Eri maiden suullisessa perinteessä on myyttisiä hahmoja, jotka elävät vedessä ja tulevat "toisesta maailmasta" sekä etsivät yhteyttä ihmisiin eri tavoin.
Antiikin tarujen vedenolennot Ensimmäinen antiikin vedenhaltija on Okeanos-titaani, joka oli Gaian (maan) ja Uranoksen (taivaan) poika. Tarun mukaan Okeanos hallitsi makean veden Okeanos-virtaa, joka ympäröi maan reunoja. Okeanos sai sisarensa Thetyksen kanssa kolmetuhatta tytärtä, joita kutsuttiin okeanideiksi. He olivat makean veden hengettäriä, jotka hallitsivat esimerkiksi pilviä, sadetta, ilmavirtoja ja pohjavettä sekä myös jokia.
Myös Nereus on antiikin tarujen vedenjumala. Hän oli Gaian ja Pontoksen (meren) vanhin poika. Hän oli viisas ja hyväsydäminen merenantimien jumala, joka hallitsi kaloja ja meren suolaa. Nereus osasi ennustaa, ja hänen olomuotonsa oli yleensä nestemäinen, vaikka hän kykenikin muuntautumaan niin halutessaan.
Myöhemmin Zeuksen valtakaudella meriä hallitsi arvaamaton Poseidon, toiselta nimeltään Neptunus (jumala), jolla oli valta merten myrskyihin. Kuvataiteessa Poseidon kuvataan useimmiten kolmikärkisen keihään eli atraimen kanssa, jota kalastajatkin käyttivät. Poseidonin kulkuvälineenä oli kaksipyöräiset sotavaunut, joita hevoset tai merihevoset vetivät aaltojen halki. Poseidon kykeni nostamaan maanjäristyksiä kolmikärjellään tai synnyttämään merestä uusia saaria. Poseidonin vaimo Amfitrite oli vedenhengettärien nereidien kuningatar. Nereidit ratsastivat delfiinien selässä ja kisailivat vedessä kukkaköynnöksiä käsissään.
Najadit olivat makean veden jumalattaria, jotka ovat Poseidonin tai jokien jumalien Potamosien tyttäriä. Naiadit elivät makeissa vesistöissä ja menivät usein naimisiin kuolevaisten kuninkaiden kanssa ja omistivat maa-alueita, joille sitten antoivat nimensä. Monesti juomaveden lähde on nimetty naiadin mukaan, ja joskus nimen on saanut koko kaupunki, kuten esimerkiksi Egyptin Memfiksen tapauksessa on käynyt. (Niinisalo 2006: 12-14, 16)
Seireenit Seireenin ajatellaan yleensä olevan viettelijätär, joka haluaa viedä miehet tuhoon. Tarinan mukaan seireenit olivat naiadeja ja Persefonen seuralaisia. Persefone oli Zeuksen ja Demeterin tytär, jonka manalan valtias Hades ryösti morsiamekseen. Demeter etsi epätoivoisesti tytärtään ja muutti naiadit puoliksi linnuiksi, jotta ne voisivat etsiä tytärtä hänen kanssaan. Kertomuksen toisen version mukaan naiadit noiduttiin, koska he olivat antaneet Haadeksen ryöstää Persefonen. Myöhemmin seireenien kerrotaan asettuneen Anthemoessan saarelle, joka sijaitsee Italiassa nykyisen Napolin kaupungin lähellä. Seireeneillä uskottiin olevan hurmaavan kaunis ääni, jolla ne houkuttelivat merimiehiä hyppäämään mereen, jolloin heidän hukuttuaan seireenit söivät heidät. Myös kuuluisa Odysseus retkillään ohitti seireenien saaren ja onnistui ihmeellisesti miehineen välttämään hukkumakuoleman. (Niinisalo 2006:16, 18-19)
Useissa maissa, myös Suomessa, yleisesti uskottiin, että vedenhaltijat ovat hukkuneiden henkiä. Henkien ajateltiin kummittelevan hukkumispaikan lähellä ja houkuttelevan sukulaisia seurakseen veteen. Vedenhaltijan näkeminen saattoi myös enteillä jonkun hukkumista. Uidessa sattuneet suonenvedot saattoivat tuntua siltä kuin joku nykisi raajoja. Myös hukkuneiden ruumiissa olleiden tummien laikkujen uskottiin olevan vedenhaltijoiden sormenjälkiä.
Vedenhaltijatarinoiden moraalinen opetus on yleensä se, ettei saa meluta veden äärellä tai mennä uimaan tai kalaan kirkonmenojen aikaan tai pyhänä. Muuten vedenhaltijat saattoivat kostaa ja lähettää sairauksia tai hukuttaa. (Niinisalo 2006:32)
Suomalainen vedenhaltijaperinne Suomalaisessa kansanperinteessä esiintyy monenlaisia vedenväkeen kuuluvia olentoja, kuten järven-, meren- tai koskenhaltijoita ja vedenneitoja. Mikael Agricolan jumalaluettelossa hämäläisten vedenjumalaksi mainitaan Ahti sekä karjalaisten ja inkeriläisten veden emä. Vesihiisiä on ollut Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa, vetehisiä vain Itä-Suomessa. Näkki tunnetaan koko Suomessa ja myös Virossa sekä Skandinaviassa. Nimitys Iku-Turso löytyy myös Kalevalasta. (Timonen& Kurkinen 1988, 4)
Suomessa on elänyt uskomus, että ihmisen elinympäristössä jokaisella paikalla on oma haltijansa. Haltijat vahtivat omaa aluettaan ja saattoivat, mikäli halusivat, vaikuttaa asuinpaikkansa vaurauteen. Oli esimerkiksi tuvanhaltija, saunanhaltija tai riihenhaltija. Näiden kulttuuripaikanhaltijoiden lisäksi myös luonnonpaikoilla oli omat haltijansa: metsällä metsänhaltija ja merellä, joella, järvellä, kaivolla tai lähteellä vedenhaltija. (Timonen 1988: 3) Vedenhaltijoilla uskottiin olevan vahvimmat voimat, koska olihan vesi ihmisille elintärkeää. Vedenhaltijana on pidetty vesistön vanhinta asukasta tai suurinta kalaa. Nämä ”veden vanhimmat” ovat vaikuttaneet pyyntionneen, ja siksi niille annettiin lahjoja tai osan saaliista. Useimmiten ensimmäinen pyydetty kala, tai ainakin kalan pää, annettiin takaisin vedenhaltijalle. Lahjaksi tuotiin hopeaa, tinaa tai elohopeaa, joskus myös rahaa. Vedenhaltijaa saattoi maanitella antamaan pyyntionnea lempein sanoin:
Ween Ehtoisa Emäntä, Sinä olet waimoista wakanen, Annas mulle ahwenia, Kuletteles Kuukupoja, Käytteles marut mahoja, Hiekan hieromattomia, Päiwän paistamattomia, Alta aaltojen syvien, Kalaisista kaarteista, Awarasta aitastasi! (Niinisalo 2006:26,30)
Vedenhaltijaan saattoi törmätä milloin vain, mutta erityisen otollista aikaa kohtaamiselle oli pyhien aika, juhannus-, loppiais- tai pääsiäisyö. Vedenhaltijat saattoivat olla anteliaita ja antoivat mahtavan kalansaaliin tai lähettivät karjaansa ihmisille. Ne saattoivat myös viedä mukanaan uimareita tai kalastajia tai muuten aiheuttaa epäonnea. Vedenhaltija saattoi myös olla onneton ja valittaa sitä.
Vedenhaltija saattoi olla eläinhahmoinen, kuten koira, kruunupäinen käärme tai suuren suuri kala. Yhtä hyvin se saattoi olla ihmisen hahmossa mies tai nainen. Naishahmo on suomalaisessa ja kansainvälisessäkin perinteessä yleisempi. (Timonen& Kurkinen 1988, 3) Usein tarinoissa esiintyy kaunis alaston naishahmo, joka kampaa tai pesee rantakivellä pitkiä hiuksiaan. Kalanpyrstöinen naishahmo on nuorempaa kansainvälistä tarinaperinnettä. Miespuolista vedenhaltijaa kuvailtiin yleensä tontunnäköiseksi partasuuksi, jolla on niinihousut ja ruokopaita. Vetehistä, miespuolista vedenhaltijaa, pelättiin, koska sen uskottiin vetävän ihmisiä veden alle. Toisaalta se saattoi myös auttaa kalastajaa puhaltamalla myötätuulen tai ajamalla kaloja verkkoihin. Vetehiseen uskottiin itäisessä Suomessa ja Karjalassa. Sen venäläinen vastine on vodjanoi, joka on aina ilkeä ihmiselle. Suomessa on myös uskottu veen kuninkaaseen ja veen emäntään, joilla on useita tyttäriä, palvelijoita ja karjaa. Tyttäret, Vellamon neidot, ovat kauniita vedenhengettäriä, jotka uivat ja ilakoivat vedessä. Karja oli tietysti lihavaa, ja lehmät lypsivät ympäri vuoden. Lehmiä saattoi nähdä rantaniityllä lypsentämässä, ja jos lehmän sai silloin kesytettyä, sai ihminen pitää sen itsellään. Myös venäläisellä vedenhengellä vodjanoilla uskottiin olevan hyvin lypsävää mustaa karjaa. (Niinisalo 2006: 31-32)
Näkillä on peloteltu lapsia uimasta liian syvälle. Vanhan uskomuksen mukaan näkki lymyili suurten lumpeenlehtien alla. Toisaalta siellä lymyilevät myös sammakot ja kalat, koska suurikokoiset lehdet suojaavat vaaroilta. Ruotsiksi lumpeenkukan nimi onkin näckros eli näkin ruusu. Kerrottiin, että näkki saattaa esiintyä eläinhahmossa, kuten esimerkiksi koirana tai hevosena, ja siten huijata lapsia kaapatakseen heidät mukaansa syvyyksiin. Suomessa ja Ruotsissa tunnetaan nuoren miehen hahmoinen näkki, joka ainakin Ruotsissa punainen myssy ja kukkia hiuksissaan harppua soitten houkutteli nuoria naisia mukaansa. Suomessa näkki on voinut olla myös nainen, josta tulevat sanonnat ”Nikki, näkki, nännäis näkkyyt!” tai ”Näkki, näkki nännisäkki!”. Näkin uskottiin myös pystyvän muuttamaan ulkonäköään. (Niinisalo 2006:37) Näkki kuitenkin menetti voimansa, kun se tunnistettiin. Niinpä näkkiä vastaan lasketeltiin uimalukuja ennen veteen menoa. Veteen mentäessä huudettiin esimerkiksi ”Näkki maalle, minä veteen!” ja rannalle noustessa ”Minä maalle, näkki veteen!”.
Kaikkialla Suomessa on kerrottu juttuja vedenhaltijoista, niin rannikolla, jokien varsilla kuin Järvi-Suomessakin. Eri vesistöissä uskottiin olevan erilaisia vedenhenkiä. Esimerkiksi lammissa, lähteissä ja hetteissä oli puhdasta ja viatonta väkeä, koska vesikin oli puhdasta ja rauhallisesti virtaavaa. Nämä haltijat kuvattiin useimmiten hienohelmaisiksi neidoiksi, ja niiden uskottiin olevan kuolleiden henkiä. Tällaiset rauhalliset vedenottopaikat olivat parhaimpia, jos halusi parantua jostakin taudista. Vedenhaltijan uskottiin tuntevan lääkkeen vaivaan kuin vaivan, eihän turhaan sanottu ”Vesi vanhin voitehista”. Vedenhaltijaa saattoi pyytää taikakeinoin neuvomaan unessa oikean rohdon sairauteen. (Niinisalo 2006:31) Koskessa taas oli liikkuvaista ja hurjaakin väkeä, jonka uskottiin soittavan viulua todella hyvin. Koskenhaltijalta saattoi yrittää saada soitonopetusta uudenvuoden-, laskiais-, pääsiäis- tai juhannusyönä, jolloin henget olivat muutenkin liikkeellä. Haltijalla oli kuitenkin ehtoja, kuten että hänet ja oppilas tuli sitoa yhteen, mutta jos onnistui olemaan joutumatta kosken kuohuihin saattoi saada taiturimaisen soittotaidon, jonka tahdissa ihmisten oli pakko tanssia tahtomattaankin. Myös Norjassa ja Ruotsissa tunnetaan tällaiset soittotaiturit ja koskenhaltijat. (Niinisalo 2006:36)
Suomalaisia tarinoita vedenolennoista
On olemassa useita tarinoita, joissa vedenhaltija on antelias ja jollakin tavalla auttaa ihmistä.
Vedenhaltija auttoi köyhää leskeä lapsineen ja lahjoitti tälle kaksi mustaa lehmää karjastaan. Nainen pyysi lähikartanosta lainaksi lypsykippoa mutta kateellinen emäntä ajoi hänet pois. Seuraavassa talossa leski otettiin avosylin vastaan ja annettiin asuinpaikka sekä karjalle että perheelle. Ihmeelliset lehmät antoivat sitä enemmän maitoa mitä suurempaan astiaan niitä lypsi. Talo vaurastui, mutta kartano josta nainen oli häädetty pois köyhtyi, rappeutui ja hävisi. (Timonen 1988:54)
Tämän tarinan opetuksena tuntuu olevan se, ettei kannata kadehtia vaan olla antelias, sillä onni moninkertaistuu, kun sen jakaa. Toisessa tarinassa ihminen suostuu veden väen kummiksi, ja palkaksi mies saa valkean aaltojen kuohuista tehdyn paidan, joka ei likaannu, vaikka mudassa kierisi. Kotona kovasti kysellään paidan alkuperää, ja miehen lopulta kertoessa sen paita heti murenee miehen päältä. (Timonen 1988:47) Monissa tarinoissa vedenhaltija tekee jonkin taian, mutta kun vedenhaltija mainitaan nimeltä, lumous särkyy. Niin käy esimerkiksi tarinassa ”Näkki menetti voimansa” (Timonen 1988:42). Tarinassa lapset leikkivät rannalla, kunnes vedestä tullut koira liittyi leikkeihin. Koira pyytää lapsia selkäänsä, mutta yksi on pudota hännän päältä ja huutaa: ”Nikki, näkki, näpärällä hännän päällä!” Kuullessaan nimensä näkin on ravistettava lapset pois selästään ja sukellettava takaisin lammen pimeyteen.
Toisessa tarinassa ennen sovussa kyläläisten kanssa eläneestä haltijasta tulee pitkävihainen kiukkupussi, koska ihmiset rakentavat myllyn haltijan asuinpaikalle niemennokkaan. Vedenhaltija suuttui ja päästi vedet valloilleen niin, että mukana huuhtoutui mylly ja muutama talo, sekä entisestä niemennokasta tuli saari. Uutta myllyä eivät kyläläiset rakentaneet, mutta haltija muistaa kiusan edelleen ja piinaa ihmisiä huonolla säällä. (Timonen 1988:31,33)
Tämä tarina opettaa, että luontoa tulisi kunnioittaa. Seuraava tarina on erikoinen, koska suomalaisissa tarinoissa ei kuvata usein kauneudellaan lumoavaa vedenneitoa niin kuin usein kansainvälisissä tarinoissa. Tässäkin tarinassa on vaatimus luonnon arvostamisesta ja rauhaan jättämisestä.