Pallas-Yllästunturin kansallispuisto on Suomen kolmanneksi suurin kansallispuisto, ja sen laajuus on 1 026 neliökilometriä. Kansallispuisto sijaitsee Länsi-Lapissa Enontekiön, Kittilän, Kolarin ja Muonion kuntien alueella. Pallas-Yllästunturin kansallispuiston maisemaa hallitsevat noin sadan kilometrin pituinen tunturien ketju sekä pohjoisen havumetsävyöhykkeen taigametsät. Kansallispuistossa sijaitsevat myös Pallas-Ounastunturin ja Ylläs-Aakenuksen Natura 2000 -alueet.
Käyntimäärältään Pallas-Yllästunturin kansallispuisto on Suomen suosituin kansallispuisto. Vuonna 2025 kävijälaskurit tallensivat 586 800 käyntiä. Vuotuinen keskiarvo on 540 000 kävijää.Kansallispuistot — Maamme luonnon helmet s. 13 Syitä kansallispuiston suosioon on useita. Kävijätutkimuksen mukaan Pallas-Yllästunturin kansallispuiston vierailijat arvostavat erityisesti alueen maisemia, laajaa polku- ja latuverkostoa sekä yleistä siisteyttä ja turvallisuutta. Pallastunturien maisema on valittu yhdeksi Suomen kansallismaisemista.
Maantiede
Kansallispuiston 1 026 neliökilometrin laajuinen alue on muodoltaan pitkulainen ja pohjois-etelä-suuntainen. Puiston yläraja sijaitsee Ounastunturiin kuuluvan Pyhäkeron pohjoispuolella, josta puisto jatkuu korkeinta tunturijonoa ja sen lähiympäristöä myötäillen kohti etelää. Puistoalueen leveys vaihtelee monin paikoin etelää kohti mentäessä. Lähes 100 kilometriä pitkän tunturiketjun merkittävän kokoisia tuntureita pohjoisesta etelään ovat esimerkiksi Ounastunturi, Pallastunturi, Lommoltunturi, Sammaltunturi, Keimiötunturi, Äkäskero sekä Ylläksen läheisyydessä olevat useat tunturit, kuten Aakenustunturi, Lainiotunturi ja Kesänki. Itse Ylläs, eli sen korkein huippu, ei kuulu kansallispuiston alueeseen, mutta samassa tunturimuodostelmassa olevat Keskinenlaki ja Kellostapuli sen sijaan kuuluvat. Kansallispuiston eteläraja kulkee siis keskeltä Yllästunturin jonoa, lähellä Äkäslompoloa ja Ylläsjärveä.Pallas–Yllästunturin kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 15–16
Kansallispuiston maisemaa hallitseva tunturijono on jäänne muinaisesta poimuvuoristosta noin kolme miljardia vuotta sitten. Nykyiset pyöreämuotoiset tunturit ovat poimuvuorten kuluneita tyviosia. Kansallispuiston korkein kohta on Pallastunturien Taivaskero, jonka huippu on 809 metriä merenpinnasta. Muita korkeita huippuja ovat esimerkiksi Pyhäkero, Lumikero, Laukukero ja Palkaskero. Kerot ovat puuttomia pyöreitä tuntureiden lakia.
Kallioperässä on vaihtelua eri puolilla kansallispuistoa. Kivilajit ovat syntyneet joko muinaisista tulivuorista tai jokien, merenrantojen tai tuulen kuljettamista hiekkakerrostumista. Alueella sijainneen muinaisen vuoriston poimuttuessa kerrostumista tuli kiteisiä kiviä. Tulivuorien kiviaines muuttui amfiboliitiksi, ja hiekoista tiivistyi kvartsiittia. Ounastunturit koostuvat lähinnä kvartsiitista, mutta niiden itäpuolella on myös merkittävästi niin kutsuttua ”Hetan graniittia”. Hieman etelämpänä sijaitsevat Pallastunturit ovat puolestaan enimmäkseen amfiboliittia, mutta ainakin niiden seuduilla esiintyy myös pienempiä syväkivialueita. Linkukeron ja Pyhäjärven koillispuolella on pääasiassa emäksisistä tuliperäisistä kivilajeista, kuten vulkaniiteista, amfiboliitista ja muista vihreäkivistä, koostuva alue. Paikoin esiintyy myös kiilleliusketta ja kiillegneissiä. Sen sijaan Ylläs-Aakenustunturin paikkeilla kvartsiitti on yleisin kivilaji.Pallas–Yllästunturin kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 16–17
Viimeisimmän jääkauden loppuvaiheessa etelästä pohjoiseen virrannut mannerjää jätti jälkeensä Pallas-Yllästunturille maaperäkerrostumia ja -muodostumia, joissa vallitsevana maalajina on moreeni. Tavanomaisesti kallioiden pintoja peittää pohjamoreeni, joka oli kerrostunut aluetta peittäneen jäätikön pohjalle. Moreeni toimii alueen metsien pääasiallisena kasvualustana. Moreenimuodostumat, harjut, supat ja deltat ovat alueelta löydettäviä jälkiä mannerjään liikkeistä sekä sulamisvesien ja tuulen vaikutuksista. Moreenikummuista ja moreeniselänteistä muodostuvia kenttiä löytyy Ounastunturin ja Rietsamon alueilta. Moreenin peitossa olevien lakien muodostamia polygonimaita löytyy tuntureilta. Pippoharjut, Kukas- ja Pyhäjärvien välisellä alueella olevat harjut ja Ylisenpään–Pallasjärven harju ovat esimerkillisiä harjumuodostumia. Niiden muodostama selänne johtaa Lainiojoen laaksoon asti. Tuulen ja sulamisvesien yhteisvaikutuksessa ovat syntyneet myös Kellotapulien ja Kiimaharjujen suppa-harjumuodostumat. Aakenustunturin länsirinteen luona, lähellä Varesparkuman ja Vareslaen välistä rotkoa on myös matala harjumuodostuma, joka jatkuu myötäillen Aakenustunturin pohjoisrinnettä. Hietajärven lähistöllä on paljaita kansallispuistoon asti yltäviä hiekka-alueita, jotka kuuluvat laajaan Ounajoen länsipuolella olevaan dyynialueeseen.
Merkittävä maaston muotoihin vaikuttanut tapahtuma oli muinaisen Muonion jääjärven purkautuminen. Jäätikön patoamasta järvestä peräisin olevat vesimassat kuluttivat uomaan kallioisia rotkoja ja kuruja, joita on nähtävillä varsinkin Ruoppakönkään Kulkujoen laaksossa. Jääjärven lasku-uomia löytyy Pahtavuomalta, Kukastunturin ja Hangasmaan välistä sekä Pyhäjoen kurusta. Kun mannerjää suli, sulamisvesi kulutti tuntureiden väleihin kuruja, joita ovat myös satulakurut, kuten Vaulokuru Aakenuksella sekä Taivaskeron ja Laukukeron välissä olevan Liisansatulan kuru. Talvien jäljiltä kuruissa virtaavat lumien sulamisvedet jatkavat yhä kuluttavaa prosessia. Pahtajärvi–Pahakuru–Hannukurun kanjoni ja Suaskuru ovat eräitä näyttäviä sulamisvesien huuhtomia kalliojyrkänteisiä jokilaaksoja. Rinteillä on näkyvissä lieveuomastoja. Tällaisia on esimerkiksi Pyhätunturin pohjoisrinteellä ja Lainiotunturilla, jossa pienempiä sulamisvesien uomia on peräti toista sataa. Siellä täällä sulamisjoet ovat myös muodostaneet kivivirtoja tuntureiden rinteisiin.
Luonto
Pallas-Yllästunturin kansallispuiston luonto on monipuolinen ja vaihteleva. Alueella on useita eri luontotyyppejä: soita, kangasmetsää, luonnontilaisia vanhoja metsiä, avotuntureita sekä lehtoja.
Kasvillisuus Kasvillisuudeltaan kansallispuisto on rikas. Moreeni toimii kasvualustana alueen metsille, ja kivennäismailla yleisiä kasvillisuustyyppejä ovat jäkälä-sammal-varpukankaat, sammal-varpukankaat sekä pohjoisen jäkälä-varpukankaat. Kasvillisuuteen vaikuttaa muiden tekijöiden ohella kallioperä. Kvartsiittikallioperällä kasvillisuus on keskimäärin köyhempää kuin emäksisellä kallioperällä. Kansallispuiston pohjoisosa kuuluu Metsä-Lapin metsäkasvillisuusvyöhykkeeseen ja eteläosa puolestaan Peräpohjolan metsäkasvillisuusvyöhykkeeseen, ja näiden välissä sijaitsee laajahko Pallakselta Pahakurulle yltävä vaihettumisalue. Puulajeista kansallispuistossa viihtyvät erityisesti mänty, kuusi ja tunturikoivu. Havumetsien puurajan korkeus merenpinnan tasosta riippuu kasvupaikan rinteen suunnasta, jyrkkyydestä, kivikkoisuudesta ja tykkyisyydestä, ja vaihtelee 350 metrin ja 550 metrin välillä. Tyypillisesti havumetsän puurajalla kasvavat kansallispuiston eteläosissa kuusi ja pohjoisessa mänty. Kuusimetsän pohjoisraja sijaitsee Pippovuoman ja Pahakurun luona kulkien kansallispuiston poikki. Havumetsien yläpuolinen tunturikoivuvyöhyke on selvimmin erotettavissa kansallispuiston pohjoisosassa, kun taas etelässä vyöhyke voi puuttua kokonaan tai olla hyvin kapea. Tunturikoivut eivät nimittäin kestä hyvin runsaaksi kertyvää tykkylunta, mikä on puiston eteläosissa tyypillistä.Pallas–Yllästunturin kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 18
Metsien ja paljakoiden välissä sijaitsee puolipaljakka eli orohemiarktinen vyöhyke. Boreaalisen kasvillisuuden luonnehtima vyöhyke on useilla kansallispuiston tunturialueilla varsin leveä. Vyöhykkeelle ominaista ovat yksittäiset puut ja puuryhmät. Puiston etelä- ja keskiosissa kuuset ja männyt ovat vyöhykkeen tyypillisiä puita, kun taas pohjoisessa puolipaljakalla kasvavat tunturikoivut. Vaivaiskoivu ja mustikkakankaat ovat puolipaljakalle ominaisia.Pallas–Yllästunturin kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 19
Puuttomille tunturialueille eli paljakoille tyypillisiä kasveja ovat erilaiset matalakasvuiset kasvit kuten vaivaiskoivu, uuvana, riekonmarja ja variksenmarja. Alapaljakka eli alaoroarktinen vyöhyke kattaa suurimman osan tuntureiden paljakasta, ja keskipaljakan eli keskioroarktisen vyöhykkeen kasvillisuuden piirteitä on löydettävissä vain korkeimmilta tuntureilta. Jäkäläiset variksenmarjakankaat ja kurjenkanervakankaat värittävät alapaljakan maisemaa. Ounastunturilta löytyy vähäisissä määrin lapinvuokkokankaan peittämää maisemaa. Ylemmillä keskipaljakoilla esiintyy tunturivihviläkankaita. Tuntureiden välisissä puuttomissa kuruissa on lumenviipymäkasvillisuutta, joista laaja-alaisimmat ovat Pyhäkurussa ja Ounastunturien Pyhäkerolla ja Lumikurussa.
Tuntureiden alarinteillä on puronvarsikorpia ja -lehtoja. Rehevissä puronvarsilehdoissa on löydettävissä muun muassa lapinpunaherukkaa, kotkansiipeä, väinönputkea sekä näsiää. Esimerkillisiä lehtoja löytyy muun muassa Varkaankurusta ja Pyhäjoen varresta. Kangasmetsissä viihtyvät varpukasveista varsinkin mustikka ja puolukka. Vanhoissa kosteissa ikimetsissä kasvaa metsäkurjenpolvea ja ruohokanukkaa sekä monia harvinaisia sammal- ja sienilajeja.
Suot ovat Pallas-Yllästunturin kansallispuiston tyypillistä maisemaa tunturien ja havumetsien lisäksi. Kansallispuistossa ovat erotettavissa Metsä-Lapin ja Peräpohjolan luonnontilaiset aapasuovyöhykkeet. Metsien soistuminen on johtanut useimpien soiden syntymiseen. Karut ja puuttomat aapasuot tuovatkin vaihtelua metsien peittämään maisemaan. Etenkin tuntureiden alarinteiden ja laaksojen hienompien maa-ainesten päälle on syntynyt selviä turvealueita. Soiden reunoja luonnehtivat tavallisesti vähä- ja keskiravinteiset nevarämeet ja sararämeet, muuttuen soiden keskustoja kohti siirryttäessä saranevoiksi ja rimpinevoiksi. Suotyypeistä runsasravinteiset letot ovat harvemmassa, ja niiden osalta rimpiletot ovat yleisimpiä. Korpityypeistä yleisimpiä ovat purojen varsilla olevat ruohokorvet ja heinäkorvet. Purojen ja jokien varsilla on paikoin myös pieniä luhtasoita. Keidassuota löytyy esimerkki Pallasjärven pohjoispuolelta. Suomen eteläisimmät palsakummut löytyvät niin ikään kansallispuistosta, Pippovuoman lounaiskulmasta. Myös rinnesoita on havaittavissa muun muassa Ounastunturilla, Lommoltunturilla ja Aakenustunturin Moloslehdossa. Puolipaljakalle syntyneitä pieniä soita löytyy Ounastuntureilta. Kansallispuiston pohjoisosien suurimmat suot ovat Pyhäkeron itäpuolella, Pippovuomalla, Suasjängällä, Muonion Vuontisjärven lähellä ja Hanhivuomalla. Etelässä suurimmat suoalueet sijaitsevat Neuvo-Pietarinvuomalla ja Aakenustunturin eteläpuolella. Suolla viihtyvät monet kosteikkojen kasvit kuten suopursu, tupasvilla, hilla ja juolukka. Kalkkipitoisilla alueilla kasvaa myös esimerkiksi harvinaisia kämmeköitä.Pallas–Yllästunturin kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 17–18
Eläimistö thumb|right|Poroja Ounastunturilla. Kuva on peräisin 1930-luvulta. Kansallispuistossa on tavattu noin 30 nisäkäslajia. Kansallispuistossa tavattavia suuria nisäkkäitä ovat poro ja hirvi. Etenkin porot viihtyvät tuntureilla ja suoalueilla kesäaikaan. Tyypillisiä nisäkkäitä ovat myös metsäjänis, kettu, näätä, lumikko, kärppä, minkki ja saukko. Lisäksi erilaisia pikkunisäkkäitä on useita, kuten tunturisopuli ja metsäsopuli, orava, piisami sekä eri myyrä- ja päästäislajit. Myyristä mainittavia ovat metsämyyrä, punamyyrä, harmaakuvemyyrä, peltomyyrä, lapinmyyrä ja vesimyyrä. Puistossa tavattuja päästäislajeja ovat metsäpäästäinen, idänpäästäinen, vaivaispäästäinen, kääpiöpäästäinen ja vesipäästäinen. Suomen suurpedoista Pallas-Yllästunturin kansallispuiston alueella elävät vakituisesti karhu ja ilves.Pallas–Yllästunturin kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 20–22