Risto Ilmari Antero Hyvärinen (23. huhtikuuta 1926 Kuopio – 8. maaliskuuta 2018 Espoo) oli suomalainen diplomaatti, upseeri ja kansainvälisen politiikan tutkija, joka toimi Suomen ulkoasiainministeriön poliittisen osaston päällikkönä vuosina 1967–1972. Hän oli koulutukseltaan valtiotieteen tohtori, sotilasarvoltaan everstiluutnantti (1966) ja virka-arvoltaan erikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri (1970).Facta 2001, osa 6, p. 299. WSOY 1981. Hän oli myös Yhdistyneiden Kansakuntien apulaispääsihteeri, suurlähettiläs ja ulkoasiainneuvos.
Sotilasura Hyvärisen vanhemmat olivat Ilmari August Hyvärinen ja Jenny Maria Snellman.Kuka kukin on 1978, s. 259 Runeberg.org. Hyvärinen osallistui jatkosodan aikana Helsingin ilmatorjuntaan ensin vapaaehtoisena kesälomillaan ja vuodesta 1944 varusmiehenä sekä palveli sodan lopulla kenttätykistössä Syvärillä ja Aunuksen lohkolla. Hän sai sodassa kuulovaurion.Matti Louekoski, Reino Toivio & Tero Tuomisto: Risto Hyvärinen 1926–2018. Muistokirjoitus, Helsingin Sanomat 16.4.2018. Viitattu 10.2.2022. Sodan jälkeen Hyvärinen kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin Suomalaisesta Normaalilyseosta vuonna 1945 ja opiskeli sen jälkeen samanaikaisesti sekä Helsingin yliopistossa että Merisotakoulun kadettiosastolla.
Valmistuttuaan upseeriksi vuonna 1948 Hyvärinen palveli puolustusvoimissa, ensin vuoteen 1954 Helsingin alueen rannikkopuolustusjoukoissa, vuosina 1955–1958 Merisotakoulun opettajana, vuosina 1954–1955 ja 1958–1959 Pääesikunnan ulkomaanosaston erityistehtävissä sekä vuosina 1959–1964 Pääesikunnan tarkastustoimistossa. Hän jatkoi samalla opintojaan Helsingin yliopistossa, ja valmistui vuonna 1950 valtiotieteiden kandidaatiksi sekä maisteriksi ja 1953 lisensiaatiksi. Vuosina 1950–1951 hän opiskeli Oslon yliopistossa ja toimi samalla Yleisradion kirjeenvaihtajana Oslossa.
Vuonna 1958 Hyvärinen väitteli tohtoriksi. Englanninkielisen väitöskirjan aiheena olivat monistiset ja pluralistiset tulkinnat kansainvälisen politiikan tutkimuksessa. Hyvärinen opiskeli myös Ranskan esikuntakoulussa vuosina 1958–1959 ja Suomen Sotakorkeakoulussa vuonna 1960 sekä oli Harvardin yliopiston kansainvälisten suhteiden laitoksen vanhempana tutkijana vuosina 1963–1964. Sotilasuransa lopussa hän oli vuosina 1964–1965 Pääesikunnan tilastotoimiston toimistoesiupseerina komennettuna Sotakorkeakoulun opetusupseeriksi. Jättäessään sotilasuran Hyvärinen oli arvoltaan majuri, mutta sai vuonna 1966 everstiluutnantin arvon. Hän oli myös valtion yhteiskuntatieteellisen toimikunnan sihteerinä vuosina 1951–1965.
Hyvärisen puoliso oli vuodesta 1957 Salme Pekkala, jonka vanhemmat olivat Eino ja Mary Pekkala. Heillä oli neljä lasta.
Ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkönä Vuodesta 1965 Hyvärinen oli ulkoasiainministeriön palveluksessa, ensin jaostopäällikkönä ja vuodesta 1967 poliittisen osaston päällikkönä. Hän oli samalla myös Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan dosenttina vuosina 1968–1972 sekä YK-asiain neuvottelukunnan puheenjohtaja vuosina 1969–1972. Hyvärinen oli näinä vuosina johtava henkilö ulkoministeriön epävirallisena johtokeskuksena toimineessa korkeiden virkamiesten ryhmässä, jota poliittiset vastustajat sittemmin kutsuivat ”tohtorikoplaksi” ja ”everstijuntaksi”. Itsenäisenä päätöksentekijänä ja kylmähermoisena riskinottajana pidetty Hyvärinen oli samalla presidentti Urho Kekkosen tärkeimpiä luottomiehiä ministeriössä ja avainhenkilö ”presidentin koneeksikin” kutsutussa joukossa.Timo Soikkanen: Presidentin ministeriö II – Uudistumisen, ristiriitojen ja menestyksen vuodet 1970–81, s. 201, 204–205, 209, 211, 277, 286–290, 295, 302, 306–309. Otava, Helsinki 2008.
Hyvärisen toiminta ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkönä osui aikaan, jolloin Neuvostoliitto alkoi suhtautua kielteisesti Suomen puolueettomuuteen ja vaatia Suomelta YYA-sopimuksen painottamista ulkopolitiikan perustana. Hyvärinen, joka oli perehtynyt puolueettomuuspolitikkaan myös tutkijana, pyrki aktiivisesti puolustamaan Suomen puolueettomuuslinjaa niin kahdenvälisissä suhteissa Neuvostoliittoon kuin myös YK:ssa ja Euroopan turvallisuuskokouksen valmisteluissa. Pyrkimyksenä oli lisätä Suomen liikkumatilaa länteen, mutta neuvostoliittolaisten mielestä Hyvärinen laiminlöi suhteet itään. Presidentti Kekkosen vuoden 1970 Moskovan-vierailun yhteydessä Hyvärinen edusti Suomea vaikeissa neuvotteluissa vierailukommunikean sanamuodoista. Neuvostoliittoa edustanut Nikolai Belohvostikov vastusti Suomen puolueettomuuden mainitsemista asiakirjassa, mutta Kekkosen väliintulon seurauksena Hyvärisen ehdottama muotoilu hyväksyttiin lopulta. Ulkoministeri Ahti Karjalaisen vieraillessa seuraavana vuonna Neuvostoliitossa Hyvärisen ehdotusta saman sanamuodon käytöstä ei enää saatu läpi, ja siitä alkaen kommunikeoissa puhuttiin kompromissina vain Suomen pyrkimyksestä puolueettomuuteen.
Hyvärinen kokosi vuonna 1971 niin kutsutun Saksan-paketin, jonka kantavana teemana oli sekä Länsi- että Itä-Saksan tunnustus Suomen puolueettomuudelle ehtona sille, että Suomi tunnustaisi molemmat Saksat itsenäisiksi valtioiksi. Hyvärisen työtoveri Keijo Korhonen keksi lisätä pakettiin natsi-Saksan Lapin sodan aikana Pohjois-Suomessa aiheuttamien tuhojen korvaamisen. Korhosen lisäys pakettiin jäi käytännössä merkityksettömäksi, mutta hänen mukaansa näin saatiin kuitenkin viedyksi valttikortti Veikko Vennamon ja Suomen Maaseudun Puolueen käsistä seuraavia vaaleja ajatellen. Salaiseksi tarkoitettu paketti vesittyi kuitenkin sen vuodettua silloisen ulkoministerin Väinö Leskisen kautta julkisuuteen ennen aikojaan.Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali, s. 199–202. (2. painos.) Helsinki: Otava, 2006. Myös Suomen EEC-sopimuksen valmistelut aloitettiin presidentin toiveesta ulkoministeriön poliittisella osastolla Hyvärisen alaisuudessa.
Hyvärisellä oli myös keskeinen asema yrityksessä saada suomalainen Max Jakobson valittua YK:n pääsihteeriksi, mikä olisi vahvistanut Suomen kansainvälistä asemaa suhteessa Neuvostoliittoon. Kampanjan loppuvaiheessa syksyllä 1971 Hyvärinen oleskeli lähes pysyvästi New Yorkissa johtamassa ulkoministeriön ”iskuryhmää”, joka ei kaihtanut keinoja taktikoidessaan viimeiseen saakka Suomen ehdokkaan hyväksi. Hankkeen kaaduttua Neuvostoliiton estettyä vetollaan Jakobsonin valinnan presidentti Kekkonen menetti aiemman luottamuksensa Hyväriseen ja ”everstijunttaan”, joka oli hänen mielestään käynyt jo liiankin rohkeaksi ja itsenäiseksi. Uupunut Hyvärinen sai vakavan halvauskohtauksen ja joutui luopumaan poliittisen osaston päällikkyydestä terveyssyistä helmikuun 1972 lopussa. Hyvärisen seuraajaksi nimitetty Matti Tuovinen katsoi edeltäjänsä ylikorostaneen Suomen puolueettomuutta ja myös Kekkonen arvioi lopulta Hyvärisen olleen liian jyrkkä Neuvostoliiton suuntaan.
Hyvärinen kuului Suomen Kuvalehteen vuodesta 1972 ulkopolitiikasta kirjoittaneen Veikko Viisi -nimimerkin taustaryhmään.Seppo Hentilä: Max Jakobsonin kirjasto – kokoajansa näköinen, s. 118–119. Kansalliskirjaston julkaisuja nro 83. Kansalliskirjasto, Helsinki 2018. Teoksen verkkoversio
Myöhempi ura Hyvärinen oli tämän jälkeen Suomen suurlähettiläänä Belgradissa ja samalla Ateenassa vuosina 1972–1975. Seuraavaksi hän toimi YK:n pääsihteerin erityisedustajana Geneven aseidenriisuntakomiteassa vuosina 1975–1979. Palattuaan diplomaatiksi hän oli Suomen suurlähettiläänä New Delhissä vuosina 1979–1984 sekä samalla Colombossa, Katmandussa, Daccassa ja Singaporessa, suurlähettiläänä Pekingissä ja samalla Pjongjangissa vuosina 1984–1989 sekä lopuksi suurlähettiläänä Budapestissa vuosina 1989–1992. Hän kirjoitti kansainvälistä politiikkaa käsitteleviä tutkimuksia.WSOY Iso Tietosanakirja, osa 3, s. 327. WSOY 1995.
Jäätyään eläkkeelle Hyvärinen toimi Rintamaveteraaniliiton puheenjohtajana vuosina 1991–1998. Hänet valittiin sen kunniajäseneksi vuonna 1999 ja kunniapuheenjohtajaksi vuonna 2003.
Teoksia Rannikkotykistö taistelee. Toimittaneet Timo Pesonen, Lauri Ollila, Risto Hyvärinen. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys, 1951. (Rannikkotykistön upseeriyhdistyksen vuosijulkaisu 11.) Monistic and pluralistic interpretations in the study of international politics: a methodological examination, Helsinki: Societas scientiarum Fennica, 1958. (Commentationes humanarum litterarum, 24:1.) (väitöskirja) Sveitsin puolueettomuus. Julkaissut Valtiotieteellinen yhdistys. Helsinki: Tammi, 1962. (Politiikan tutkimuksia 3.) The Finnish defence forces on the service of neutrality. Porvoo: kustantaja tuntematon, 1963 Kapacitetsanalys som forskningsmetod i internationell politik. Helsinki: Helsingin yliopisto, 1963. (Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitoksen tutkimuksia 1.) Aseidenriisuntaongelma ja ydintaisteluvälineet. Helsinki: Tammi, 1964. (Maailma tänään 1.) Die finnische Wehrmacht im Dienste der Neutralität. Porvoo: kustantaja tuntematon, 1964 Havaintoja turvallisuuspolitiikkaa koskevista näkökannoista. Helsinki: Henkisen maanpuolustuksen suunnittelukunta, 1965 Kansainvälisen politiikan tutkimus valtion ulkopolitiikan kannalta. Helsinki: Helsingin yliopisto, 1966. (Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitoksen tutkimuksia, 8.) Poliittisten ja sotilaallisten voimasuhteiden kehitys 1980-luvulla, Helsinki: Paasikivi-seura, 1978. (Paasikivi-seuran monistesarja, ISSN 0355-1849; no 17.) Kaukaiset kriisit ja näköharhamme: Suurlähettiläs Risto Hyvärisen puhe Paasikivi-seurassa 6.3.1990. Helsinki: Paasikivi-seura, 1990. (Paasikivi-seuran monistesarja, 94.) Virkamiehiä, viekkautta ja vakoilua. Helsinki: Otava, 2000. Aasian kuljetukset. Helsinki: Kauppa- ja teollisuusministeriö: 2005. KTM julkaisuja, 28/2005. . . Hyvärinen, Risto – Pukkila, Jaana: Katse itään: kuinka Aasian nousu muuttaa maailmaa. Jyväskylä: Atena, 2009.
Lähteet
Kirjallisuutta Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta: Urho Kekkonen 1968–1972. Otava, 1996. .
Luokka:Suomalaiset upseerit Luokka:Suomen suurlähettiläät Luokka:Suomalaiset politiikan tutkijat Luokka:Vuonna 1926 syntyneet Luokka:Vuonna 2018 kuolleet