thumb|Oulun Karjasiltaa 1950-luvun alussa. thumb|Vuosikymmenen merkittävimpiä tapahtumia olivat Helsingin kesäolympialaiset 1952. Paavo Nurmi sytyttämässä olympiatulta. Suomi 1950-luvulla oli maatalousvaltainen runsaan neljän miljoonan ihmisen yhtenäiskulttuuri, joka kaupungistui, vaurastui ja teollistui ripeää tahtia. Yhteydet ulkomaille lisääntyivät. Toisen maailmansodan jälkeinen jälleenrakennus muutti Suomen ilmettä merkittävästi. Väkimäärä nykyisen Suomen alueella oli kasvanut sotien jälkeen muutamassa vuodessa kertaluokkaa suuremmaksi karjalaisen siirtoväen ja suurten ikäluokkien myötä. Nopeasti kehittyvästä terveydenhoidosta huolimatta tartuntataudit vaivasivat ja aiheuttivat kuolemaa. Varsinkin miesten keskimääräinen elinikä oli suhteellisen alhainen.

Toisen maailmansodan jälkeen suomalaisen yhteiskunnan ensisijaisia tehtäviä olivat rintamamiesten ja siirtoväen asuttaminen. Elintarvikkeiden ja kulutustavaroiden säännöstelystä vastannut kansanhuoltoministeriö lakkautettiin 1949. Kaihoten muisteltu vuoden 1938 elintaso saavutettiin tuotanto- ja kulutustason perusteella 1940-luvun lopussa.Suomi silloin kerran, s. 174 Lopullisesti pula-aika oli ohi 1954, jolloin lopetettiin kahvin säännöstely.Suomi silloin kerran, s. 187 Säännöstelytalouden rakenteista päästiin eroon kuitenkin vasta Paasikiven presidenttikauden lopussa.Suomi silloin kerran, s. 170 Siirtyminen pula-ajasta kulutusyhteiskuntaan tapahtui verraten nopeasti. Kulutustavaramarkkinat laajenivat ennennäkemätöntä vauhtia, ja kansalaisista tuli "kuluttajia". Ainoastaan Korean korkeasuhdanteen jälkeinen lama ja vuosien 1957–1958 taantuma hidastivat vauhtia.http://tilastokeskus.fi/tup/suomi90/heinakuu.html Urbanisoitumisesta huolimatta uutta peltoa raivattiin siten, että Karjalankannakselta menetetty peltoala oli osapuilleen kompensoitu 1950-luvun puoliväliin mennessä.Suomi silloin kerran, s. 251

1950-lukua pidetään suomalaisen muotoilun ja arkkitehtuurin kultakautena. Myös populaarikulttuurissa tapahtui paljon. Sotasukupolvi synnytti suomalaiskansallisen tangon, ja tanssikiellon kumoamisen jälkeen kukoistukseensa nousi tanssilavakulttuuri. Iskelmämusiikissa suosittiin italialaisia säveliä. Kodinkoneet alkoivat yleistyä 1950-luvulla, mutta jokakodinlaitteiksi ne tulivat vasta 1960- ja 1970-luvuilla. 1950-luvun mukanaan tuomia uutuuksia Suomessa olivat myös Coca-Cola, purukumi, rock and roll, transistoriradio ja televisio.

Suorastaan legendaarisen jälkimaineen on saanut vuosi 1952. Tuolloin järjestettiin Helsingin kesäolympialaiset ja Armi Kuusela kruunattiin Miss Universumiksi. Jättimäinen sotakorvausurakka päättyi viimeisen sotakorvausjunan ylittäessä Neuvostoliiton rajan Vainikkalassa syyskuussa 1952. Näiden kolmen tapahtuman merkitys suomalaisten kansallisen itsetunnon kohottajina oli erittäin suuri.Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 203. Helsinki: Otava, 1987.

Suomi hyväksyttiin Pohjoismaiden neuvoston jäseneksi lokakuussa 1955Tarkka &Tiitta, 1987, s. 210. ja Yhdistyneiden kansakuntien jäseneksi joulukuussa 1955.Tarkka & Tiitta, 1987, s. 210. Suomi joutui tulikokeeseen YK:ssa jo lokakuussa 1956 yleiskokouksen äänestäessä Unkarin kansannousun kukistamista koskevasta päätöslauselmasta. Ensimmäiset YK:n rauhanturvajoukkoihin osallistuneet suomalaiset matkustivat Suezin kanavan alueelle joulukuussa 1956.Tarkka & Tiitta, 1987, s. 214.

Suomen Kuvalehden kolumnistin Sakari Virkkusen luonnehdinnan mukaan Suomi siirtyi 1950-luvun kuluessa uuteen, tasa-arvon aikaan. Urho Kekkosen presidenttikauden ensimmäisen vuoden 1956 päättyessä ei ollut elossa enää ketään hänen edeltäjäänsä. Risto Ryti oli kuollut tuon vuoden lokakuussa ja J. K. Paasikivi joulukuussa. Suomalaiset saattoivat vuosikymmenen aikana hautaan viimeiset kansalliset suurmiehensä säveltäjä Jean Sibeliusta myöten, eikä uusia ollut liiemmin näköpiirissä.Kuohuvat vuodet: Suomen Kuvalehti 1916–1986, s. 14. Helsinki: Yhtyneen KUvalehdet.

Politiikka Valtio pienoiskuva|Presidentti Paasikivi. thumb|1950-luku oli viimeinen suurten joukkokokoontumisten vuosikymmen Suomessa. Mannerheimin hautajaiset 4. helmikuuta 1951 keräsivät yli 100 000 osanottajaa. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi oli siirtynyt ensimmäisen tasavallan ajasta toiseen tasavaltaan. Liittoutuneiden valvontakomissio oli lähtenyt Suomesta 1947, jolloin solmittiin Pariisin rauhansopimus. Vaaran vuodet olivat ohi. 1950-luvun alkaessa Suomen presidenttinä toimi 79-vuotias Juho Kusti Paasikivi. Hän oli sotien jälkeisen puolueettomuuslinjan eli niin kutsutun Paasikiven–Kekkosen linjan luoja.

Vuoden 1950 presidentinvaalit, joissa Paasikivi valittiin uudelle toimikaudelle, olivat ensimmäiset normaalit valitsijamiesvaalit sitten vuoden 1937.Martti Häikiö: Presidentin valinta: miten valtionpäämiehet on Suomessa valittu, millaisiin poikkeusmenetelmiin valinnoissa on turvauduttu ja miksi presidentin toimikautta jatkettiin kokonaan ilman vaalia vuonna 1973, s. 57–64. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1993. Maaliskuussa 1956 presidentiksi valittiin 55-vuotias Urho Kekkonen. Hänestä tuli Suomen tasavallan pitkäaikaisin presidentti.

Päinvastoin kuin 2000-luvulla, presidentillä oli laajat valtaoikeudet; hänellä oli oikeus jopa eduskunnan hajottamiseen. Presidentti Paasikivi hajotti eduskunnan marraskuussa 1953 ja määräsi uudet vaalit maaliskuulle 1954, koska puolueet eivät päässeet Kekkosen neljännen hallituksen erottua yksimielisyyteen uudesta poliittisesta hallituksesta.Vuosisatamme Kronikka, s. 758.

Pääministerin valta oli huomattavasti pienempi kuin tasavallan presidentin. Hallitukset vaihtuivat tiuhaan, kaikkiaan Suomessa vaikutti 1950-luvun aikana neljätoista hallitusta. Vuosikymmenen vaihteessa maata johti K.-A. Fagerholmin vähemmistöhallitus. Urho Kekkonen toimi kaikkiaan viiden hallituksen pääministerinä. Muita pääministereitä olivat Sakari Tuomioja, Ralf Törngren ja V. J. Sukselainen, joka johti hallitusta 1960-luvulle siirryttäessä. Lisäksi Suomessa oli 1950-luvulla kaksi lyhytikäistä virkamieshallitusta, joista ensimmäistä johti Yhdyspankin pääjohtaja Rainer von FieandtMitä missä milloin 1959, s. 198. ja toista oikeusministeriön hallintoneuvos Reino Kuuskoski.Mitä missä milloin 1959, s. 200.

Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden aikaa oli Suomessa eletty puolisen vuosisataa. Äänioikeusikäraja oli 21 vuotta vuosina 1944–1969. Äänestämään pääsi, mikäli oli täyttänyt 21 vuotta ennen vaalivuoden alkua.Eduskunta.fi Äänestysaktiivisuus 1950-luvun eduskuntavaaleissa oli 75–80 %.Stat.fi

Eduskuntavaaleja Suomessa järjestettiin 1950-luvulla kolmet:

Eduskuntavaalit 1951 Eduskuntavaalit 1954 Eduskuntavaalit 1958.

Vuoden 1954 vaalit olivat Suomen historian ensimmäiset eduskuntavaalit, joissa uurnilla kävi yli kaksi miljoonaa äänioikeutettua.Vuosisatamme Kronikka, s. 761. Eduskunta päätti toukokuussa 1954 pidentää vaalikautensa kolmivuotisesta nelivuotiseksi.Mitä missä milloin 1955, s. 31.

Puolueet Suurimpia puolueita olivat SDP, SKDL ja Maalaisliitto. Annetut äänet jakautuivat lähes tasan sosialististen ja porvarillisten puolueiden kesken. Vuoden 1958 vaaleissa sosialistipuolueet saivat eduskuntaan niukan enemmistön (101 paikkaa), vaikka heidän ääniosuutensa jäi 48 prosenttiin. Naisten osuus kansanedustajista oli 1950-luvun vaaleissa aiempaa korkeampi, noin 15 prosenttia.Edu.fi

Vuonna 1919 perustetun ja koko olemassaolonsa ajan kannatustaan menettäneen Edistyspuolueen seuraajaksi perustettiin helmikuussa 1951 Suomen Kansanpuolue. Uusi puolue pyrki ottamaan huomioon Suomessa sotien jälkeen tapahtuneen yhteiskunnallisen muutoksen eikä se enää korostanut liberaalisuutta yhtä voimakkaasti kuin Edistyspuolue. Osa Edistyspuolueen jäsenistä perusti Vapaamielisten Liiton, joka ei kuitenkaan koskaan saavuttanut mainittavaa menestystä Suomen politiikassa.Vuosisatamme Kronikka, s. 721.

SDP:n sisällä oli toisen maailmansodan päättymisestä lähtien vallinnut jännite tannerilaisten ja Tannerin sodanaikaista politiikkaa vastustaneen siiven kesken. 1950-luvulla se muuntautui niin kutsuttujen asevelisosialistien ja ammattiyhdistyssiiven väliseksi. Puolueen puheenjohtajana toimi 1950-luvun alkupuolella lähellä ammattiyhdistyssiipeä ollut Emil Skog, jonka kannattajia kutsuttiin skogilaisiksi. Väinö Tannerin valinta SDP:n puheenjohtajaksi vuonna 1957 sinetöi puolueen kahtiajaon. Skogilaiset, joiden tosiasiallinen johtaja oli Aarre Simonen, erosivat vuonna 1958 SDP:n eduskuntaryhmästä ja järjestyivät vuonna 1959 puolueeksi nimellä Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto (TPSL).Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 218–219. Helsinki: Otava, 1987.

Maalaisliiton johdon kanssa riitautunut Veikko Vennamo erosi puolueesta vuonna 1958, ja hänen johdollaan perustettiin vuonna 1959 Suomen Pientalonpoikien Puolue. Erityisesti karjalaisen siirtoväen kannatusta nauttinut Vennamo oli katsonut entisen puolueensa ajavan vain suurtilallisten asioita.Tarkka & Tiitta, 1987, s. 220.

Vuosikymmenen suurin poliittinen skandaali oli marraskuussa 1952 paljastunut salaputkijuttu.Tarkka & Tiitta, 1987, s. 205.

Kunnat Kunnallisvaaleja Suomessa järjestettiin 1950-luvulla kolmet:

Kunnallisvaalit 1950 Kunnallisvaalit 1953 Kunnallisvaalit 1956.

Kunnallisvaaleissa äänestysaktiivisuus oli alempi kuin eduskuntavaaleissa. Naisten osuus valituista oli alle kymmenesosa.Stat.fi

Eduskunta hyväksyi marraskuussa 1955 lain, jolla kunnallinen vaalikausi pidennettiin kolmivuotisesta nelivuotiseksi. Laki tuli voimaan siten, että vuoden 1956 kunnallisvaaleissa valittujen valtuustojen toimikausi päättyi vuoden 1960 lopussa.Mitä missä milloin 1957, s. 20.

Hallinnollinen jako Läänilaitos oli vielä voimissaan, ja eri kuntamuotojen väleillä oli selkeät juridiset erot ennen vuoden 1977 kuntalakia. Manner-Suomi oli jaettu yhdeksään lääniin, joista Kymen lääni käsitti vuonna 1945 lakkautetun Viipurin läänin läntiset osat. Uudenmaan lääni ei vielä 1950-luvun alussa erottunut väestömääränsä puolesta muista suurimmista lääneistä. Suomessa oli 1950-luvulla kolme kuntamuotoa: kaupungit, kauppalat ja maalaiskunnat. Useita kaupunkeja ympäröi maalaiskunta, jonka nimi oli muodostettu kaupungin nimestä ja sanasta maalaiskunta (lyh. "mlk"). Viimeinen tällainen kunta oli vuonna 2009 lakkautettu Jyväskylän mlk. Jotkut kaupungit olivat usein kokonaan reikäleipämaalaiskunnan ympäröimiä enklaaveja, kuten Kuopio, Porvoo ja Rovaniemi.

Vuonna 1959 kaupunkeja oli 35, kauppaloita 32 ja maalaiskuntia 481. Ennen vuotta 1960 perustettuja kaupunkeja kutsutaan vanhoiksi kaupungeiksi. Eri kuntamuotojen hallintojärjestelmät erosivat huomattavasti toisistaan. Kaupungeilla oli runsaasti erityisoikeuksia, mutta myös useita erityisrasituksia. Maalaiskunnissa noudatettiin yleisiä lakeja, mutta kaupunkien oli mahdollista säätää omia järjestyssääntöjään. Välimuotona toimi kauppala, joista suurimmat, kuten Imatra ja Karhula, olivat monin verroin pienimpien vanhojen kaupunkien kokoisia. Kauppaloiden järjestysmuoto oli halvempi ja yksinkertaisempi kuin kaupunkien. Kaupunkikunnat käsittivät 1950-luvulla lähinnä varsinaisen kaupunkialueen, ja useimpien kaupunkien ja kauppaloiden pinta-ala oli alle sata neliökilometriä. Kuriositeetti oli epäitsenäinen kauppala, joita oli 1950-luvulla yksi eli Ikaalinen. Sen pinta-ala oli 0,3 km² ja väkiluku noin 500 henkeä.http://www.doria.fi/handle/10024/67150