pienoiskuva|Latvialaisen tarkka-ampujadivisioonan miehet vahdissa viidennen yleisvenäläisen neuvostokongressin kokouspaikkana toimineen Bolšoi-teatterin edustalla. Vasemmistososialistivallankumouksellisten kapina eli heinäkuun kapina oli vasemmistososialistivallankumouksellisen puolueen Moskovassa 6.–7. heinäkuuta 1918 nostattama aseellinen kapina bolševikkien hallintoa vastaan. Vasemmistososialistivallankumouksellisten päätavoite oli lietsoa Neuvosto-Venäjän ja Saksan välille vallankumouksellinen sota, joten he salamurhasivat 6. heinäkuuta Saksan Moskovan-lähettilään, kreivi Wilhelm von Mirbach-Harffin. Alkuperäisellä sosialistivallankumouksellisella puolueella oli vahva perinne poliittisen väkivallan ja salamurhien käytöstä vallankumouksellisen taistelun välineenä. Mirbachin murhaa seurasi kaksi päivää kestäneitä taisteluita, joissa bolševikkihallitus murskasi kapinan. Eräät hieman myöhemmät, avoimesti bolševikkien vallasta syöksemiseen tähdänneet kapinat yhdistetään joskus näihin tapahtumiin.
Tausta Vasemmistososialistivallankumoukselliset olivat olleet alkuun bolševikkien hallituskumppaneita, mutta heidän edustajansa erosivat kansankomissaarien neuvostosta maaliskuussa 1918, koska he eivät hyväksyneet Brest-Litovskin rauhansopimusta, joka luovutti suuria alueita valtakunnan länsiosasta Saksalle ja saksalaismielisille nukkevaltioille. Heidän oppositioasennettaan jyrkensi bolševikkihallituksen toukokuussa 1918 elintarvikehuollon turvaamiseksi säätämä ankara viljan pakko-ottolaki, joka antoi hallituksen nimittämille erikoiskomissaareille lähes rajattomat valtuudet. Lisäksi vasemmistososialistivallankumoukselliset vastustivat yksipuoluediktatuurin suuntaan johtaneita toimia, kuten bolševikkien taipumusta lakkauttaa kaikki neuvostot, joissa he olivat jääneet vähemmistöön.Häfner 1991, s. 324–325. Samaan aikaan täysimittainen sisällissota oli puhkeamassa, kun Tšekkoslovakian legioona valloitti toukokuusta alkaen kaupunkeja Keski-Venäjällä, oikeistososialistivallankumoukselliset perustivat kesäkuun alussa Samaraan oman kilpailevan hallituksensa Komutšin ja entiset tsaarin armeijan kenraalit kokosivat vastavallankumouksellisia valkoisia armeijoita.Service 2003, s. 102–104.
Vasemmistososialistivallankumouksellisia tuskastutti erityisesti bolševikkihallituksen haluttomuus puuttua Saksan armeijan etenemiseen Ukrainassa. Kun pelkkä agitaatio ei tehonnut, vasemmistososialistivallankumouksellisen puolueen keskuskomitea päätti salaisessa kokouksessaan 24. kesäkuuta 1918 pakottaa voimakeinoin Vladimir Leninin bolševikkihallituksen luopumaan Brest-Litovskin sopimuksen noudattamisesta. Suunniteltu isku päätettiin ajoittaa heinäkuun alkuun, jolloin viides yleisvenäläinen neuvostokongressi kokoontui Moskovassa. Ajatuksena oli käyttää viidettä neuvostokongressia vallankumouksellisen toiminnan tukena ja jälkikäteisenä valtuuttajana samaan tapaan kuin bolševikit itse olivat yhdistäneet lokakuun vallankumouksen toiseen neuvostokongressiin marraskuussa 1917.Mawdsley 2011, s. 40–41. Vasemmistososialistivallankumoukselliset saattoivat hyödyntää vahvaa asemaansa turvallisuuspalvelu Tšekassa, minkä he olivat säilyttäneet myös kansankomissaarien neuvostosta erottuaan. Kapinahankkeelle nimitettiin salainen kolmihenkinen johtoryhmä, johon kuuluivat puolueen johtaja Marija Spiridonova sekä Ilja Maiorov ja Lazar Golubovski.Pipes 1990, s. 635–638.
Tapahtumat Moskovassa Mirbachin murha pienoiskuva|pysty|Saksan Moskovan-lähettiläs Wilhelm von Mirbach. Viides neuvostokongressi kokoontui Bolšoi-teatterissa 4. heinäkuuta alkaen.Pipes 1990, s. 638–639. Ensimmäisenä kokouspäivänä yleisössä oli myös Saksan lähettiläs Wilhelm von Mirbach, jota vasemmistososialistivallankumouksellisten edustaja Boris Kamkov yritti provosoida saksalaisvastaisilla iskulauseilla.Beevor 2022, s. 237–241. Neuvostokongressissa vähemmistönä olleet vasemmistososialistivallankumoukselliset eivät onnistuneet houkuttelemaan bolševikkien vasemmistosiiven edustajia puolelleen, joten heidän aloitteensa epäluottamuslauseesta hallitukselle, rauhansopimuksen irtisanomisesta ja sodanjulistuksesta Saksalle hylättiin äänestyksessä, ja niiden sijasta hyväksyttiin julkilausuma, jonka mukaan sodasta ja rauhasta päättäminen kuuluisi kansankomissaarien neuvostolle ja yleisvenäläiselle toimeenpanevalle keskuskomitealle. Tämän jälkeen vasemmistososialistivallankumouksellisten edustajat marssivat ulos. Kapina, joka pakottaisi bolševikit muuttamaan mielensä, päätettiin käynnistää kongressin kolmantena päivänä.
Kapinan lähtölaukauksena toimi Mirbachin salamurha. Huhtikuun lopussa Moskovaan saapunut Mirbach oli vihatun miehitysvallan symboli, minkä lisäksi hänen murhansa toivottiin katkaisevan Neuvosto-Venäjän ja Saksan diplomaattiset välit. Vasemmistososialistivallankumouksellisiin kuuluneet Tšekan miehet Jakov Bljumkin ja Nikolai Andrejev saapuivat Saksan lähetystöön 6. heinäkuuta iltapäivällä kello 14.15 teeskennellen olevansa virastonsa asialla ja pääsivät sisään esittämällä Tšekan varajohtajana toimineen puoluetoverinsa Vjatšeslav Aleksandrovitšin laatimat kulkuluvat, joihin oli väärennetty myös Tšekan johtajan Feliks Dzeržinskin allekirjoitus.Häfner 1991, s. 326–329.Pipes 1990, s. 639–640. Bljumkin ja Andrejev pyysivät vastaanottoa väittäen, että Mirbachin sukulainen oli vangittu. Kello 14.50 alkaneen vastaanoton aikana he yllättäen ampuivat Mirbachia ja tämän apulaista Kurt Riezleriä kohti ja pakenivat sen jälkeen ikkunasta. Takaraivoon paetessaan ammuttu Mirbach kuoli hieman myöhemmin, mutta Riezler selvisi.
Murhasta pian tiedon saaneen bolševikkijohdon oli aivan ensimmäiseksi lepyteltävä saksalaisia, joten Saksan lähetystössä kävivät ilmaisemassa surunvalittelunsa ensin ulkoasiain apulaiskansankomissaari Karl Radek, sitten varsinainen kansankomissaari Georgi Tšitšerin ja Feliks Dzeržinski sekä lopulta Riezlerin vaatimuksesta myös itse Lenin. Dzeržinski aloitti välittömästi murhatutkinnan ja jäljitti nopeasti ampujat salaliitossa mukana olleen Moskovan varuskunnan komendantin Dmitri Popovin komentamalle, niin sanotussa Morozovin talossa sijainneelle Tšekan asemalle, jossa vasemmistososialistivallankumouksellisten keskuskomitea piti salaista kokousta. Kun Dzeržinski saapui ja julisti heidät kaikki pidätetyiksi, hänet ja hänen apumiehensä otettiin panttivangeiksi.
Kapina ja taistelut Moskovassa Marija Spiridonova astui illalla 6. heinäkuuta neuvostokongressin eteen pistooli koholla ja ilmoitti kapinan alkaneen.Pipes 1990, s. 641–642. Hämmentyneen ensireaktion jälkeen bolševikit määräsivät kaikki vasemmistososialistivallankumouksellisten 450 kokousedustajaa vartioinnin alaisiksi. Tässä tilanteessa Popov määräsi vastatoimena hänelle uskolliset joukko-osastot miehittämään Moskovassa tärkeitä asemapaikkoja, kuten Tšekan päämajan Lubjankan ja päälennätintoimiston, sekä pystyttämään katusulkuja. Proš Prošjanin johtama ryhmä lähetti lennätintoimistosta joitain koko maalle osoitettuja julistuksia. Kapinalliset eivät missään vaiheessa kuitenkaan avoimesti vaatineet bolševikkihallitusta luopumaan vallasta.
Bolševikkihallituksella ei ollut aikomustakaan taipua kapinallisten vaatimuksiin, ja Lenin määräsi sotilaat kukistamaan kapinan ja vapauttamaan Dzeržinskin. Pääkaupungissa ei kuitenkaan juuri ollut bolševikkihallitukselle uskollisia työläisten punakaarteja, ja Moskovan varuskunnan sotilaat julistivat olevansa puolueettomia vallankumouksellisten sisäisessä välienselvittelyssä. Bolševikkien viimeiseksi pelastukseksi löytyi eversti Ioakim Vatsetisin () komentama kurinalainen ja uskollinen latvialainen tarkka-ampujadivisioona, jonka yksi kokonainen rykmentti ja osia muista rykmenteistä oli sijoitettu Moskovaan.Pipes 1990, s. 642–643. Heinäkuun 6. päivä sattui olemaan juliaanisen kalenterin mukainen juhannusaatto, joten pääosa latvialaisistakin oli juhannusjuhlissa Hodynkan kentällä Moskovan ulkopuolella. Lisäksi Vatsetisin käytössä oli unkarilaisista sotavangeista koottu pieni yksikkö, jota johti Béla Kun. Heikosti puolustettu Kreml oli alttiina hyökkäykselle, ja heinäkuun 6. ja 7. päivän välisenä yönä Lenin tiedusteli Vatsetisilta, kestäisikö puolustus edes seuraavaan aamuun. Kapinalliset eivät kuitenkaan yrittäneet hyökätä Kremliin.
Vatsetisin arvion mukaan kapinallisilla oli noin 2 000 miestä lähinnä Venäjän Itämeren-laivastosta sekä kahdeksan tykkiä, 64 konekivääriä ja neljä tai kuusi panssariautoa.
pienoiskuva|Kapinallisten tilapäisenä päämajana toiminut Morozovin talo nykyisellä Bolšoi Trjohsvjatitelski -kadulla. Vatsetis sai joukkonsa kasaan seuraavaan aamuun mennessä ja saattoi aloittaa vastahyökkäyksen. Katutaisteluita käytiin aamupäivän aikana pääasiassa Kitai-gorodin alueella Moskovan keskustassa. Kummatkin osapuolet kärsivät miestappioita. Puoleenpäivään mennessä latvialaiset olivat edenneet Popovin päämajan Morozovin talon luo ja tähtäsivät sitä läheisestä tykistökoulusta tuodulla 152 millimetrin haupitsilla. Kapinajohdon neuvotteluyrityksestä huolimatta latvialaiset avasivat tulen ja ampuivat 17 tykinlaukausta rakennusta kohti, jolloin kapinajohto pakeni. Kapina Moskovassa luhistui tämän jälkeen kahdessa tunnissa. Dzeržinski saatiin vapautettua. Popovin jäljellä olleet joukot perääntyivät Moskovasta etelään, mutta panssariautojen tukema latvialainen ratsuväki sai ne kiinni Tretjakovin ja Sevrjuginon kartanoiden luona kaupungin ulkopuolella.Harjula 2006, s. 74–77.
Popovin joukoista kaatui kapinassa ainakin 16 ja haavoittui 60 miestä, pääosa Morozovin talon tulituksessa. Popov itse onnistui livahtamaan pakoon.
Suomalaiset Popovin osastossa Popov oli koonnut komentamansa hänelle uskollisen joukko-osaston (otrjad) alkujaan maaliskuussa 1918 Helsingistä, ja siihen kuului pataljoonan verran suomalaisia punaisia, jotka siten osallistuivat keskeisessä roolissa myös itse kapinaan. Jopa tuhat miestä, konekiväärijoukkueen, ratsuväkiosaston ja kuuden tykin patterin käsittäneen suomalaispataljoonan komissaarina toimi metallimies Kalle Lukander (”Kalle Lukka”). Popovin määräyksestä venäjää taitamattomat suomalaiset muun muassa miehittivät Tšekan päämajan Lubjankan ja vangitsivat siellä Tšekan varapuheenjohtaja Martin Latsisin (Martin Lācis) ilmeisesti käsittämättä minkälaisessa hankkeessa olivat mukana. Kapinan kukistamisen yhteydessä suomalaiset taistelivat viimeiseen asti ja kertoman mukaan Salo-niminen sotilas jopa ampui yksinään tykillä osumia Kremliin. Joitain suomalaisia teloitettiin kapinan kukistamisen jälkeen, mutta suurin osa ei saanut rangaistusta, koska he kertoivat luulleensa taistelevansa venäläisiksi naamioituneita saksalaisia vastaan eivätkä todellisuudessa kannattaneet kapinaa.Salomaa 1992, s. 57–59.
Tapahtumat muualla Venäjällä Moskovan tapahtumien seurauksena bolševikit määräsivät myös vasemmistososialistivallankumouksellisten Pietarin-päämajan miehitettäväksi. Tämä johti 7. heinäkuuta lyhyeen piiritykseen ja ammuskeluun, jossa kuoli kymmenen ja haavoittui noin viisikymmentä.
Moskovan kapinayritystä seurasi vielä 10. heinäkuuta puna-armeijan komentajana sisällissodan itärintamalla toimineen vasemmistososialistivallankumouksellisen Mihail Muravjovin Simbirskissä käynnistämä itsenäinen sotilaskapina, jonka tarkoituksena oli myös aloittaa uudelleen sota Saksaa vastaan. Muravjov surmattiin väijytyksessä jo seuraavana päivänä ja hänen kapinansa päättyi siihen.Mawdsley 2011, s. 56–57.
Seuraukset