Porvarihallitus on hallitus, joka muodostuu vain porvarillisista puolueista.
Porvarihallitukset itsenäisessä Suomessa Suomalaisessa poliittisessa historiassa porvaripuolueilla tarkoitetaan Kansallista Kokoomuspuoluetta, Maalaisliittoa eli nykyistä Suomen Keskustaa, Kansallista Edistyspuoluetta ja Ruotsalaista Kansanpuoluetta. Voidaan katsoa, että porvarihallituksen synty poliittisessa historiassa on edellyttänyt Kokoomuksen mukana oloa, koska esimerkiksi 1920- ja 1930-luvuilla Maalaisliitto, Edistyspuolue ja RKP profiloituivat keskustahallituksia muodostaviksi porvarillisiksi "keskustapuolueiksi", jotka pyrkivät yhteistyöhön vasemmiston eli Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen kanssa. Nämä keskustahallitukset hallitsivat Suomea käytännössä koko 1920-luvun, kunnes 1930-luvulla tuli yleisporvarilliset hallitukset, jotka tarkoittivat porvarillisen keskustahallituksen täydentämistä Kokoomuksella. Näissä yleisporvarillisissa hallituksissa keskustapuolueiden edustajat kuuluivat pääasiassa puolueidensa oikeistosiipiin.
Muita historiassa olleita porvaripuolueita ovat olleet Isänmaallinen Kansanliike, joka edusti eduskunnassa Kokoomuksesta eronnutta radikaalimpaa oikeistoa, sekä Edistyspuolueen kahtia hajoamisesta syntyneet Suomen Kansanpuolue ja Vapaamielisten liitto, joiden jälleenyhdistymisestä syntynyt Liberaalinen Kansanpuolue lasketaan myös porvaripuolueeksi. Jos porvaripuolueen kriteerinä on ei-sosialistisuus, myös muista historiallisista hallituspuolueista Suomen Maaseudun Puoluekin kuuluu porvareihin.
Lisäksi porvaripuolueita ovat olleet Kokoomuksesta ja RKP:stä lohjennut suurimmillaan kahden edustajan Perustuslaillinen Oikeistopuolue sekä Nuorsuomalaisen puolue, mutta niillä ei ole merkitystä porvarihallitusten historiassa, koska ne olivat koko olemassaoloaikansa oppositiossa.
Uusiksi nykyajan porvaripuolueiksi voidaan laskea Kristillisdemokraatit ja Perussuomalaiset. Sen sijaan Vihreän liiton sijoittuminen on vaikeampi tarkasteltava.
Suomen tähänastistista hallituksista seuraavissa on ollut mukana sekä Kokoomus että muita ei-sosialistisiksi laskettuja puolueita (Maalaisliitto/Keskusta, RKP, Edistyspuolue, Suomen Kansanpuolue, Liberaalinen Kansanpuolue, Kristillisdemokraatit, Vihreät, Perussuomalaiset ja Sininen tulevaisuus), mutta ei vasemmistoa:
27.11.1917–27.5.1918 – Svinhufvudin I hallitus 27.5.1918–27.11.1918 – Paasikiven I hallitus 27.11.1918–17.4.1919 – Ingmanin I hallitus 15.3.1920–9.4.1921 – Erichin hallitus 31.5.1924–31.3.1925 – Ingmanin II hallitus 31.3.1925–31.12.1925 – Tulenheimon hallitus 4.7.1930–21.3.1931 – Svinhufvudin II hallitus 21.3.1931–14.12.1932 – Sunilan II hallitus 7.10.1936–12.3.1937 – Kallion IV hallitus 17.11.1953–5.5.1954 – Tuomiojan hallitus 12.9.1964–27.5.1966 – Virolaisen hallitus 26.4.1991–13.5.1995 – Ahon hallitus 19.4.2007–22.6.2010 – Vanhasen II hallitus 22.6.2010–22.6.2011 – Kiviniemen hallitus 29.5.2015–6.6.2019 – Sipilän hallitus 20.6.2023– Orpon hallitus
Porvarihallitukset 1920–1930-luvuilla 1920-luku ja keskustahallitukset
1920-luvulla Suomen hallitukset olivat periaatteessa porvarihallituksia, koska ne koostuivat pääasiassa Maalaisliiton ja Kansallisen Edistyspuolueen yhdessä tai yksin muodostamista vähemmistöhallituksista, joihin mukaan otettiin joskus myös Ruotsalainen Kansanpuolue. Näitä hallituksia kuitenkin kutsuttiin porvarihallitusten sijaan ”keskustahallituksiksi”, koska oikeistoa edustanut Kansallinen Kokoomuspuolue puuttui niistä. Näiden keskustahallitusten politiikan tukena eduskunnassa oli koko ajan oppositiossa yhtä hallitusta lukuun ottamatta oleva SDP, mikä sai Kokoomuksen käytännössä aina vastustamaan näitä hallituksia. Näin ollen 1920-luvun ainoiksi porvarihallituksiksi jäivät Rafael Erichin (15.3 1920 – 9.4 1921), Ingmanin toinen sekä Tulenheimon hallitus (31.5 1924 – 31.12 1925), joita voidaan myös nimittää kokoomushallituksiksi.
Syksyllä 1929 alkoi aktivistien ja porvaripuolueiden oikeistosiipien taholta tulla kovempia vaatimuksia ”yleisporvarillisen hallituksen” perustamisesta. Yleisporvarillisella hallituksella tarkoitettiin Kansallisen Kokoomuksen, Maalaisliiton, Edistyspuolueen ja RKP:n yhteishallitusta. Aktivistit ja oikeisto katsoivat muun muassa, että lyhytikäiset SDP:hen nojaavat keskustahallitukset olivat liian heikkoja ja muodostivat uhkan vapaussodan saavutuksille sekä valtakunnan turvallisuudelle. Nämä keskustahallitukset olivat "rämettyneen parlamentarismin" ytimessä. Pitkin 1920-lukua erinäiset järjestöt olivat ajaneet yleisporvarillista hallitusta. Tällaisia olivat esimerkiksi Karjalan kansalaisliitto sekä kenraali Gustaf Mannerheimin ja Svinhufvudin siunauksella perustettu Suomen Suojelusliitto.
Yleisporvarilliset hallitukset ja Lapuan liike
Marraskuun lopulla 1929 Karjalassa ja Savossa pidettiin yleisporvarillista hallitusta vaativia kansalaiskokouksia, mutta tunnetuin näistä tapahtui joulukuussa Etelä-Pohjanmaalla Lapualla, jonka kokouksesta katsotaan kommunisminvastaisen kansanliikkeen Lapuan liikkeen saaneen alkunsa. Jatkuvasti maanviljelijä, jääkäriaktivisti Vihtori Kosolan johdolla radikalisoituvan kansanliikkeen paine kohdistui Kallion III hallitusta vastaan. Lopulta useiden ulkoparlamentaaristen ja poliittisten painostuskeinojen jälkeen presidentti Lauri Kristian Relander nimitti kesäkuussa 1930 Svinhufvudin hallituksen muodostajaksi. Erotessaan heinäkuun alussa Kallion hallitus jätti eduskunnalle ehdotuksen tasavallan suojelulaista, joka olisi antanut poikkeustilassa presidentille laajat valtaoikeudet rajoittaa kansalaisvapauksia, ja viisi ns. "kommunistilakia", jotka lopettaisivat kommunistisen ja äärivasemmistolaisen toiminnan maassa kokonaan.
Kallion hallituksen tilalle tuli yleisporvarillinen Svinhufvudin II hallitus, joka on siinä suhteessa poikkeus Suomen poliittisessa historiassa, etteivät eduskuntaryhmät saaneet osallistua hallitusneuvotteluihin. Sen sijaan Lapuan liikkeellä oli valtaa päättää hallitusohjelman sisällöstä ja ministeristön kokoonpanosta. Hallitukseen tuli lisäksi kolme ammattiministeriä.
Eduskunta kuitenkin äänesti osan kommunistilaeista lepäämään yli vaalien, mikä aiheutti maassa jälleen sisäpoliittista kiristymistä. Lopulta Relander hajotti eduskunnan ja määräsi uudet eduskuntavaalit pidettäviksi 1. – 2. lokakuuta 1930. Porvaripuolueet, erityisesti Kokoomus, joka nosti 14 paikalla paikkalukunsa 42:een, voittivat vaalit ja lokakuun lopulla kommunistilait ja tasavallan suojelulaki hyväksyttiin sellaisinaan. Tosin SDP kasvatti paikkalukemaansa seitsemällä kuuteenkymmeneenkuuteen kommunistien kadotessa puoluekentältä kokonaan.
Lapuan Liike Ry:ksi muuttunut huomattavasti radikalisoitunut Lapuan liike alkoi menettää reilusti kannatustaan saatuaan päätavoitteensa läpi. Kansanliikkeen ”imago” kärsi lopullisen kolauksen lapualaismielisten upseerien lokakuussa 1930 toteuttaman K. J. Ståhlbergin kyydityksen jälkeen. Se kuitenkin vielä aktivoitui maaliskuun 1931 presidentinvaaliin ja omalla vaikutuksellaan onnistui keräämään voitokkaasti vielä kerran osittaisen yleisporvarillisen rintaman Svinhufvudin taakse SDP:n, Edistyspuolueen ja RKP:n vähemmistön ehdokasta Ståhlbergiä vastaan. Ajan poliittisten tapojen mukaan uusi presidentti nimitti uuden hallituksen. Tässä tilanteessa se oli pakollistakin, koska pääministeri Svinhufvud siirtyi presidentiksi.
Porvarillinen laillisuus – Sunilan ja Kivimäen hallitukset
Maaliskuun lopulla astui virkaansa uusi Svinhufvudin nimittämä maalaisliittolaisen J. E. Sunilan enemmistöhallitus, joka oli myös luonteeltaan yleisporvarillinen. Näin ollen sisäpoliittisen kriisin jälkeen yhteiskuntajärjestys vakiintui ja palattiin takaisin parlamentaariseen käytäntöön. Lapualaisten syleilivät tavoitteidensa läpisaamisella itsensä kuoliaiksi. Radikalismin kannatusta kavennettiin entisestään myös sillä, että Gustaf Mannerheim palautettiin päivän politiikkaan, kun Svinhufvud nimitti Mannerheimin puolustusneuvoston puheenjohtajaksi ja sotatilanteessa maan ylipäälliköksi. Suurin osa lapualaismielisistä ja muista porvareista tyytyi tilanteeseen ja katsoi valkoisen Suomen olevan pelastettu. Sen sijaan pienen radikaalin lapualaisvähemmistön mielissä siinsi uudet radikaalimmat tavoitteet, joihin kuului muun muassa sosiaalidemokratian kieltäminen.
Uusi Sunilan hallitus otti tavoitteekseen maan taloudellisen tilanteen kohentamisen sekä laillisuuden, kurin ja järjestyksen palauttamisen. Hallitusohjelmassaan hallitus vaati viimeistenkin ”kommunististen virtausten tukahduttamista” ja lain kunnioituksen palauttamista. Se myös vaati vieläkin kommunismin vastustamisen nimissä tapahtuneiden laittomuuksien kitkemistä.
Vaikka Sunilan hallituksen tavoitteet olivat porvarilliset ja maan keskustahallitusten aika näytti olevan ohi, uusi laillisuutta korostava yleisporvarillinen hallitus ajautui kapinamielialassa olevien lapualaisten kanssa vastatusten. Lapuan Liike Ry syytti, ettei hallitus toteuttanut hallitusohjelmansa lupausta kommunismin tukahduttamisesta, koska sosiaalidemokraatit saivat vielä toimia maassa laillisesti. Se myös väitti, että kommunistit toimivat sosiaalidemokraattisten yhdistysten suojissa.
Syksyllä 1931 Sunilan hallitus joutui vaikeuksiin, kun lapualaiset alkoivat naulata maassa kiinni sosiaalidemokraattisia työväentaloja. Varsinainen kriisi alkoi syyskuussa 1931, kun lapualaiset naulasivat jälleen avatuksi määrätyn Lapuan työväentalon umpeen. Lopulta tilanne johti avoimeen kapinaan Mäntsälässä, kun lapualaismieliset suojeluskuntalaiset keskeyttivät puhetilaisuuden Ohkolan työväentalolla. Hallitus toimi nopeasti kapinan tukahduttamiseksi ja määräsi Lapuan Liikkeen johdon pidätettäväksi. Lopulta kapina päättyi heiveröisesti Lapuan Liikkeen osalta ja johti järjestön kieltämiseen tasavallan suojelulain perusteella. Porvarillinen laillisuus osoittautui vahvemmaksi.
Lopulta Sunilan hallitus kaatui 14. joulukuuta 1932 pankkikoron sääntelystä syntyneeseen riitaan. Svinhufvud nimitti porvarillisen enemmistöhallituksen muodostajaksi Sunilan hallituksen oikeusministerin, Edistyspuolueen T. M. Kivimäen. Kokoomus vierasti kuitenkin Kivimäkeä, eikä Maalaisliittokaan ollut innostunut. Lopulta päädyttiin nykyaikana katsottuna eriskummalliseen ratkaisuun: Edistyspuolue ja RKP muodostivat hallituksen, johon tuli lisäksi viisi kokoomuslaista ja kaksi maalaisliittolaista ammattiministeriä. Hallituksen parlamentaarinen pohja oli kapea, vain 32 paikkaa. Näin ollen se oli samaan aikaan yleisporvarillinen, mutta vähemmistön muodostama. Silti Kivimäen hallitus säilyi Suomen poliittisessa historiassa pitkäikäisimpänä aina vuoteen 1987 asti. Hallitus olisi kaatunut nopeasti aiempien hallitusten tyyliin, jollei SDP olisi tukenut sitä katsoessaan, että yleisporvarillinen suuntaus oli maan vakaudelle parempi vaihtoehto kuin vuoden 1930 kaltainen sisäpoliittinen kriisi.
Yleisporvarillinen suuntaus rakoilee