pienoiskuva|pysty|Xi Jinping Kiinan kansantasavalta perustettiin 1. lokakuuta 1949 Mao ZedonginLaitinen, K: Nationalismi-kurssi, Renvall-instituutti, 2002 (Mao Tse-tung) julistaessa sen syntyneeksi Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolla.Pekingin suomalaiset: Yleistietoa Pekingistä , 2005 Mao jatkoi Kommunistisen puolueen puheenjohtajana ja siten maan johtajana. Neuvostoliitto tunnusti kansantasavallan lähes välittömästi, Itä-Euroopan maat ja suurin osa Länsi-Euroopankin maista tunnusti sen vuonna 1950, Yhdysvallat vasta vuonna 1971.
Historia ennen kansantasavallan perustamista, mukaan lukien perustamiseen suoraan johtaneet tapahtumat, ovat artikkeleissa Kiinan tasavallan historia ja Kiinan sisällissota. Valtiosta yleensä kertova artikkeli on Kiina.
Kansantasavallan alkuvuodet pienoiskuva|Mao julistaa Kansantasavallan perustetuksi 1. lokakuuta 1949 Kiinan pohjoisosat olivat kommunistien hallussa. Guomindang-puolueen (myöhemmin GMD) johto palvelijoineen (lähes kaksi miljoonaa ihmistä) pakeni tasavallan aikaisesta pääkaupungista Nanjingista Taiwanin saarelle. Koska kommunisteilla ei ollut laivastoa, heitä ei seurattu. Aseistariisunta aloitettiin jo vuonna 1949, mutta vielä vuonna 1950 murhattiin tuhansia kaadereita. Tasavalta pommitti Kantonia (Guangzhou) ja rannikkoalueita suhteellisen säännöllisesti aina 1960-luvulle saakka.
Neuvostoliitto tukijana Iso-Britannia tunnusti Kiinan kansantasavallan 6. tammikuuta 1950 ja Suomi viikkoa myöhemmin 13. tammikuuta. Kiina solmi 14. helmikuuta 1950 YYA-sopimuksen Neuvostoliiton kanssa Japania vastaan. Sopimuksessa määrättiin yhteishallinto Xinjiangin ja Sisä-Mongolian kaivoksille. Lisäksi Kiina myönsi Neuvostoliitolle kaikki Guomindang-puolueen sille lupaamat oikeudet ja tunnusti Ulko-Mongolian, Mongolian kansantasavallan, itsenäisyyden. Ulko-Mongolia ajautui Kiinan ja Neuvostoliiton 1958–1959 alkaneen välirikon jatkuessa Neuvostoliiton suojelukseen. Neuvostoliitto oli jo 1939 käynyt rajasodan Japania vastaan Mongolian kansantasavaltaan liittyen, jolloin se suojeli Mongoliaa Japanilta. Kiinan ja Neuvostoliiton välirikon vuoksi Neuvostoliitto takasi Mongolian kansantasavallan turvallisuuden myös Kiinan kansantasavallan suhteen. Kiina ja Neuvostoliitto kävivät rajataisteluita keskenään 1960-luvun lopulla Ussuri-joella, mikä vuoteen 1971 mennessä aiheutti Neuvostoliiton ennalta ehkäisevän ydinsodan uhan Kiinaa vastaan. Tämä yhdessä Vietnamin sodan kanssa johti siihen, että Yhdysvallat ryhtyi toimiin Kiinan kansantasavallan kansainvälisen aseman tunnustamiseksi Yhdistyneissä kansakunnissa sekä Taiwanin syrjäytymiseen kansainvälisessä politiikassa.
Neuvostoliitto katsoi läpi sormien, kun Kiina anasti vuonna 1951 Itä-Turkestanin (Xingjiangin maakunnan) ja Tiibetin.
Korean sota
Korean sota syttyi 1950 Pohjois-Korean hyökättyä Etelä-Koreaan. Kiina joutui osalliseksi sotaan Pohjois-Korean tukijana Yhdysvaltain joukkojen vastahyökkäyksen edettyä Kiinan rajaa kohti Jalu-joelle. Kiinasta lähti sotaan 1,2 miljoonaa muodollisesti vapaaehtoista sotilasta hyvin puutteellisella aseistuksella, sillä maa oli yhä toipumassa pitkistä sisällissodista ja Japanin vastaisesta sodasta. Sotatoimiin meni lopulta 38 % Kiinan budjetista. Sotatoimet päättyivät vasta kolmen vuoden kuluttua aseleposopimukseen 1953. Sodan aikana Yhdysvallat julisti Kiinan taloussaartoon, mitä Neuvostoliitto tosin lievitti.
Tiibet Vuonna 1951 aiemmin sotapäälliköiden hallitsema Tiibet liitettiin kiinteämmin Kiinaan. Tiibet oli ollut osa Kiinaa Qing-dynastian aikana ja liitoksen katsottiin olevan tarpeen kansallisen yhtenäisyyden vuoksi. Tiibetiläiset ovat olleet tästä laajalti eri mieltä.
Kommunistien valta vakiinnutti rauhan tilan Kiinassa, joka oli ollut lähes jatkuvassa sotatilassa vuodesta 1916 lähtien, milloin Sun Jat-senin 1912 perustama tasavalta käytännössä hajosi keskenään taistelevien sotapäälliköiden maakunniksi ulkovaltojen, erityisesti laajenemishaluisen Japanin, tukiessa hajanaisuutta lisäetujen toivossa.
Vallan vakauttaminen Kiinan inflaatiosta kärsinyt talous vakautui uuden valuutan, renminbin (RMB) myötä, tuotannossa ylitettiinkin sotaa edeltävä taso jo 1952. Miljoonille työttömille järjestettiin työtä ja koulut avattiin uudelleen; peruskoulutusta tarjottiin nyt kaikille, myös köyhille. Uusi avioliittolaki 1950 salli avioeron ja kielsi lapsiavioliiton ja moniavioisuuden. Kiinaa oopiumsodista asti vaivanneen narkomanian kimppuun käytiin kieltämällä huumeet ankarasti.
Maauudistus valmistui 1952 poistamalla vuokrat ja tutkimalla keitä oli aiemmin käytetty hyväksi. Alle puolet maasta jaettiin. Teollisuudessa aloitettiin Neuvostoliiton mallin mukainen suunnitelmatalous. Yksityisomistus sallittiin tietyin ehdoin, suuryritykset ja ulkomaiset yritykset otettiin valtion haltuun.
Kiinan ja Neuvostoliiton välit lämpenivät 1952 Zhou Enlain vierailtua Moskovassa ja Neuvostoliiton palautettua Lüshunin (Port Arthur) sekä Dalianin rautatiet Kiinalle. Itse kaupungit palautettiin Stalinin kuoleman jälkeen 1953. Vuoden 1953 väestönlaskennassa kiinalaisia oli 582 miljoonaa eli sata miljoonaa enemmän kuin oli uskottu.
Vuonna 1954 säädettiin uusi perustuslaki, jolla muutettiin Kiinan hallintojärjestelmää. Lain piti olla väliaikainen (siirtymäkaudeksi todelliseen sosialismiin), mutta se oli voimassa vuoteen 1975 saakka. Perustuslaissa määriteltiin uusi edustuselin, kansankongressi, johon edustajat valittiin välillisillä vaaleilla. Kylien edustajat valittiin suorilla vaaleilla ja nämä valitsivat kuntien edustajat, jotka valitsivat maakunnalliset edustajat, jotka puolestaan valitsivat kansankongressin jäsenet. Puolueen tehtävä oli osoittaa tavoitteet ja ohjata päätöksentekoa (verrattavissa hallitusohjelmaan), mutta varsinainen valta esimerkiksi lainsäädännössä kuului periaatteessa hallinnolle eikä puolueelle. Erilaisten projektien (esim. myöhemmin esiteltävä Suuri harppaus) aikana puolueen asema oli kuitenkin korkeampi.
Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko
Nikita Hruštšovin kaudella Kiinan ja Neuvostoliiton suhteissa tapahtui välirikko, kun Neuvostoliitossa aloitettiin destalinisaatio 1956 ja Stalinin henkilökulttia ja väärinkäytöksiä arvosteltiin. Kiinasta malli oli liian oikeistolainen eikä vastannut marxilais-leninistisiä oppeja. Kiista kärjistyi selvästi 1958–1959 Hruštšovin aikana vuodesta 1956 alkaneen suojasään alettua vaikuttaa.
Kiinalaisten mielestä Stalin oli ollut 70-prosenttisesti oikeassa ja hänen arvostelunsa meni liian pitkälle. Kiina tuki Neuvostoliiton puuttumista Unkarin vuoden 1956 tapahtumiin, mutta kannatti puolalaisten vaatimaa suurempaa riippumattomuutta Moskovasta ja tarjoutui välittäjäksi kiistoissa. Hruštšovin ajan Neuvostoliitto sai Kiinassa nimikkeen "revisionistinen luopioklikki". Revisio tarkoittaa tarkistusta, tässä mielessä kommunismin suunnan tarkistusta. Hruštšov myös lähestyi Yhdysvaltoja jättäen Kiinan vähemmälle huomiolle.
Vuonna 1959 Neuvostoliitto veti asiantuntijansa pois Kiinasta. Neuvostoliitto oli luvannut Kiinalle ydinasemallin, mutta allekirjoittikin ydinsulkusopimuksen Yhdysvaltain kanssa 1962. Neuvostoliitto vaati myös käyttöoikeutta Kiinan satamiin. Kiina näki tärkeäksi seistä omilla jaloillaan ja vaati rajalinjojen tarkistamista Neuvostoliiton kanssa ja kehitti oman ydinaseen itsenäisesti 1964. Neuvostoliitto näki Kiinan ydinaseen uhkana ja valmisteli ennalta ehkäisevää ydiniskua Kiinaa vastaan tuhotakseen sen. Neuvostoliiton tiedusteltua Yhdysvaltojen kantaa asiaan 1971, vastusti Nixonin hallinto suunnitelmaa, minkä vuoksi hanke ei edennyt pidemmälle. Beijingiin kaivettiin pommisuojia miljoonille ihmisille, jotka ovat maanalainen matkailunähtävyys.
Sadan kukan kampanja 1956–1957 ja oikeiston vastainen kampanja 1957–1958 koskivat kulttuuri- ja tiede-elämää. Mao halusi kaikkien mielipiteiden tulevan esille, jotta niitä voitaisiin kritisoida, ja toivoi riippumatonta lehdistöä. Aluksi kritiikki oli pidättyväistä, mutta levisi sitten liiankin laajaksi ja kovin aktiivisesti kritisoineet leimattiin oikeistolaisiksi ja määrättiin viroistaan maatöihin. Heidän maineensa palautettiin vasta 1978.
Suuri harppaus (1958–1960)
Tammikuussa 1958 käynnistettiin Suuri harppaus. Neuvostoliiton talousmalli hylättiin, sillä sen toimivuus oli kyseenalaista. Valta oli keskittynyt, mutta johto ei ollut yksimielinen siitä, mihin sitä tuli hajauttaa. Suurelta harppaukselta toivottiin nopeaa työllistymistä ja vaurautta – ideologian puolelta toisaalta johtajien ja massojen, toisaalta maalaisten ja kaupunkilaisten erojen vähentämistä.
Paikalliskaadereita opetettiin osallistumaan päätöksentekoon. Päätöksenteossa piti olla myös joustavuutta ja liikuntavaraa, eli hitaamman etenemisen piti olla mahdollista — käytännössä tätä ei kuitenkaan toteutettu. Aloitettiin kastelukampanja, paikallisteollisuuden kehittämiskampanja ja omavaraisuuden lisäämiskampanja.
Kollektiivitiloja suuremmiksi yksiköiksi perustettiin kansankommuuneita. Näistä tuli valtionhallinnon alin hierarkia. Niiden johtajat olivat valtion palkollisia, ja valtio sai täten ensimmäistä kertaa Kiinan historiassa suoran kontrollikanavan kyliin. Kuhunkin kommuuniin kuului 25 000 – 100 000 henkeä; aiemmat 670 000 kollektiivitilaa korvasi 26 000 kansankommuunia. Kommuuneista pyrittiin tekemään toimivia kokonaisuuksia ottamalla mukaan erilaisia väestönosia. Uudistus koski myös vähemmistökansoja. Myös kaupunkielämä jaettiin kommuuneihin, ja esimerkiksi tehtaat pitivät huolen omistaan.
Teollisuuskehityksessä saavutettiin aluksi menestystä. Johtamaan tottumattomat ja realiteetteja tuntemattomat paikallisjohtajat raportoivat liioiteltujakin lukuja, minkä vuoksi tavoitteita nostettiin ja alempia tasoja vaadittiin saavuttamaan nämä tavoitteet. Tuotanto nousi, mutta laatu laski. Kansainvälisten tuotantolukujen vertailussa teräs oli avainasemassa, ja tästä syystä paikallista teräksentuotantoa rohkaistiin. 50 miljoonaa ihmistä siirtyi teräksentuotantoon miljoonissa yksiköissä, ja ihmiset sulattivat jopa keittiövälineitään päästäkseen tuotantotavoitteisiin. Näin tehdystä tuloksesta neljäsosa oli alalaatuista, jopa kokonaan käyttökelvotonta. Kiinasta piti löytää myös öljyä, ja lopulta Daqingista löytyikin.
Vuonna 1958 tuli ennätyssato, mikä saatiin vain osin talteen ihmisten ollessa teollisuustehtävissä. Liioiteltujen tuotantolukujen vuoksi viljaverotuskin koveni entisestään. Paikoitellen luovutettiinkin liian suuri osa sadosta veroina, mikä yhdessä vuoden 1959 kuivuuden vaikuttaessa kolmasosassa Kiinaa ja tulvien kuudesosassa, aiheutui jopa kymmeniä miljoonia uhreja vaatinut nälänhätä. Vuoden 1960 tuotanto laski 75 % vuoden 1958 luvuista, teräksentuotanto puolittui ja bruttokansantuote laski 20 %. Vuosia 1959–1961 nimitettiin nimellä kolme vuotta luonnononnettomuuksia. Tosin suurempanakin syynä oli huono taloudellinen suunnittelu kuin luonnonolot.
Vuonna 1957 Kiinan puolustusministeri Peng Dehuai vieraili Moskovassa, missä häntä yritettiin suostutella syrjäyttämään Mao. Peng kieltäytyi, mutta hänet erotettiin puolustusministerin tehtävistä epäiltyjen Hruštšov-suhteiden vuoksi ja korvattiin Lin Biaolla. Marraskuussa 1958 Mao erosi presidentinvirasta, johon nimitettiin Liu Shaoqi. Mao jatkoi kuitenkin puolueen puheenjohtajana.
Vuonna 1959 Tiibetissä tapahtui kansannousu, mikä kukistettiin. Tiibetin uskonnollisena valtionpäämiehenä toiminut 14. dalai-lama pakeni jalkaisin Lhasasta Intiaan Kiinan kansantasavallan hyökkäystä. Lokakuussa Kiina valtasi Intialta buddhalaiseen Ladakhin alueeseen kuuluvan Aksai Chinin turvatakseen sotilastiensä Tiibetiin. Intia odotuksistaan huolimatta ei lyhyessä rajasodassa kyennyt puolustamaan aluettaan, vaan kiinalaiset voittivat.
Alue on edelleen kiistanalainen Intian ja Kiinan kesken sekä osa laajempaa Kashmirin kysymystä, missä myös Pakistan on osallisena.