pienoiskuva|Geisha Geisha (; suomeksi myös geiša) tai Kiotossa geiko () on perinteinen japanilainen taiteilija ja eräänlainen emäntä, joka viihdyttää vieraita erilaisin taide-esityksin, pelaa seurapelejä tai vain keskustelee ja tarjoilee teetä. Geishalla tulee olla taiteellisen tietämyksen ohella ystävällinen olemus, kattava yleistietämys ja kyky pitää keskustelua yllä asiakkaidensa kanssa.
Nimi Sana geisha tarkoittaa ”monitaitoista henkilöä”,Vesterinen teoksessa Fält ym. 1994, s. 553–554. eli taiteilijaa tai taiteiden tuntijaa. Kiotolaisia geishoja kutsutaan Kansain murteella geikoksi () erotuksena onsen geishasta (’kylpylägeisha’), joka vivahtaa enemmän prostituoituunVesterinen 1992, s. 214.. Geishaharjoittelijasta käytetään nimitystä maiko ( tai 舞妓).
Perinteen synty Geishainstituution juuret johtavat ainakin 1600-luvulle ja ovat Kiinan, Japanin ja Korean kulttuurien yhteisessä kulttuuripohjassa. Kun avioliiton tarkoitus oli kiinalaisessa yhteiskunnassa ensisijaisesti suvun jatkaminen eikä onni tai rakkaus, lempeä etsittiin ”liehittelijänaisilta”. Toisin kuin prostituoidut, liehittelijäneidot olivat kouluttautuneet arvostetuilla taiteen aloilla, kuten runoudessa, musiikissa tai maalaustaiteessa. Näiden neitojen suosioon pääsi ainoastaan taitavalla liehittelyllä. Tämä kulttuuri kulkeutui Koreaan, missä muodostui ammattimainen viihdyttäjäkunta gisaengit. Myös he olivat perehtyneet taiteisiin, mutta tunsivat niiden lisäksi ajankohtaisia asioita ja osasivat ylläpitää henkevää keskustelua. Japanissa vastaavaa työtä alkoivat tehdä geishat.
Japanin geishat olivat alun perin miehiä, jotka viihdyttivät 1600-luvulla prostituoituja ja näiden asiakkaita juhlissa. Näitä miehiä kutsuttiin nimityksillä geisha (taiteilija), taikomochi (rumpuniekka) ja hōkan (ilveilijä, vitsailija). He esittivät musiikkia ja kertoivat huvittavia juttuja. Ensimmäiset varmat tiedot naisgeishoista ovat Kiotosta vuodelta 1751 ja Edosta (nyk. Tokio) vuodelta 1762.Vesterinen 1992, s. 196. Alalle tulevat naiset saivat nimen onna geisha (naisgeisha) erotukseksi miehistä, ja kun ala vähitellen muuttui naisvaltaiseksi, alettiin miesgeishoja kutsua nimityksellä otoko geisha (miesgeisha). 1800-luvulla sana geisha tarkoitti jo oletusarvoisesti naispuolista geishaa.
Geishat olivat suosittuja ja tärkeitä Japanin kulttuurin murrosvaiheessa. Taidoistaan kuuluisat geishat alkoivat viihdyttää teetalojen asiakkaita ja jättivät näin jälkensä Japanin kulttuuriin. 1700-luvulla geishojen tuli toimia osoitetuissa huvikortteleissa, mutta heitä toimi myös määrätyn alueen ulkopuolella itsenäisinä. Myös monet muut asetukset koskivat geishoja: he saivat viihdyttää asiakkaitaan laulaen, soittaen ja tanssien, mutta eivät sellaisin keinoin, jotka olisivat asettaneet heidät kilpailuasemaan muiden viihdealalla työskentelevien ammattiryhmien kanssa. Myös geishojen loisteliasta pukeutumista rajoitettiin säädöksin.
Koulutus
pienoiskuva|Kaksi maikoa esittämässä tanssia. Maikon ulkonäkö on geishaan verrattuna "lapsellisempi" kirkkaine väreineen ja nuoren tytön pitkine hihoineen. Päästäkseen geishaksi tytön pitää olla joko vanhemman geishan tytär tai tulla hyväksytyksi okiyaan. Aikoinaan geishakoulutukseen pääsivät helpoimmin sievät pikkutytöt, jotka olivat joko orpoja tai joiden vanhemmat olivat niin köyhiä, että joutuvat myymään lapsensa teehuoneeseen. Jälkimmäisessä tapauksessa vaadittiin yleensä jonkinlaista sukulaissuhdetta geishayhteisöön. Teehuoneet sijoittivat paljon rahaa tyttöjen koulutukseen ja erityisesti näiden kimonoihin. Kimonot maksavat etenkin nykyaikana suuria summia ja geisha tarvitsee niitä monta esimerkiksi joka vuodenajalle useita erilaisia. Myös pieniin yksityiskohtiin kuten tabi-sukkiin kuluu paljon rahaa: geishat eivät voisi kuvitellakaan esiintyvänsä missään tapauksessa vähääkään kuluneissa asusteissa.
Okiyan okaasan eli "äiti" on talon johtaja ja sen geishojen ja maikojen suojelija. Ottaessaan uuden tytön taloonsa hän tekee sijoituksen. Hän lähettää uudet kokelaat erityiseen geishakouluun ja ohjaa heitä niin, että he aikanaan tuottavat teehuoneelle voittoa saamalla asiakkaat viihtymään hyvin.
Geishan perinteiseen koulutukseen kuuluu muun muassa japanilaista tanssia, uta-laulua, instrumenttien soittoa (shamisen, taiko ja tsuzumi), kimonoon pukeutumista (), sekä keskustelutaitoa ja alkoholin tarjoilutapoja. Näiden lisäksi tarvitaan erinomaisia käyttäytymistapoja, yleissivistystä historiasta, kirjallisuudesta ja musiikista sekä tietoa maailman tapahtumista, jotta hän kykenisi esiintymään ja keskustelemaan useista aiheista asiantuntevasti. Jotkut geishat opiskelevat edellisten lisäksi ikebana-kukka-asettelua (), teeseremoniaa (), kalligrafiaa () tai maalaustaidetta. Geishat jatkavat usein opiskelua läpi uransaVesterinen 1992, s. 200. tavoitellen täydellisyyttä ja kauneutta kaikessa toiminnassaan.
Geishakulttuuri säilyttää ja ylläpitää myös sellaisia taidemuotoja, jotka ovat Japanissa vähitellen katoamassa. Geishojen koulutus onkin perinteisten taiteiden osalta varsin korkeatasoista, mutta jotkut geishat ovat toivoneet myös parempaa "normaalia" koulutusta, kuten ulkomaisia kieliä tai matematiikkaa. Koulutuksen tavoitteena on mahdollisimman täydellinen naisen ihannekuva, jonka seurassa voi viettää mukavan illan.
Kun nuori maiko liitetään yhteen häntä opastavan vanhemman geishan eli isosiskon kanssa, maiko saa oman geishanimensä, jota hän tulee käyttämään koko uransa ajan. Osa nimestä on tavallisesti otettu isosiskon nimestä. Ennen nimi vaihtui virallisestikin geishanimeksi, nykyään se on vain eräänlainen taiteilijanimi.
Ulkoasu Geishat pukeutuvat työskennellessään ja usein myös vapaa-aikanaan perinteisiin kimonoihin. Työasu noudattaa tarkkaa kaavaa myös kampauksen, sen koristelun, asusteiden ja ehostuksen suhteen. Geishat, joilla on alle kolme vuotta työkokemusta, pukeutuvat ozashikia varten aina pitkälaahuksiseen kimonoon, peruukkiin, valkoiseen meikkiin ja getoihin. Enemmän työkokemusta saatuaan he alkavat käyttää tavanomaista nilkkapituista kimonoa ja yksinkertaista meikkiä. Peruukki jää myös pois käytöstä. Yli 30-vuotiaat geishat käyttävät valkoista meikkiä, pitkälaahuksista kimonoa ja peruukkia enää vain esittäessään sellaista tanssia, joihin niitä tarvitaan.Aihara 2000, s. 77.
Jo geishojen ulkonäkö on taidetta. Sen symboliset merkitykset ja tarkat säännöt ovat monimutkaisia, eikä japanilainenkaan osaa aina tulkita niitä kaikkia, turistista puhumattakaan. Asiaa tuntemattoman on helppo sekoittaa toisiinsa geishat, maikot ja niin sanotut henshin maikot eli maksusta maikoksi puetut turistit. Asiaan perehtynyt taas voi päätellä geishan ulkoasusta paljonkin.
Geishojen ulkoasussa erityisen tärkeä on punaisen värin symboliikka. Punaisen värin käyttö puvuissa ja meikissä on hyvin merkittävä japanilaisessa kulttuurissa. Väri symboloi kauneutta, onnellisuutta ja erotiikkaa. Moniosaisen kimonon alimmaisten punaisten vaatteiden ajatellaan liittyvän naisen hedelmällisyyteen, kuukautisiin, neitsyyteen ja hyvään terveyteen. Geishat käyttävät karmiininpunaista vaatetta kimononsa alla. He käyttävät myös ohdakeuutteesta valmistettua kirkkaanpunaista huulipunaa ja punaista poskipunaa. Japanin kielessä on ilmaisu kō itten (), joka sananmukaisesti kääntyy ”punainen kosketus”, mutta tarkoittaa yhtä naista miesseurueessa. Ilmaisua käytetään ystävällisenä, kohteliaana käsitteenä naisista, erityisesti geishoista.
Vaatetus
pienoiskuva|Geishan hikizuri kimono etupuolelta kuvattuna. Kuvan geisha seisoo hämärässä valaistuksessa, jollaisessa valkoisen meikkipohjan on sanottu näyttävän erityisen kauniilta. Aikaisemmin, kun geishojen useimmat asiakkaat olivat shōguneita, myös geishojen asut olivat hyvin soturimaisia suurine päähineineen ja koristeellisine veitsineen. Kulttuurin muuttuessa muuttuivat myös geishojen puvut ja he alkoivat käyttää perinteisiä kimonoita.
Kimonon pukeminen on erittäin hidas ja taitoa vaativa toimitus. Geisha tarvitsee pukeutuessaan apua, sillä suuria kankaita on vaikea käsitellä yksin. Pukijat ovat perinteisesti ainoita miehiä, joilla on oikeus tulla sisään okiyaan. Naispukijoitakin tosin on. Puvun alla pidetään myös erilaisia tyynyjä, jotta saataisiin mahdollisimman tasapaksu vaikutelma. Naisellisia muotoja ei siis korosteta kuten länsimaisessa kulttuurissa on tapana, mutta naisellisuus näkyy monin symbolisin tavoin, kuten ehostuksessa niskaan ihonväriseksi jätettynä haarautuvana kolmiona.
Obin leveys, pituus ja väritys riippuvat kantajansa arvosta ja tilaisuuden juhlallisuudesta. Hienoimmat obit ovat pitkiä ja leveitä. Obit tehdään erittäin koristeellisesta silkkikankaasta. Geishojen obi sidotaan useimmiten "rumpusolmulle" (taiko musubi), joka on maikon darari obi-malliin verrattuna hyvin vaatimaton. Kaikilla maikoilla on lähes maahan asti roikkuva obi, joka peittää lähes koko selän. Usein obin ympäri sidottavaan obijime-nyöriin kiinnitetään vielä eräänlainen koristeellinen solki, obidome.
Geishan kimonon hihat ovat lyhyemmät kuin maikolla ja kaulus kokovalkoinen. Myös kuviot ovat pienikokoisempia ja kimono hillitymmän värinen. Kevätkimonoissa on kuitenkin kirkkaanpunainen vuori, jota ei ole muiden vuodenaikojen kimonoissa. Kesäkimonot ovat tyypillisesti kirkkaan värisiä, kevyempiä ja kirjailtuja. Kesäisin ei käytetä vuoritettuja kimonoita niiden kuumuuden tähden, mutta syksyisin niitä tarvitaan taas suojaksi tuulelta. Talvella geishan voidaan nähdä käyttävän käsinmaalattua, silkkistä ¾-pituista päällystakkia.
Ulkona kävellessään geishat käyttävät zōri-sandaaleja. Sisällä talossa he kävelevät avojaloin tai käyttävät valkoisia, silkkisiä tabi-sukkia, joissa isovarpaalle on oma taskunsa. Huonolla säällä geishat käyttävät puisia, korkeapohjaisia geta-sandaaleja. Maikot käyttävät erityisiä korkeita, mustiksi maalattuja okobo-puukenkiä. Getojen ja okobojen korkeus riippuu tilanteen (ja asun) juhlallisuudesta.
Hiukset pienoiskuva|Taka shimada -kampaus. Kuva vuodelta 1904. Geishojen hiustyylit ovat muuttuneet paljon historian saatossa. Ennen Kiinan Tang-dynastiaa geishat pitivät hiuksiaan auki kuten liki kaikki muutkin naiset. Tang-dynastian aikaan tuli muotiin kiinnittää hiukset ylös, ja näihin aikoihin perinteinen syntyi shimada-hiustyyli. Shimada tarkoittaa pitkien hiusten vetämistä taakse yhteen nippuun. Se oli muunnos miesten eteenpäin taitetusta poninhännästä. Shimadaa käyttävät nykyään vain geishat, mutta Edo-kaudella se oli yleinen nuorten naisten kampaus. Joissain geisharyhmissä ja -alueilla sallitaan myös muiden perinteisten kampausten käyttö. Shimadassa on neljä perustyyppiä, joista tässä kuvattuna kolme:
Taka shimada, hiukset pidetään yksinkertaisella solmulla; tätä käyttivät yleisesti nuoret ja vapaat naiset. Tsubushi shimada, ns. litistetty nuttura; tarkoitettu vanhoille naisille tai alempiarvoisille nuoremmille naisille. Uiwata, nuttura, joka on yleisesti koottu ylös värikkäällä nauhalla (momoware tai wareshinobu). Kampaus näyttää lähinnä halkaistulta persikalta. Ennen geishojen hiuslaitteet muotoiltiin heidän omista hiuksistaan.Aihara 2000, s. 73. Ennen vanhaan pitkään alalla olleiden maikojen ja geishojen päälakeen muodostui kolikon kokoinen pyöreä kalju kohta, joka syntyi siitä, kun kampauksen pohjan muodostava hiustukko vedettiin tiukasti kiinni. Nykyään maikoilla on lyhyempi koulutus, joten kaljuuntumisen riski ei ole yhtä suuri.