Ranskan unioni () oli Ranskan neljännen tasavallan perustuslailla vuonna 1946 perustettu valtiollinen kokonaisuus, jonka muodostivat Ranska ja sen siihenastiset siirtomaat. Vuonna 1958 sen tilalle perustettiin Ranskan yhteisö.
Unionin rakenne
New Yorkin yliopiston Afrikan historian professori Frederick Cooperin mukaan Ranskan unioni käsitti kuudenlaisia alueita: Euroopassa varsinainen Ranska (), joka jakautui 90 departementtiin ”vanhat”, etupäässä Karibian alueella sijainneet siirtomaat, joista vuonna 1946 tuli Ranskan departementteja, sekä Senegalin neljä vanhaa kuntaa (Quatre communes) ”uudet” siirtomaat, jotka käsittivät pääosan Ranskan afrikkalaisista alueista ja joiden asukkaat enimmäkseen olivat Ranskan kansalaisuutta vailla Algeria, jonka alue oli osa Ranskan tasavaltaa, mutta jonka asukkaista vain osa, etupäässä eurooppalaistaustaiset, olivat Ranskan kansalaisia, kun taas enimmät arabit ja berberit olivat alamaisia, joilla oli vain rajoitetut kansalais- ja poliittiset oikeudet protektoraatit Marokko, Tunisia ja Ranskan Indokiinan alueet, jotka olivat aikoinaan päätyneet sopimusteitse Ranskan vallan alaisuuteen ja joiden hallitsijoilla oli itsenäisen valtion päämiehen asema huoltohallintoalueet kuten Kamerun ja Togo, joita Ranska hallitsi Yhdistyneiden kansakuntien valtuuttamana ja jotka olivat aikaisemmin olleet Kansainliiton mandaattialueita.
Historia
Ranskan unioni perustettiin Ranskan neljännen tasavallan perustuslailla 27. lokakuuta 1946. Sen mukaan Ranskalla ei enää ollut siirtomaita, vaan Ranskan emämaa (), merentakaiset departementit ja merentakaiset territoriot yhdistettiin Ranskan unioniksi, yhdeksi Ranskaksi.
Unionin tarkoituksena oli ”yhtenäistää merentakaiset alueet Suur-Ranskaksi, jota asuttavat Ranskan kansalaiset ja jonka siunauksena on ranskalainen kulttuuri”. Brittiläisestä imperiumista poiketen, joka oli asettanut siirtomaihin paikallishallinnon, joka saattoi luonnollisesti kehittyä erilliseksi hallitukseksi, Ranska halusi muodostaa yhden hallituksen hallitsemaan keskitetysti koko Ranskan unionia.
Ranskan unionilla oli presidentti, korkea neuvosto () ja yleiskokous (). Presidenttinä toimi Ranskan presidentti. Unionin edustajistoon kuului tasavallan neuvoston, Ranskan kansalliskokouksen sekä merentakaisten territorioiden ja departementtien paikallisten lainsäädäntöelinten edustajia, mutta sillä ei käytännössä ollut mitään valtaa. Korkea neuvosto kokoontuikin vain kolme kertaa, ensimmäisen kerran vuonna 1951.Simpson, Human Rights (2004), s. 286, alaviite 33
Merentakaisilla alueillakin oli edustajistonsa, mutta todellisuudessa kaikki valta pysyi Ranskan parlamentilla ja oli täten hyvin keskitetty. Merentakaisten alueiden omilla edustajistoilla oli vain rajoitetusti valtaa paikallisissa asioissa. Sen sijaan monet merentakaisten territorioiden syntyperäiset asukkaat kohosivat Ranskan emämaassa merkittävään asemaan, jolloin heistä käytettiin nimitystö evolués (”kehittyneet”).
Siinä toivossa, että Algeriaan saataisiin rauha, unionin rakennetta uudistettiin 31. tammikuuta 1956. Assimilaatio tavoitteena hylättiin ja territorioille myönnettiin autonomia, joka teki niille mahdollisesti perustaa oman paikallisen hallituksen ja lopulta itsenäistyä. Tämä ei kuitenkaan toteutunut ennen vuotta 1958, jolloin Charles de Gaullen vaikutuksesta säädettiin Ranskan viidennen tasavallan perustuslaki. Silloin Ranskan unioni lakkautettiin ja tilalle perustettiin Ranskan yhteisö, joka oli itsehallinnollisten valtioiden muodostama valtioliitto.
Ranskan unionista eronneet maat
Seuraavat maat erosivat Ranskan unionista ja itsenäistyivät jo ennen kuin unioni vuonna 1958 lakkautettiin:
Kambodža 25. syyskuuta 1955 Etelä-Vietnam 9. joulukuuta 1955 Marokko 2. maaliskuuta 1956 Tunisia 20. maaliskuuta 1956 Laos 11. toukokuuta 1957
Lisäksi Ranska luovutti Intialle vuonna 1950 Chandernagorin ja vuonna 1954 muut Intian rannikolla sijainneet alueensa (Pondicherry, Karikal, Mahé, Pondicherry ja Yanao).
Lähteet
Kirjallisuutta
Luokka:Aasian historia Luokka:Afrikan historia Luokka:Historialliset valtiot Luokka:Ranskan siirtomaahistoria