Toinen buurisota käytiin vuosina 1899–1902. Siinä vastakkain olivat Brittiläinen imperiumi ja toisella puolella buurien perustamat Oranjen vapaavaltio ja Transvaal. Buurit hävisivät sodan, jolloin heidän valtionsa menettivät itsenäisyytensä ja ne liitettiin Brittiläiseen imperiumiin.
Tausta Vuonna 1887 kullankaivajat löysivät maailman suurimman kultaesiintymän Witwatersrandista ("Randi") harjanteelta, joka leviää Pretorian eteläpuolella vajaat sata kilometriä itään ja 50 kilometriä länteen. Löydön tuomasta hyödystä huolimatta Transvaalin presidentti Paul Kruger lausui kaukonäköisesti: "Riemuitsemisen sijaan teidän olisi parempi vuodattaa kyyneleitä, sillä tämän kullan takia maamme kylpee vielä veressä".
Kullan löytämisen jälkeen tuhannet brittiläiset siirtolaiset alkoivat vyöryä rajan yli Kapmaasta. Johannesburgin kaupunki syntyi hökkelikylästä lähes yhdessä yössä, kun uitlanderit (ulkomaalaiset) leiriytyivät kaivosten lähelle. Pian uitlandereita oli Randilla enemmät kuin buureja, mutta he pysyivät kuitenkin koko Transvaalissa vähemmistönä. Afrikaanit hermostuivat ja närkästyivät uitlanderien läsnäolosta ja kielsivät heiltä äänestysoikeuden. Kultakaivosteollisuutta verotettiin raskaasti, mihin vastauksena uitlanderit ja brittiläiset kaivosten omistajat yrittivät kaataa buurihallituksen. Vuonna 1895 Cecil Rhodes sponsoroi epäonnistuneen vallankaappauksen, johon liittyi aseellinen isku, Jamesonin hyökkäys.
Epäonnistunut yritys saada paremmat oikeudet briteille toimi tekosyynä armeijoiden kasvattamiselle Kapmaassa, sillä useat tärkeistä brittiläisistä siirtomaaherroista tukivat buurivaltioiden liittämistä Ison-Britannian valtakuntaan. Heihin kuului muun muassa Kapmaan kuvernööri Sir Alfred Milner, Ison-Britannian siirtomaasihteeri Joseph Chamberlain ja kaivosyhtymien omistajat kuten Alfred Beit, Barney Barnato ja Lionel Phillips. Varmoina siitä, että buurit häviäisivät, he yrittivät hätiköidä sotaa.
Oranjen vapaavaltion presidentti Marthinus Steyn kutsui Milnerin ja Krugerin neuvotteluihin Bloemfonteiniin. Neuvottelut alkoivat 30. toukokuuta 1899, mutta katkesivat pian. Syyskuussa 1899 siirtomaaministeri Joseph Chamberlain lähetti uhkavaatimuksen, jossa hän vaati täyttä tasavertaisuutta Ison-Britannian kansalaisille Transvaalissa.
Kruger, joka oli varma, että sota syttyisi, lähetti samanaikaisesti oman uhkavaatimuksensa, jossa hän antoi briteille 46 tuntia aikaa siirtää joukot pois Transvaalin rajalta, tai Transvaal liittoutuneena Oranjen vapaavaltion kanssa aloittaisi sodan.
Ensimmäinen vaihe: Buurien offensiivi lokakuusta joulukuuhun 1899 Sota julistettiin 12. lokakuuta 1899 ja buurit iskivät ensin valtaamalla alueita Kapmaasta ja Natalista lokakuun 1899 ja tammikuun 1900 välillä. Tätä seurasi buurien joitakin varhaisia voittoja kenraali Redvers Bulleria vastaan. Buurit onnistuivat myös piirittämään Ladysmithin, Mafekingin (jonka joukkoja komensi Robert Baden-Powell) ja Kimberleyn kaupungit.
Ruoan vähennyttyä riittämättömäksi alkoi piiritys verottaa Ladysmithiä, Mafekingiä ja Kimberleytä puolustavia brittisotilaita sekä siviileitä. Mafekingissä Sol Plaatje kirjoitti ”Näin ensimmäistä kertaa hevosen lihaa käytettävän ihmisten ruokana”. Piirityksessä olleita kaupunkeja pommitettiin jatkuvasti tykistöllä ja tämän takia kadut olivat erittäin vaarallisia paikkoja liikkua. Kimberleyn piirityksen lopussa odotettiin buurien kiihdyttävän keskityksiään, joten ihmisiä kehotettiin menemään kaivoksiin piiloon. Kaupungin väestö panikoi ja ihmisiä virtasi kaivoksiin 12 tunnin ajan. Vaikka keskitystä ei koskaan tullutkaan, ei se auttanut alentamaan siviiliväestön ahdinkoa.
Joulukuun puoliväli osoittautui vaikeaksi brittiarmeijalle. Mustana viikkona (10.-15. joulukuuta 1899) tunnettuna aikana britit kärsivät sarjan tuhoisia tappioita. Stormbergin taistelussa 10. joulukuuta kenraali Sir William Gatacre komensi 3 000:ta miestä, joiden tehtävänä oli lyödä buurien hävitysretket Kapmaasta, ja yritti vallata takaisin rautatiesolmun noin 80 km etelään Oranje-joesta. Gatacre valitsi hyökkäävänsä buurien asemiin yli jyrkän kiviseinämän. Hyökkäyksessä kaatui tai haavoittui 135 sotilasta, lisäksi Gatacre menetti kaksi tykkiä ja noin 600 miestä antautuneina. Magersfonteinin taistelussa 11. joulukuuta 14 000 brittisotilasta Paul Sanford Methuenin alaisuudessa yritti taistella tiensä buurien linjojen läpi vapauttaakseen Kimberleyn piirityksestä. Buurien komentajat Koos de la Rey ja Piet Cronjé kaivoivat taisteluhautansa ennakkoluulottoman suunnitelman mukaan antaakseen kiväärimiehilleen suuremman kantomatkan. Heidän suunnitelmansa toimi. Britit lyötiin kiistattomasti ja he kärsivät 120 miehen tappiot kuolleina ja 690 haavoittuneina, mikä esti brittejä vapauttamasta Kimberleytä ja Mafekingiä. Koko viikon aallonpohja oli Colenson taistelu 15. joulukuuta, jossa Redvers Bullerin komentamat 21 000 brittisotilasta yrittivät ylittää Tugela-joen vapauttaakseen Ladysmithin, jossa 8 000 Louis Bothan komentamaa buuria oli odottamassa heitä. Tykkitulen ja tarkan kivääritulen yhdistelmän ansiosta buurit onnistuivat lyömään kaikki brittien yritykset ylittää joki. Britit kärsivät 1 127 miehen tappiot ja vetäytyessään joutuivat hylkäämään 10 tykkiä, jotka buurit myöhemmin valtasivat. Buurit kärsivät alle 40 miehen tappiot.
Toinen vaihe: Brittien offensiivi tammikuusta syyskuuhun 1900 pienoiskuva|Kuollut buurisotilas Spioenkopin taistelussa. pienoiskuva|Suomalaisia ja pohjoismaisia buurien puolelle värväytyneitä vapaaehtoisia vuonna 1901. Britit kärsivät lisää tappioita yrityksissään vallata Ladysmith Spionkopin taistelussa 19. 19.-24. tammikuuta 1900. Redvers Buller yritti uudelleen ylittää Tugela-joen Colensosta länteen, mutta Louis Botha löi hänen joukkonsa jälleen. Taistelun jälkeen britit olivat kärsineet noin 1 000 kaatuneen tappiot, buurien kärsiessä noin 300 kaatuneen tappiot. Buller yritti vielä kerran 5. helmikuuta Val Krantzissa, mutta kärsi jälleen tappion.
Vasta 14. helmikuuta vahvistusten saapuessa lordi Frederick Robertsin alaisuudessa olleet britit pystyivät käynnistämään vastahyökkäyksen varuskuntien vapauttamiseksi. Kenraali John Frenchin johtama ratsuväkidivisioona vapautti Kimberlyn 15. helmikuuta. Paardebergin taistelussa 18.-27. helmikuuta Roberts lopulta löi buurit ja onnistui pakottamaan kenraali Cronjén antautumaan 4 000 miehensä kanssa. Tämä heikensi buurien voimia huomattavasti ja mahdollisti Ladysmithin vapautuksen seuraavana päivänä. 18. toukokuuta tapahtunut Mafekingin vapautus synnytti lähes mellakkamaista juhlintaa Englannissa. Tämän jälkeen britit työntyivät kahteen valtioon ja valtasivat Oranjen vapaavaltion pääkaupungin Bloemfontein 13. maaliskuuta ja Transvaalin pääkaupungin Pretorian 5. kesäkuuta.
Brittiläiset tarkkailijat uskoivat sodan olevan jo ohitse, kun kaksi pääkaupunkia oli vallattu. Kuitenkin buurit tapasivat uudessa pääkaupungissa, Kroonstadissa ja suunnittelivat aloittavansa sissisodan brittien huolto- ja yhteyslinjoja vastaan. Ensimmäinen tämän uuden sodankäynnin taistelu käytiin Sanna's Postilla 31. maaliskuuta, kun Christiaan de Wetin komentamat 1 500 buuria hyökkäsivät Bloemfonteinin vesilaitokseen noin 37 kilometriä kaupungista itään ja väijyttivät raskaasti vartioidun brittisaattueen. Tuloksena 155 brittisotilasta kaatui, 7 tykkiä, 117 vankkuria kaapattiin ja 428 brittisotilasta jäi vangiksi. Yksi viimeisimmistä virallisista taisteluista tapahtui Diamond Hillillä 11.-12. kesäkuuta, lordi Robertsin yrittäessä työntää viimeisetkin jäänteet buurien kenttäarmeijasta iskuetäisyyden toiselle puolelle Pretoriasta. Vaikka Roberts onnistui lyömään buurit pois mäeltä, Louis Botha ei kuitenkaan nähnyt tätä tappiona, sillä hän aiheutti briteille 162 miehen tappiot kärsien itse vain 50 miehen tappiot. Tämä taistelu lopetti viralliset sotilasoperaatiot maassa ja aloitti uudenlaisen sodankäynnin.
Kolmas vaihe: Sissisota syyskuusta 1900 toukokuuhun 1902 Vaikka buurit lyötiin taistelukentällä, he kieltäytyivät myöntämästä tappiota ja monet heistä pakenivatkin metsiin ja käynnistivät pitkällisen sissisodan, joka muuttui brutaalimmaksi loppuaan kohden. Buurisissit alkoivat iskeä rautateitä ja lennätinlinjoja vastaan eri puolilla Transvaalia, Oranjen vapaavaltiota ja jopa Kapmaan sisällä. Heidän uudet taktiikkansa muuttivat sodan taktiikkaa ja tekivät perinteiset suuret brittimuodostelmat tehottomiksi.
Brittiläisten uusi komentaja, lordi Kitchener, vastasi haasteeseen rakentamalla piikkilangalla ympäröityjä paaluvarustuksia, pieniä kivestä rakennettuja rakennuksia, joilla hän pyrki rajoittamaan sissien liikkumisen pienelle alueelle jossa heidät pystyttäisiin helposti tuhoamaan. Yleensä paaluvarustuksien välimatka oli noin 900 metriä. Paaluvarustuksien välissä usein kulki rautalankaa, johon oli kiedottu peltitölkkejä tai valoraketteja – joskus jopa ladattuja kivääreitä linjan suuntaisesti – ilmoittamaan liikkeistä linjan yli ja estämään sitä. Tammikuun 1901 ja sodan lopun välillä noin 8 000 paaluvarustusta oli rakennettu lähes 6 000 kilometrin matkalle. Jokaista paaluvarustusta miehitti aliupseeri sekä noin kuusi muuta miestä. Luutnantti oli vastuussa kolmesta tai neljästä varustuksesta. Lopulta briteillä oli noin 450 000 brittiläis- ja siirtomaalaissotilasta maassa.
Maaliskuussa 1901 Kitchener alkoi käyttää poltetun maan taktiikkaa ja alkoi riisua maaseutua kaikesta, mikä saattaisi olla hyödyksi buurisisseille – karja takavarikoitiin, sadot ja maatilat poltettiin, kaivot myrkytettiin – ja siirsi alueella asuneet perheet väkisin keskitysleireille.
Taktiikka johti sodan loppuun mennessä 30 000 maatilan ja noin 40 pienen kylän tuhoon. Kaikkiaan 116 572 buurimiestä, -naista ja -lasta siirrettiin keskitysleireille. Määrä oli noin neljännes koko buuriväestöstä. Lisäksi leireille suljettiin noin 120 000 mustaa afrikkalaista. Tämä taktiikka nopeasti tuhosikin buurien taistelutahdon ja huoltolinjat. Joulukuuhun 1901 mennessä monet leireille joutuneista oli päästetty lähtemään ja monet miehistä liittyivät kahteen uuteen rykmenttiin jotka taistelivat brittien rinnalla, the Transvaal National Scouts ja Orange River Volunteers, saadakseen sodan loppumaan nopeasti. Sota loppui 31. toukokuuta 1902.
Keskitysleirit Keskitysleirit buurisodassa perustettiin alun perin turvapaikaksi niille, jotka olivat menettäneet asuinpaikkansa sodan jaloissa. Kuitenkin Kitchenerin uuden taktiikan mukana yhä useampia ihmisiä siirrettiin kodeistaan leireille, jotta buurisissien huoltaminen hankaloituisi. Leirejä rakennettiin lisää ja muutettiin vartioiduiksi vankiloiksi. Idea oli ennen kaikkea inhimillinen, kun sitä suunniteltiin Lontoossa, mutta toteutus ei yltänyt suunnitelmien tasolle. Buurisodan leirien katsotaankin olevan ensimmäisiä keskitysleirejä (myös Yhdysvaltain sisällissodassa syntyneitä leirejä on sanottu ensimmäisiksi).
pienoiskuva|Keskitysleiri
Buureja varten rakennettiin kaiken kaikkiaan 45 teltoitettua leiriä. 28 000 vangiksi jääneestä buurimiehestä 25 630 lähetettiin toisaalle, pääasiassa Isoon-Britanniaan. Täten suurin osa leireille jääneistä buureista oli naisia ja lapsia.
Mustia afrikkalaisia varten rakennetuissa 64 leirissä enemmistö oli miehiä. Vaikka mustat afrikkalaiset olikin siirretty pakolla buurialueilta, ei heitä nähty brittihallinnon vihollisina ja heitä käytettiinkin usein palkattuna työvoimana.
Olot leireillä olivat epäterveelliset ja ruoka-annokset niukkoja. Yhä taistelevien miesten vaimot ja lapset saivat vielä normaaliakin pienemmät annokset ruokaa. Huono ravintotilanne ja hygienia johtivat epidemioihin kuten tuhkarokkoon, lavantautiin ja punatautiin. Tämä yhdistettynä sairaalatilojen puutteeseen johti suureen määrään kuolleita - sodanjälkeinen raportti kertoo että 27 927 buuria (joista 22 074 oli lapsia). Kaikkiaan 25% buurivangeista menehtyi.