Espanjan perimyssota (1701–1714) oli suuri eurooppalainen konflikti 1700-luvun alussa, joka syttyi kun viimeinen Habsburg-suvun Espanjan kuningas, sairaalloinen ja lapseton Kaarle II kuoli vuonna 1700. Hän oli hallinnut suurta imperiumia, ja kysymys hänen seuraajastaan oli jo kauan vaivannut hallitsijoita ympäri Eurooppaa.
Ongelma yritettiin ratkaista jakamalla imperiumi kelvollisten ehdokkaiden kesken Ranskan (Bourbon), Itävallan (Habsburg) ja Baijerin (Wittelsbach) hallitsijasuvuista, mutta yritykset lopulta epäonnistuivat, ja kuolinvuoteellaan Kaarle II järjesti koko Espanjan perinnön Filip V:lle, Anjoun herttualle, Ranskan kuninkaan Ludvig XIV:n toiseksi vanhimmalle pojanpojalle. Filipin hallitessa Espanjaa Ludvig XIV varmistaisi suurta hyötyä dynastialleen, mutta joidenkin valtiomiesten mielestä dominoiva Bourbonin suku olisi uhka Euroopan vakaudelle ja se vaarantaisi vallan tasapainon.
Ludvig XIV:llä oli hyvät perusteet hyväksyä pojanpoikansa Espanjan valtaistuimelle, mutta hän teki sittemmin joukon kiistanalaisia liikkeitä: hän lähetti joukkoja turvaamaan Espanjan Alankomaat (puskurivyöhyke Ranskan ja Alankomaiden tasavallan välissä); hän pyrki dominoimaan Espanjan kauppaa Amerikassa englantilaisten ja hollantilaisten kauppiaiden kustannuksella; ja hän kieltäytyi poistamasta Filipiä Ranskan kruununperimysjärjestyksestä, avaten siten mahdollisuuden sille, että yksi voimakas hallitsija saattaisi hallita sekä Ranskaa että Espanjaa tulevaisuudessa.
Vastatakseen Ludvig XIV:n kasvavaan valta-asemaan Englanti, Alankomaiden tasavalta ja Itävalta – yhdessä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan liittolaistensa kanssa – muodostivat uudelleen Suurliiton ja tukivat keisari Leopold I:n vaadetta koko Espanjan perinnölle tämän pojalle arkkiherttua Kaarlelle. Tukemalla Habsburgin ehdokasta (joka tunnettiin kannattajiensa keskuudessa Espanjan Kaarle III:na), jokainen liittouman jäsen pyrki vähentämään Ranskan valtaa, varmistamaan omaa alueellista ja suvullista turvaansa, sekä palauttamaan ja parantamaan kauppamahdollisuuksia, joita he olivat nauttineet Kaarle II:n aikana. Venäjän keisarikunta, jonka odotettiin auttavan liittolaistaan Itävaltaa, soti toista suursotaa Ruotsia vastaan Itä-Euroopassa.
Englanti, Alankomaat ja Itävalta julistivat sodan virallisesti toukokuussa 1702. Vuoteen 1708 mennessä Marlboroughin herttua ja Savoijin prinssi Eugen olivat varmistaneet voiton Espanjan Alankomaissa ja Italiassa, ja olivat kukistaneet Ludvig XIV:n liittolaisen Baijerin. Ranskaa kohtasi invaasio ja rappio, mutta Liiton yhtenäisyys rikkoutui ensin. Suurliiton koettua tappion Espanjassa ja sen miestappioiden kasaantuessa ja tavoitteiden erkaantuessa Tory-puolue pääsi valtaan Isossa-Britanniassa vuonna 1710 ja päätti lopettaa sodan.
Ranskalaiset ja brittiläiset ministerit valmistelivat perustan rauhankokoukselle ja vuonna 1712 Britannia päätti taisteluoperaatiot. Hollantilaiset, itävaltalaiset ja saksalaiset valtiot jatkoivat taistelua vahvistaakseen omaa neuvotteluvaltaansa, mutta marsalkka Villarsin kukistamana heidät painostettiin hyväksymään englantilais-ranskalaisen sovittelu. Utrechtin rauhan vuonna 1713 ja Rastattin rauhan vuonna 1714 ehtojen mukaisesti Espanjan imperiumi jaettiin suurvaltojen ja pienvaltojen kesken. Itävaltalaiset saivat haltuunsa suurimman osan Espanjan entisistä Euroopan alueista, mutta Anjoun herttua säilytti Espanjan niemimaan ja Espanjan Amerikan, joissa, luopuen ensin vaateestaan Ranskan perimiseksi, hän hallitsi kuningas Filip V:nä. Euroopan vallan tasapaino tyynnyteltiin.
Tausta thumb|left|Eurooppa Espanjan perimyssodan alussa. 1690-luvun lopussa Espanjan kuninkaan Kaarle II:n heikkenevä terveys kärjisti ongelman hänen perijästään, ongelman joka oli pohjustanut suurelta osin Euroopan diplomatiaa jo muutaman vuosikymmenen ajan. 1600-luvun lopulla Espanja ei ollut enää hegemoninen valta Euroopassa, mutta Espanjan imperiumi – pohjimmiltaan laaja valtioliitto, joka kattoi koko maapallon, jota espanjalaiset kutsuivat ”monarkiaksi” – säilyi lannistumattomana.Storrs: Spanish Monarchy, s. 7, 231; Kamen: Philip V, s. 15.
Espanjan lisäksi Kaarle II:n hallitsemiin muihin Euroopan alueisiin kuuluivat Baleaarit, Espanjan Alankomaat, Milano, Sisilia, Napoli, Sardinia, Finale ja Toscanan rannikolla sijaitseva Presidin osavaltio; merentakaisiin alueisiin kuuluivat Filippiinit, Espanjan Länsi-Intia, Florida, suuri osa Pohjois- ja Etelä-Amerikasta sekä pohjoisafrikkalaiset kaupungit Ceuta ja Melilla. Imperiumi oli heikkenemään päin, mutta se oli silti suurin Euroopan merentakaisista imperiumeista, ja yhä aktiivinen ja vaikutusvaltainen niin Euroopassa kuin maailmallakin.Storrs: Spanish Monarchy, s. 15–16.
Kaarle II:sta oli tullut kuningas isänsä Filip IV:n kuoleman jälkeen vuonna 1665, mutta hän oli fyysisesti heikko ja kykenemätön saamaan lapsia; hän oli viimeinen miespuolinen Espanjan Habsburg ja hän oli elänyt pidempään kuin kukaan oli odottanut. Kun Rijswijkin rauha toi päätökseen yhdeksänvuotisen sodan (1688–1697), Euroopan valtioitten päämiehet alkoivat pohtia miten saisivat Espanjan kruununperimyksen ongelman ratkaistua ennen Kaarle II:n kuolemaa. Lopulta pääasialliset kilpailijat Espanjan vallasta olivat Ranskan Bourbonin suvun kuninkaan Ludvig XIV:n, ja Itävallan Habsburg-suvun keisari Leopold I:n perijät ja jälkeläiset, joista molemmat olivat Filip IV:n vävyjä ja Filip III:n lapsenlapsia; molemmat uskoivat vahvasti vaateisiinsa. Perintö oli kuitenkin niin valtava, että sen luovuttaminen kasvattaisi dramaattisesti joko Ranskan tai Itävallan valtaa, mikä Euroopan hegemonian turvaamiseksi oli äärimmäisen tärkeää koko Euroopalle.McKay & Scott: The Rise of the Great Powers, s. 54; Ingrao: The Habsburg Monarchy, s. 105.
Vaatijat
thumb|170px|right|Ludvig XIV (1638–1715). Hyacinthe Rigaud n. 1701. Espanjan perimyssota oli Ludvig XIV:n viimeinen. Toisin kuin Ranskassa, Espanjassa naisen oli mahdollista periä valtaistuin miespuolisen sukulinjan puuttuessa.Wolf: Louis XIV, s. 493. Kaarle II:n jälkeen perimysjärjestyksessä olivat näin ollen hänen kaksi sisartaan: Maria Teresia, vanhempi sisar, ja Margareeta Teresia, nuorempi sisar. Maria oli nainut Ludvig XIV:n vuonna 1660 ja heillä oli yhteinen poika Ludvig, Ranskan dauphin. Jos kyse olisi ollut perinnöllisestä oikeudesta, dauphin olisi ollut Espanjan monarkian kruununprinssi, mutta Maria oli luopunut vaateestaan vallanperimysjärjestyksessä puolen miljoonan kultaécun maksua vastaan.Ingrao: The Habsburg Monarchy, s. 105; Kamen: Spanish Succession, s. 1. Hänen isänsä, Filip IV, toisti tämän testamentissaan ja luovutti Espanjan maa-alueet nuoremmalle tyttärelleen Margareetalle. Ranskalaiset kuitenkin väittivät, että Marian perimyksestä luopuminen oli pätemätön, sillä hänelle luvattua summaa ei ollut koskaan maksettu. Lisäksi ei ollut selvää pystyisikö prinsessa luopumaan syntymättömien lastensa oikeuksista.Wolf: Louis XIV, s. 493; Chandler: Marlborough, s. 50. Yksi kultaecu on nykyisin yli 3 000 € arvoinen ja sisältää noin 7,5 grammaa kultaa. Varovaisesti arvioituna Espanjan kruunusta luopuminen oli arvoltaan 350 kiloa kultaa.
Leopold I nai Margareeta Teresian vuonna 1666. Margareeta kuoli vuonna 1673 ja jätti jälkeensä yhden perillisen, Maria Antonian, joka vuonna 1685 nai Maksimilian Emanuelin, Baijerin vaaliruhtinaan. Hieman ennen kuolemaansa vuonna 1692 hän synnytti pojan, Joosef Ferdinandin. Kun Maria oli mennyt naimisiin, hän oli virallisesti sopinut luopuvansa oikeuksistaan Espanjan valtaistuimelle suosiakseen Leopold I:n poikia tämän kolmannesta avioliitosta: vanhin arkkiherttua Joosef (s. 1678), joka seuraisi Leopold I:tä keisarina ja Itävallan Habsburgien maiden hallitsijana, sekä nuorempi arkkiherttua Kaarle (s. 1685), jonka Leopold I valitsi Espanjan perijäehdokkaaksi.Ingrao: The Habsburg Monarchy, s. 105; McKay & Scott: The Rise of the Great Powers, s. 55. Kuitenkin Maria Antoniaa vastaan säädetty vastuuvapaussopimus oli kyseenalainen ja tunnustamaton Espanjassa, missä valtioneuvosto mieluusti hyväksyi mahdollisuuden sille, että Joosef Ferdinand – Filip IV:n lapsenlapsenlapsi – perisi koko imperiumin. Baijerin vaade veti puoleensa tukea rannikkovaltioilta (Englanti ja Alankomaiden tasavalta), jotka huolimatta Leopold I:lle liittoumasopimuksissa 1689 antamistaan takuista Espanjan vallanperimyksestä tunnustivat, että Wittelsbachin suku ei olisi uhka Euroopan vallan tasapainolle.Wolf: The Emergence, s. 60; Ingrao: The Habsburg Monarchy, s. 105; Spielman: Leopold I, s. 170–172.
Ludvig XIV voisi halutessaan yrittää puolustaa tahtoaan Espanjaan asevoimin, mutta yhdeksänvuotinen sota oli kuluttanut Ranskan varoja suunnattomasti. Lisäksi Leopold I:n sota Osmanien turkkilaisia vastaan Balkanin niemimaalla oli päättymässä onnistuneesti, jolloin keisarin olisi mahdollista siirtää tarmonsa länteen vahvistamaan vaadettaan Espanjan perimykseen. Pyrkiäkseen tyydyttävään ratkaisuun ja saadakseen tukea Ludvig XIV kääntyi pitkäaikaisen kilpailijansa Vilhelm Oranialaisen puoleen, joka oli sekä Hollannin käskynhaltija että Englannin kuningas (Vilhelm III:na). Englannilla ja Alankomaiden tasavallalla oli omat kaupalliset, strategiset ja poliittiset intressinsä Espanjan imperiumissa, ja he olivat halukkaita palaamaan rauhanomaiseen kaupankäyntiin. Rannikkovaltiot olivat kuitenkin heikentyneessä tilassa ja kumpikin oli vähentänyt joukkojaan yhdeksänvuotisen sodan päätyttyä. Näin ollen Ludvig XIV ja Vilhelm III pyrkivät ratkaisemaan Espanjan perimysongelman neuvottelun kautta, perustuen jakoperiaatteeseen (ensin ilman aiempaa mainintaa Espanjan ja Itävallan hoveihin), joka alkaisi vaikuttaa Kaarle II:n kuoltua.Clark: From the Nine Years War to the War of the Spanish Succession, s. 382–383; McKay & Scott: The Rise of the Great Powers, s. 54–55; Wolf: The Emergence, s. 59–60.
Jakosopimukset Ensimmäinen jakosopimus, jonka Tallardin herttua ja Portlandin jaarli allekirjoittivat 26. syyskuuta 1698 ja joka ratifioitiin 11. lokakuuta, jakoi Napolin, Sisilian, Toscanan satamat, Finalen ja Baskimaan provinssi Gipuzkoan Ranskan dauphiinille; Leopold I:n toinen poika, arkkiherttua Kaarle, saisi Milanon herttuakunnan ja sen alusmaat. Kuitenkin valtaosa imperiumista – suurin osa Espanjan niemimaasta, Espanjan Alankomaat, Sardinia ja merentakaiset provinssit – siirrettäisiin Baijerin prinssi Joosef Ferdinandille.Clark: From the Nine Years War to the War of the Spanish Succession, s. 393. Joosefin alaisena Espanjan monarkia pysyisi itsenäisenä sekä Ranskan että Itävallan hallinnasta, mutta hänen ennenaikainen kuolemansa helmikuussa 1699 edellytti toisen jakosopimuksen laatimista, jonka allekirjoittivat alustavasti Vilhelm III ja Tallard 11. kesäkuuta, ja jonka Alankomaiden lainsäädäntöelin ratifioi 25. maaliskuuta 1700.McKay & Scott: The Rise of the Great Powers, s. 55; Ingrao: The Habsburg Monarchy, s. 106; Spielman: Leopold I, s. 172–174.
thumb|170px|Keisari Leopold I (1640–1705), tuntemattoman taiteilijan maalaus.