pienois|Gutenbergin Raamattu vuodelta 1455.
Raamattu on kristinuskon pyhien kirjoitusten kokoelma. Juutalaisten käyttämä pyhien kirjoitusten heprealainen kokoelma Tanak muodostaa pohjan kristinuskon Vanhalle testamentille. Vanhan testamentin lisäksi kristillisessä Raamatussa on uudempien kirjoitusten osa, Uusi testamentti. Sana ”testamentti” merkitsee tässä liittoa Jumalan ja ihmisten välillä. Vanha testamentti kuvaa Jumalan vaikutusta Israelin kansan historiaan. Uudessa testamentissa on keskeistä Jeesuksen sanoma ja vaikutus.
Tanakin vanhimmat osat ovat saaneet kirjallisen muodon noin 900-luvulla eaa. Toora eli Tanakin ensimmäinen osa on saanut nykymuotonsa todennäköisesti 500–400-luvuilla eaa. Uuden testamentin tekstit kirjoitettiin noin 50–150 jaa. Tanak on kirjoitettu alun perin hepreaksi ja paikoin arameaksi, kun taas Uuden testamentin alkukieli on koinee-kreikka. Sana Raamattu tulee kreikan kielen sanasta grámmata, ”kirjoitukset”.
Juutalainen Tanak jaetaan perinteisesti kolmeen osaan: Toora (”opetus”), Nevi’im (”profeetat”) ja Ketuvim (”kirjoitukset”). Alkuperäistä Raamattua ei ole koskaan ollut yhtenäisenä kokoelmana. Alussa oli suuri määrä erilaisia tekstejä, jotka ovat kehittyneet itsenäisesti ja jotka myöhemmin kanonisoitiin eli liitettiin osaksi Raamattua. Kristinuskon eri kirkkokuntien välillä Raamatun kirjojen kokoonpano vaihtelee hieman, erityisesti protestanttien, katolilaisten ja ortodoksien välillä. Protestanttisessa Raamatussa on 66 kirjaa. Raamatun tutkimusta kutsutaan eksegetiikaksi.
Raamattu on maailman levinnein kirja. Se on käännetty kokonaisuudessaan yli 700 kielelle. Suomeksi Uuden testamentin julkaisi Mikael Agricola vuonna 1548. Koko Raamattu ilmestyi suomeksi vuonna 1642. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nykyinen raamatunkäännös otettiin käyttöön vuonna 1992.
Etymologia
Sana Raamattu tulee kreikan kielen sanasta grámmata, joka ensin tarkoitti kirjaimia, sitten myös ’kirjoituksia’. Kreikasta sana lainautui muinaisvenäjään ja sieltä edelleen viroon ja suomeen. Virossa raamat tarkoittaa yleisesti kirjaa, mutta suomen kielessä ilmaisu ’pyhä raamattu’ on johtanut siihen, että sana on alkanut merkitä vain Raamattua. Raamatusta monissa kielissä, aikoinaan suomessakin käytetty nimi Biblia muunnelmineen (esimerkiksi englannin Bible) tulee kreikan kielen sanasta (ta) biblia, ’kirjakääröt’.
Merkitys
Kristinuskon mukaan Raamattu on Jumalan ilmoitus ihmiskunnalle. Se sisältää sanoman ihmisen syntisyydestä sekä pelastuksesta Jeesuksen kautta. Pelastus on tie pois kadotuksen tieltä yhteyteen Jumalan kanssa. Tämän vuoksi Raamatusta käytetään kristinuskossa myös nimitystä ”Jumalan sana”. Se kuvaa ajatusta siitä, että Jumala on inspiroinut Raamatun eri kirjojen kirjoittajia heidän kirjoitustyössään. Tällöin voidaan puhua joko sanainspiraatiosta, jolloin Jumala on ohjannut kirjoittajien työtä yksittäisiä sanavalintoja myöten, tai asiainspiraatiosta, jolloin Jumala on vain ilmoittanut asiat, joista tulee kirjoittaa. Inspiraatiomalleista on erimielisyyksiä eri kristillisten ryhmien välillä. Varsinainen Jumalan Sana (kreik. Logos) on Jeesus Kristus.
Raamattu on jaettu kahteen osaan, Vanhaan ja Uuteen testamenttiin. Sanalla testamentti tarkoitetaan tässä tapauksessa ’liittoa’, ’sitovaa sopimusta’ ja ’molemminpuolista sidettä’, joka on vahvistettu veren vuodatuksella. Testamentit kuvaavat siis vanhaa ja uutta liittoa, jotka Jumala on kristinuskon mukaan tehnyt ihmiskunnan kanssa. Vanha liitto tehtiin juutalaisen kansan kanssa, ja sen merkkinä olivat ympärileikkaus ja uhritoimitukset. Uusi liitto tehtiin koko ihmiskunnan kanssa, ja sen merkkinä ovat kaste sekä ristiinnaulitun ja ylösnousseen Jeesuksen tunnustaminen Messiaaksi eli vapahtajaksi.
Koska kristinusko on vallinnut Eurooppaa myöhäisen antiikin ajalta valistusajalle, on Raamatulla uskonnon lisäksi ollut vaikutusta myös länsimaiseen kulttuuriin, kieleen, maailmankuvaan ja lakeihin. Raamattu on vaikuttanut ajanlaskuun ja länsimaiseen kristilliseen juhlakalenteriin. Myös monet sananlaskut ja sanonnat ovat raamatullista alkuperää. Raamatulliset teemat ovat myös varsin yleisiä taiteessa, kuten kirjallisuudessa, kuvataiteessa, musiikissa ja elokuvissa.
Valistusaika ja tieteellinen vallankumous saivat aikaan sen, että Raamatun ja sen profetioiden eli ennustusten jumalalliseen alkuperään ja historialliseen luotettavuuteen alettiin suhtautua epäilevästi.
Heprealainen Raamattu ja Vanha testamentti
pienois|pysty|Gustave Doré, Jaakob painii enkelin kanssa, 1866. Heprealainen Raamattu eli kristinuskon Vanha testamentti (lyhennettynä VT) sisältää kertomuksen koko maailman luomisesta ja kertoo, miten Jumala valitsi Israelin omaisuuskansakseen muiden kansojen keskuudesta ja miten hän johdatti kansaansa historian lävitse.
Historiallisiksi kirjoiksi sanotaan tavallisesti Vanhan testamentin alkupuolen kirjoja Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta Esterin kirjaan saakka. Tästä nimityksestä huolimatta ne sisältävät myös runoja, mietelmiä ja ylistyksiä sekä käskyjä ja ohjeita siitä, miten ihmisten tulisi elää. Tärkeimpiä niistä ovat juutalainen laki ja kymmenen käskyä. Mooseksen viidessä kirjassa ilmoitettu moraalinen säädöskokoelma on koko juutalaisen uskon peruspilari.
Historiallisten kirjojen jälkeen Vanhassa testamentissa seuraa joukko runollisia kirjoja, joista huomattavin on Psalmien kirja, sekä mietelmäkirjoja kuten Saarnaajan kirja.
Vanhan testamentin loppupuoliskon Jesajan kirjasta Malakian kirjaan saakka muodostavat profeettojen kirjat. Profeettakirjoissa on muun muassa ennustuksia tulevasta Messiaasta, joka vapahtaisi maailman synnistä. Kristityt ovat tulkinneet ne ennustuksiksi Jeesus Nasaretilaisen toiminnasta. Profeettakirjat on koottu niiden profeettojen julistuksesta, jotka toimivat Israelin ja Juudan alueilla 700–500-luvuilla eaa. Osa teksteistä, kuten Danielin kirja, on syntynyt tätäkin myöhemmin. Profeetat jaetaan kirjoitustensa pituuden perusteella suuriin ja pieniin profeettoihin. Suuret profeetat olivat Jesaja, Jeremia, Hesekiel ja Daniel ja pieniä profeettoja muun muassa Aamos, Miika ja Malakia.
Vanha testamentti kirjoitettiin noin vuosina 1000–160 eaa., ja monissa sen kirjoissa on eri-ikäisiä kerrostumia.Kuula & Nissinen & Riekkinen 2008, s. 19. Useimmat tutkijat pitävät todennäköisenä, että heprealaisen Raamatun vanhimmat osat ovat saaneet kirjallisen muodon aikaisintaan 900-luvulla eaa. Osa tutkijoista esittänyt tekstien olevan huomattavasti nuorempia.Chilton ym. 2008, s. 45. Tiettyjä lyyrisiä osuuksia (esimerkiksi 2. Moos. 15, Tuom. 5, Psalmi 29, 5. Moos. 33 & 1. Moos. 49) taas pidetään alkuperältään vielä vanhempina, ja yleensä ne sijoitetaan välille 1300–1000 eaa.Chilton ym. 2008, s. 52. Useista aikaisemmista lähteistä koottu Toora eli viisi Mooseksen kirjaa on saanut nykymuotonsa todennäköisesti 500–400-luvuilla eaa. tai 300–200-luvuilla eaa. Heprealaisen Raamatun nuorin teoskokonaisuus, apokalyptinen Danielin kirja, on kirjoitettu välillä 168–164 eaa. Koko Vanha testamentti sai muotonsa noin vuonna 100 jaa. tai 200 jaa. mennessä.
Ennen kirjoittamista tekstit ovat levinneet suullisena perimätietona. Niiden alkuperäinen kieli oli enimmäkseen heprea, ja arameaa esiintyy vain muutamissa kirjakääröissä.
Vanhaan testamenttiin kuuluu 39 (Vulgatassa 46, ortodoksisessa Raamatussa 51) kirjaa. Erot kirjojen lukumäärissä johtuvat siitä, että katolisen ja ortodoksisen kirkon käyttämä Vanhan testamentin kaanon perustuu varhaiseen aleksandrialaiseen, kreikankieliseen käännökseen Septuagintaan. Siihen sisältyy myös joukko Vanhan testamentin apokryfisiä kirjoja. 1500-luvulla Martti Luther halusi ottaa sen sijaan käyttöön Vanhan testamentin palestiinalaisen, hepreankielisen version, johon apokryfiset kirjat eivät sisälly. Katolisen ja ortodoksisen kirkon piirissä joistakin protestanttien keskuudessa apokryfisiksi katsotuista Raamatun teksteistä käytetään nimitystä deuterokanoniset kirjat, ja näitä tekstejä käytetään mainittujen kirkkojen liturgiassa runsaasti.
Vanhan testamentin kirjat
Seuraava luettelo sisältää Vanhan testamentin kirjojen nimet siten kuin ne kirjoitetaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuonna 1992 käyttöön ottamassa Raamatun suomennoksessa eli Uudessa kirkkoraamatussa. Suluissa on kirjoista käytetyt lyhennysmerkinnät, joita käytetään viitattaessa tiettyihin Raamatun lukuihin ja jakeisiin. Historiallisiin kirjoihin kuuluvat kirjat Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta Esteriin, runollisiin ja opetuskirjoihin kirjat Jobista Laulujen lauluun, loput ovat profeettakirjoja.
Heprealainen kaanon
Heprealaisen kaanonin eli juutalaisten ja kaikkien kristittyjen hyväksymät kirjat:
Ensimmäinen Mooseksen kirja, Genesis (1. Moos.) Toinen Mooseksen kirja, Exodus (2. Moos.) Kolmas Mooseksen kirja, Leviticus (3. Moos.) Neljäs Mooseksen kirja, Numeri (4.Moos.) Viides Mooseksen kirja, Deuteronomium (5. Moos.) Joosuan kirja (Joos.) Tuomarien kirja (Tuom.) Ruutin kirja (Ruut) Ensimmäinen Samuelin kirja (1. Sam.) Toinen Samuelin kirja (2. Sam.) Ensimmäinen kuninkaiden kirja (1. Kun.) Toinen kuninkaiden kirja (2. Kun.) Ensimmäinen aikakirja (1. Aik.) Toinen aikakirja (2. Aik.) Esran kirja (Esra) Nehemian kirja (Neh.) Esterin kirja (Est.) Jobin kirja (Job) Psalmien kirja (Ps.) Sananlaskujen kirja (Sananl.)
Saarnaajan kirja (Saarn.) Laulujen laulu (Laul. l.), vanhemmissa käännöksissä Korkea veisu (Kork. v.) Jesajan kirja (Jes.) Jeremian kirja (Jer.) Valitusvirret (Valit.) Hesekielin kirja (Hes.) Danielin kirja (Dan.) Hoosean kirja (Hoos.) Joelin kirja (Joel) Aamoksen kirja (Aam.) Obadjan kirja (Ob.) Joonan kirja (Joona) Miikan kirja (Miika) Nahumin kirja (Nah.) Habakukin kirja (Hab.) Sefanjan kirja (Sef.) Haggain kirja (Hagg.) Sakarjan kirja (Sak.) Malakian kirja (Mal.)
Deuterokanoniset kirjat
Ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa kaanoniin luetaan myös deuterokanoniset kirjat:
Tobitin kirja (Tob.) Juditin kirja (Jud.) Ensimmäinen makkabilaiskirja (1. Makk.) Toinen makkabilaiskirja (2. Makk.) Kolmas makkabilaiskirja (3. Makk., ei katolisessa kirkossa) Neljäs makkabilaiskirja (4. Makk., ei katolisessa kirkossa, ortodoksisessa kirkossa Raamatun liitteenä) Viisauden kirja (Viis.) Sirakin kirja (Sir.) Barukin kirja (Bar.) Jeremiaan kirje (Jer. kir.) Manassen rukous
Näitä kaikkia pidetään yhtä arvokkaina kuin muita Vanhan testamentin kirjoja, toisin kuin esimerkiksi luterilaisessa kirkossa. Luterilainen kirkko ei kuitenkaan ole hylännyt deuterokanonisia kirjoja, vaan niillä on luterilaisen teologian mukaan toissijainen asema eräänlaisena Raamatun oheislukemistona, ja ne ovat mukana joissakin Raamatuissa Uuden ja Vanhan testamentin välistä löytyvänä liitteenä. Reformoidut kirkot ja suurin osa 1800-luvun jälkeen syntyneistä kirkkokunnista eivät pidä tekstejä Raamattuun kuuluvina. Tuorein suomenkielinen apokryfikirjojen käännös otettiin käyttöön vuonna 2007. Suomenkielinen käännös ja ruotsinkielinen Bibel 2000:n käännös sisältävät 11 Vanhan testamentin apokryfikirjaa kattavan kokoelman.
Uusi testamentti
pienois|pysty|Gabriel Wuger, Stabat Mater, 1868. Jeesus, Johannes, Magdalan Maria ja Maria, Jeesuksen äiti. Uusi testamentti (lyhennettynä UT) käsittelee Vanhassa testamentissa luvatun Messiaaksi tulkitun, Jeesuksen, ja hänen lähimpien seuraajiensa elämää ja tekoja.
Uuden testamentin evankeliumeissa (Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen mukaan) kerrotaan, miten Jeesus eli ja opetti ja miten hänet lopulta tuomittiin, koska hän ilmoitti olevansa Jumalan poika. Evankeliumien lopussa kerrotaan hänen vihollistensa saattaneen hänet tuomiolle ja ristinkuolemaan ja siitä, miten hänet herätettiin eloon kolme päivää kuolemansa jälkeen. Evankeliumeissa kerrotaan myös, miten Jeesus lähetti apostolit viemään evankeliumia eli hyvää sanomaa hänestä kaikkialle maailmaan.