jo pitkään suunniteltu laajaa kulttuurihistoriallista teossarjaa, mutta sen toteuttajaa ei ollut löytynyt, kunnes Gunnar Suolahti oppilaineen saatiin hankkeeseen. Kulttuurihistorian toimitustyö alkoi alkuvuodesta 1932, päätoimittajana Suolahti, toimitussihteerinä Eino Jutikkala, ja toimituskunnan muina jäseninä Esko Aaltonen, Lauri Kuusanmäki, Pentti Renvall ja Heikki Waris. Toimituskunnan tavoitteena oli luoda laaja Suomen historian yleisesitys kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Suolahtelaiseen tapaan kulttuurihistoriaa käytettiin hyvin laajana yleiskäsitteenä, joka sulki sisäänsä kaikki yhteiskunnalliset ilmiöt talous-, sosiaali- ja väestöhistoriasta aina taiteiden, tieteiden ja uskonnon historiaan. Ainoastaan puhdas poliittinen historia jätettiin sen ulkopuolelle.
Toimitustyö koki odottamattoman takaiskun, kun Gunnar Suolahti, jonka oli tarkoitus kirjoittaa teossarjan keskeisimmät osuudet, kuoli äkillisesti jouluna 1933. Tuolloin vasta ensimmäinen neljästä osasta oli saatu valmiiksi. Uudeksi päätoimittajaksi tuli professori Väinö Voionmaa, ja vastoinkäymisestä huolimatta koko teossarja saatiin valmiiksi ennätyksellisen nopeasti, vuoteen 1936 mennessä. Ansio tästä lankesi tiukkaotteiselle toimitussihteeri Jutikkalalle. Professori Aarno Maliniemi kertoi anekdoottia, jonka mukaan toimitussihteeri piiskasi vauhtia erääseen myöhässä olleeseen kirjoittajaan istumalla tämän kirjoituspöydän vieressä ja sieppaamalla itselleen käsikirjoitusliuskoja sitä mukaa kuin ne täyttyivät. Toimitustyön lisäksi Jutikkala kirjoitti teossarjan väestö- ja asutushistoriaa käsittelevät artikkelit.
1930-luvulla Jutikkalaa työllistivät Suomen kulttuurihistorian lisäksi eri tilaustyöt. Hän kirjoitti kotikuntansa toimeksiannosta Sääksmäen pitäjän historian (1934) sekä laati Suomen postilaitoksen historian ensimmäisen, Ruotsin vallan aikaa käsittelevän, osan (1938). Yhdessä professori Gabriel Nikanderin kanssa hän toimitti massiivisen Suomen kartanot ja suurtilat -matrikkelin (1939–45). Matrikkeliin pyrittiin kokoamaan kattavat tiedot suomalaisten suurtilojen historiasta ja nykytilasta, ja se suunniteltiin neliosaiseksi. Toisen maailmansodan puhkeaminen kuitenkin viivästytti toimitustyötä, ja lopulta neljäs osa jätettiin kokonaan julkaisematta, koska suurin osa itäsuomalaisista suurtiloista jäi luovutettuun Karjalaan. Kolmannen osan esipuheessa Jutikkala totesi, että koska sodan jälkeinen maanhankintalaki pirstoi vanhat suurtilat, koko matrikkeli oli muuttunut suomalaisen kartanokulttuurin nekrologiksi.
Vielä 1930-luvun lopulla Jutikkala harkitsi uraa oppikoulunopettajana. Hän hankki vaadittavan pedagogisen pätevyyden auskultoimalla vuonna 1936 Helsingin normaalilyseossa mutta ei koskaan työskennellyt opettajana, sillä akateeminen maailma tarjosi hänelle yllin kyllin työtä. Kiinnostus opetustyötä kohtaan sai hänet kuitenkin kirjoittamaan Helsingin koelyseon rehtorin Yrjö Oran kanssa oppikirjan Suomen historia lukioluokkia varten (1936). Perinteisistä koulukirjoista poiketen teos ei esitellyt historiaa kronologisesti vaan temaattisesti: poliittinen historia, taloushistoria sekä sosiaali- ja kulttuurihistoria käsiteltiin omina kokonaisuuksinaan. Tapahtumahistorian korvaaminen laajempien ilmiöiden tarkastelulla heijasti Jutikkalan lamprechtilaista metodologiaa. Teos oli rakenteensa suhteen edellä aikaansa eikä saanutkaan oppikouluissa mainittavampaa suosiota.
Sota-aika Talvisodan sytyttyä Jutikkala, joka oli vapautettu asepalveluksesta terveydellisistä syistä, palveli aluksi väestönsuojelutehtävissä. Akateemisesti koulutettuna ja kielitaitoisena miehenä hänet rekrytoitiin kuitenkin nopeasti Valtion tiedotuskeskukseen, jossa hän avusti ulkomaisia sotakirjeenvaihtajia. Jatkosodassa hän toimi Valtion tiedotuslaitoksen tuotantotoimiston johtajana. Tuotantotoimiston tehtävänä oli tuottaa propagandistisia eli sodan virallisia päämääriä edistäviä artikkeleita lehtien ja radion julkaistavaksi, ja sen palveluksessa työskenteli lukuisia nimekkäitä kirjailijoita, kuten Mika Waltari, Toivo Pekkanen, Lauri Viljanen ja Elmer Diktonius. Toimiston johtajana Jutikkalan tehtävänä oli organisoida kirjoitustyö ja tarkastaa, että valmiit artikkelit täyttivät propagandatavoitteet, ja hän kirjoitti myös itse lukuisia artikkeleita. Oskari Väänäsen kanssa hän laati suppean Suomen historian yleisesityksen Finnland, der Vorposten Europas im Norden ('Suomi, Euroopan pohjoinen etuvartio'), joka oli suunnattu Suomessa taisteleville saksalaisille sotilaille.