Operaatio Weserübung (, ”Weser-harjoitus”Könönen 2022, s. 112 tai ”Weserin harjoitukset”) oli Saksan asevoimien koodinimi Tanskan ja Norjan miehitykseen tähtäävälle operaatiolle toisessa maailmansodassa keväällä 1940. Se oli Norjan taistelun avausoperaatio, ja sai nimensä saksalaisen Weserjoen mukaan.
Vaikka operaatio kohdistui puolueettomiin maihin Tanskaan ja Norjaan, oli sen pääasiallinen syy Saksan ja Britannian välille syyskuussa 1939 käynnistynyt sota, jossa molemmat maat alkoivat kiinnittää yhä enemmän huomiota Pohjois-Euroopan strategiseen tärkeyteen, sillä Saksa toimitti varusteluteollisuudelleen tärkeää rautamalmia Pohjois-Ruotsista Norjan satamien kautta. Liittoutuneet kaavailivat taloudellisesta sodankäynnistä tehokasta hyökkäyskeinoa Saksaa vastaan, eikä Saksalla ollut varmuutta rautamalmitoimitusten jatkuvuudesta.
Norjan valtaus varmisti Saksalle rautamalmin tuonnin mutta tarjosi myös laivastotukikohtia Britanniaa vastaan ja esti brittiläisten interventiot Skandinaviaan ja Itämerelle.Carruthers 2013, s. 28 Miehitystä on myös pidetty Saksan keinona pitää samalla Neuvostoliitto poissa Skandinaviasta.Könönen 2022, s. 115 Sekä Tanska että Norja pysyivät Saksan miehittäminä sodan loppuun toukokuuhun 1945 asti.
Taustaa Kilpailu rautamalmista Toinen maailmansota alkoi 1. syyskuuta 1939, mutta jo keväästä 1939 alkaen Britannian amiraliteetti oli pitänyt Skandinaviaa mahdollisena sotanäyttämönä, mikäli sota Saksan kanssa syttyisi. Ensimmäisen maailmansodan maataistelujen tuho oli yhä tuoreessa muistissa, eivätkä britit halunneet aloittaa laajaa maasotaa kevein perustein. Britannian amiraliteetti suunnitteli kuninkaallisen laivastonsa hyödyntämistä Saksan teollisuuden heikentämiseen saarrolla: huomio kiinnitettiin erityisesti rautamalmikuljetusten häiritsemiseen.Carruthers 2013, s. 33 Saksan sotateollisuus tarvitsi rautamalmia, jota se osti Ruotsilta useita miljoonaa tonneja vuosittain.Könönen 2022, s. 61–63
Aiemmin Saksa oli ostanut rautamalmia Ruotsin lisäksi muun muassa Kanadasta, Pohjois-Afrikasta ja Luxemburgista, mutta toisen maailmansodan alettua valtaosa tuonnista tyrehtyi. Lisäksi Norjan ja Jugoslavian malmit olivat heikkolaatuisia.Könönen 2022, s. 40, 94, 102 Osana nelivuotissuunnitelmaansa Saksa pyrki 1930-luvun lopulla omavaraisuuteen prosessoimalla omaa rautamalmiaan korkealuokkaisemmaksi, mutta yritys osoittautui kannattamattomaksi, eikä tuotanto yltänyt tavoitteisiin. Siksi tuontia jatkettiin erityisesti juuri Ruotsista, jonka rautamalmia pidettiin maailman parhaana.Könönen 2022, s. 39, 48, 51 Ruotsalainen rautamalmi kaivettiin Kiirunan ja Malmivaaran kaivoksilta, joista se kuljetettiin rautateitse joko Ruotsin Luulajan tai Pohjois-Norjan Narvikin satamiin lastattavaksi laivoihin.
Kun Britannia ja Ranska syyskuussa 1939 julistivat Saksalle sodan, brittilaivastosta tuli merkittävä uhka Saksan rautamalmitoimituksille. Saarto Pohjanmerellä olisi edesauttanut koko Saksan laivaliikenteen estämistä. Luulajan satama Pohjanlahdella oli Saksalle turvallisempi kuljetusreitti, mutta sen kapasiteetti oli Narvikia pienempi. Vuonna 1935 kaikesta Saksan rautatuonnista puolet oli kuljetettu Narvikin sataman kautta, siinä missä Luulajan sataman osuus oli vain 18 prosenttia. Narvikin satama oli toiminnassa ympäri vuoden, kun taas Luulaja suljettiin jäiden ajaksi eli suurin piirtein tammikuusta toukokuuhun.Könönen 2022, s. 107 Reitti Luulajasta Saksaan oli lisäksi riippuvainen hyvistä suhteista Neuvostoliittoon: saksalaiset tiedostivat merikuljetusten joutuvan uhatuiksi, mikäli Josif Stalin pettäisi Adolf Hitlerin ja rikkoisi elokuussa 1939 solmitun liittonsa Saksan kanssa.Könönen 2022, s. 103 Stalinin vaikutuspiiri niin Itämerellä kuin koko Pohjois-Euroopassa uhkasi laajentua erityisesti talvisodan aikana, kun Neuvostoliiton uskottiin miehittävän Suomen.Könönen 2022, s. 107, 110 Hitler ei ylipäätään pitänyt Neuvostoliittoa pitkäikäisenä liittolaisena, vaan se ennakoi Stalinin rikkovan liiton ennemmin tai myöhemmin. Lisäksi Saksan aluevalloitukset idässä olivat edelleen Hitlerin tavoitteena.
Syyskuussa 1939 Ruotsi kutsui Ison-Britannian mukaan malminvientiä koskeviin neuvotteluihin, ja brittien tavoitteena oli vähentää toimituksia Saksaan. Kun Ruotsi yritti laskea toimitusten määrää kymmenestä miljoonasta tonnista seitsemään miljoonaan, Saksan laivasto miinoitti marraskuussa 1939 Tanskan salmet ja Itämeren rannikkovedet lähellä Ruotsin aluevesirajaa. Voimapoliittiset näytökset saivat Ruotsin suostumaan kymmeneen miljoonaan tonniin. pienoiskuva|Suuramiraali Erich Raeder oli yksi operaation puolestapuhujista. Hitlerille hän suositteli Norjan valtausta ensimmäisen kerran 10. lokakuuta 1939. Saksan laivaston komentaja, keväällä 1939 suuramiraaliksi ylennetty Erich Raeder, oli tunnistanut Britannian uhan ja keskusteli Skandinavian roolista Hitlerin ja muun sodanjohdon kanssa Puolan valtaamisen jälkeen syksyllä 1939.Carruthers 2013, s. 14–18 Raeder varoitti mahdollisesta Norjaan tulevien brittitukikohtien aiheuttamasta uhasta, sillä se voisi tuoda merisodan Itämerelle ja lisäksi siirtää Ruotsin Britannian valtapiiriin. Saksa puolestaan hyötyisi, jos sillä olisi omia tukikohtia Norjassa: se voisi estää tavarakuljetukset Pohjoismaista Britanniaan ja siirtää toimitukset sen sijaan Saksaan. Hitler toivoi Norjan säilyvän puolueettomana, ja vielä tammikuussa 1940 Saksan laivaston esikunta näki operaatiossa strategisia ja taloudellisia riskejä. Hitler kuitenkin ilmoitti, että tarvittaessa miehitykseen olisi ryhdyttävä.Carruthers 2013, s. 19–23
Toistaiseksi Hitlerin huomio oli kääntynyt täysin Ranskan valtaamiseen, jonka hän alun perin halusi käynnistää jo marraskuun 1939 aikana.Beevor 2012, s. 90 Hitlerin mukaan menestys länsirintamalla olisi tyydyttänyt raaka-ainetarpeet, sillä Ranskan ja Luxemburgin kaivoksista Saksa olisi saanut tarpeeksi rautamalmia korvaamaan Ruotsin toimitukset.Könönen 2022, s. 102 Hyökkäystä kuitenkin lykättiin ensin marraskuulta tammikuuhun, ja talven epäsuotuisat säät pakottivat lykkäämään operaariota pitkälle kevääseen.Carruthers 2013, s. 24 Lykkäämiseen vaikutti myös Saksan hyökkäyssuunnitelmien päätyminen länsivaltojen käsiin, kun saksalainen yhteyslentokone teki tammikuussa 1940 pakkolaskun Belgiaan. Hyökkäyssuunnittelu aloitettiin alusta.Beevor 2012, s. 91 Ranskan nopea valtaus ei myöskään ollut itsestäänselvyys, vaan saksalaiset alkoivat pelätä hyökkäyksen johtavan asemasotaan, jossa Saksa ei saisikaan kaivoksia haltuunsa.
Vielä vuodenvaihteessa 1939–1940 Saksa tavoitteli Neuvostoliitosta korkealaatuista ja vähäfosforista rautaa. Kun venäläinen rautamalmi osoittautui huomattavasti odotettua heikompilaatuisemmaksi ja samalla hyökkäys Ranskaan lykkääntyi, Saksan huomio keskittyi jälleen Ruotsiin.Könönen 2022, s. 93–96, 101–102 Saksa ei useista yrityksistään huolimatta onnistunut irtaantumaan raaka-aineriippuvaisuudestaan Ruotsiin.Könönen 2022, s. 100 Helmikuussa 1940 ruotsalaiset ilmoittivat jälleen Saksalle, että suursodan merellä aiheuttamien uhkien vuoksi toimitukset vähenisivät: sovitun kymmenen miljoonan tonnin sijaan Ruotsi kykenisi kuluvan vuoden aikana toimittamaan Narvikin kautta vain 2–3 miljoonaa tonnia rautamalmia. Suuramiraali Raeder arvioi, että Norjan valtaus painostaisi Ruotsin taipumaan kaikkiin Saksan vaatimuksiin.Beevor 2012, s. 94Könönen 2022, s. 108–109 Hitler ja Raeder ymmärsivät, että sota Norjassa todennäköisesti tuhoaisi Narvikin sataman joksikin aikaa käyttökelvottomaksi. Lisäksi kuljetuksia uhkaisivat edelleen brittiläiset sukellusveneet. Raeder kuitenkin korosti, että suuretkin menetykset olisivat siedettävämpiä kuin koko rautamalmilogistiikan joutuminen brittijoukkojen haltuun, mikä halvaannuttaisi koko Saksan varusteluteollisuuden. Lisäksi Luulajan satama pysyisi sotatoimilta turvassa, ja Norjan valtauksen nähtiinkin varmistavan myös Pohjois-Ruotsin satamat Saksan käyttöön.Könönen 2022, s. 109–110
Länsivaltojen suunnitelmat Länsivalloille Saksan rautamalmikuljetusten estäminen olisi ollut tärkeää, mutta sitä ei haluttu tehdä Norjan puoluettomuutta loukaten.Beevor 2012, s. 92 Syyskuussa 1939 Britannian laivastoministeri Winston Churchill ehdotti operaatio Catherine -nimistä suunnitelmaa, jossa brittialuksia olisi lähetetty Tanskan salmiin estämään rautamalmikuljetukset Saksaan. Operaatioon ei kuitenkaan ryhdytty, koska brittien taistelualukset eivät olisi olleet suojassa saksalaisten ilmapommituksilta. Syksyn aikana Churchill ehdotti myös Norjan aluevesien miinoittamista rautamalmikuljetusten katkaisemiseksi. Churchillin suunnitelmissa brittiläis- ja ranskalaisjoukot olisivat edenneet sekä Norjaan että Ruotsiin.
Suomen ja Neuvostoliiton välille 30. marraskuuta 1939 syttynyt talvisota muutti diplomaattista tilannetta, sillä länsiliittoutuneet Ranska ja Britannia alkoivat havitella Skandinavian mailta kauttakulkulupaa joukkojen lähettämiseksi Suomeen.Carruthers 2013, s. 33–34 Britannian ja Ranskan neuvottelut Suomen auttamiseksi alkoivat joulukuussa 1939. Suorin reitti Suomeen kulki Narvikin ja Luulajan kautta, ja siksi länsiliittoutuneet olisivat kauttakulkusopimuksella saaneet hallintaansa Pohjois-Ruotsin kaivokset ja rautamalmikuljetuksiin käytetyn rautatien. Liittoutuneet havittelivat myös tukikohtia Bergeniin, Trondheimiin ja Stavangeriin. Ranskan hallitus alkoi tavoitella sodan painopisteen siirtämistä Skandinaviaan, pois Ranskan ja Saksan rajalta.Carruthers 2013, s. 34 Ranskan pääministeri Édouard Daladier kannatti maihinnousua Norjaan sekä Pohjanmeren täysimittaista valvontaa Saksan rautamalmikuljetusten estämiseksi.Beevor 2012, s. 94
Daladier ehdotti 19. joulukuuta 1939 retkikunnan lähettämistä Suomeen. Neuvostoliiton heikko menestys talvisodassa lisäsi Ranskan kiinnostusta operaatioihin entisestään. Lisäksi tammikuun 1940 lopulla Suomen marsalkka Mannerheim pyysi liittoutuneilta tukea sotaan. Länsiliittoutuneet kaavailivat lähettävänsä pohjoiseen 100 000 britti- ja 50 000 ranskalaissotilasta. Suunnitelma oli kuitenkin täysin riippuvainen Skandinavian maiden myöntämästä kauttakulkuluvasta. Maaliskuun 1940 alkuun mennessä niin Suomen, Britannian kuin Ranskan esittämät pyynnöt hylättiin. Länsiliittoutuneet tarjosivat Suomelle edelleen apua, mutta avun määrä katsottiin Suomessa riittämättömäksi, ja sen laskettiin saapuvan perille liian myöhään. Rytin hallitus päätti aloittaa rauhanneuvottelut Neuvostoliiton kanssa.Carruthers 2013, s. 34–35
Kun Suomi solmi aselevon Neuvostoliiton kanssa 12. maaliskuuta 1940, liittoutuneet menettivät laillisen perusteensa Pohjois-Euroopan operaatioille. Suomea varten valmistellut brittijoukot vapautettiin oitis muihin tehtäviin. Operaatiosuunnittelua päätettiin kuitenkin jatkaa maaliskuun lopulla, ja ajatukseksi tuli jälleen Norjan aluevesien miinoittaminen. Norjan ja Ruotsin hallituksille operaatiota päätettiin perustella sillä, etteivät maat kyenneet huolehtimaan omasta puolueettomuudestaan. Miinoitustöiden odotettiin provosoivan Saksan tekemään vastaiskun, jonka varjolla länsiliittoutuneet olisivat miehittäneet Bergenin, Trondheimin ja Stavangerin sekä vallanneet Ruotsin rajalle johtaneen rautatien. Miinoitussuunnitelma sai nimen operaatio Wilfred, kun taas Saksan oletettuun vastaiskuun reagoimista kutsuttiin nimellä Plan R 4.Carruthers 2013, s. 35–36
Saksalaisten hyökkäyssuunnittelu