Olavi Paavolainen

Olavi Paavolainen (17. syyskuuta 1903 Kivennapa – 19. heinäkuuta 1964 Helsinki) oli suomalainen kirjailija, esseisti, toimittaja ja kulttuurivaikuttaja.

Paavolainen kulki 1920-luvulla modernismin aallonharjalla muun muassa ystäviensä Mika Waltarin, Yrjö Jylhän ja Katri Valan kanssa ja vaikutti Tulenkantajissa, tunnetussa Eurooppa-mielisessä kirjailijaseurassa. 1920- ja 1930-luvun teksteissään Paavolainen esitteli suomalaisille aikansa kulttuuri-ilmiöitä surrealismista kansallissosialismiin. Paavolaisen 1940-luvun tunnetuinta antia on sotapäiväkirja Synkkä yksinpuhelu (1946), jonka monipuolinen sisältö on seurausta näköalapaikoista Mikkelin päämajassa, Helsingissä ja rintamalla, joista Paavolainen sai sotaa seurata. Sotien jälkeen hän keskittyi johtamaan Yleisradion radioteatteria.

Elämä ja tuotanto Lapsuus ja nuoruus Olavi Paavolainen syntyi Karjalan Kivennavalla 1903 keskiluokkaiseen perheeseen. Hänen isänsä oli juristi ja kansanedustaja Pietari Paavolainen, jota myös Pekaksi kutsuttiin, ja äiti Alice Laura os. Löfgrén. Paavolaisella oli balttilaista, ruotsalaista ja karjalaista sukujuurta, mutta erityisen voimakkaasti hänen tuotantoonsa on vaikuttanut karjalainen tausta,Paavolainen, Jaakko 1991, s. 15. ja itse hän kirjoitti olevansa ”sataprosenttinen karjalainen”.

Paavolainen asui myös Helsingissä, mutta piti oikeana kotinaan Kivennavan Vienolaa, jossa hän todellisuudessa vietti vain kesiään. Hän oli pikkupoikana mukana isänsä virkamatkoilla eri puolilla Kannasta ja teki nuorena pitkiä pyöräretkiä tutustuen kotiseutuunsa. Hän kiintyi siihen, mutta itselleen tyypillisen kaksijakoisesti hän piti myöhemmin suomalaisia kirkonkyliä kaikenlaisen henkisen pimeyden asuinsijoina. Vienola oli Paavolaiselle pakopaikka Helsingin melskeestä, vaikka hän tunsi ajoittain olonsa siellä syrjäiseksi. Rajala 2014, s. 20.

Paavolainen aloitti kansakoulun vuonna 1909, mutta siirtyi oppikouluun Viipuriin jo vuonna 1910.Paavolainen, Jaakko 1991, s. 21. Runojen kirjoittamisen hän aloitti 12-vuotiaana.Kurjensaari 1975, s. 12. Opiskelu Viipurissa jäi varsin lyhyeksi, kun Paavolaiset muuttivat Helsinkiin, jossa Olavi jatkoi oppikoulua. Muuton syynä oli toinen sortokausi eli keisari Nikolai II:n venäläistämispolitiikka, joka heijastui voimakkaimmin Karjalaan. Pekka Paavolaisen toimet venäläistämispolitiikkaa vastaan saivat aikaan sen, että tämä valittiin eduskuntaan nuorsuomalaisten edustajana, mikä myös osaltaan oli perheen Helsinkiin muuton syynä.Paavolainen, Jaakko 1991, s. 25.

Sisällissodan ajan Paavolaiset viettivät Kivennavalla, mutta palasivat heti sodan päätyttyä Helsinkiin, jossa Olavi aloitti kuudennen luokan. Ollessaan 16-vuotias häneen iski vuonna 1919 kirjallinen luomisvimma, ja saman vuoden kesän aikana syntyi Paavolaisen mukaan peräti neljäsataa runoa. Elokuussa 1919 Paavolainen jätti ensimmäisen runokokoelmansa Palava sydän Otavaan nimimerkillä Marja Oulanko.Paavolainen, Jaakko 1991, s. 31–32. Käsikirjoitus palautettiin kuitenkin hylättynä.Paavolainen, Jaakko 1991, s. 46.

Hän suoritti ylioppilastutkinnon yleisarvosanalla cum laude approbatur. Ennen pääsyään ylioppilaaksi Paavolainen innostui Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva -romaanista ja perusti koulukavereidensa kanssa Torstai-seuran johon kuului sekä tyttöjä että poikia. Torstai-seurassa innostuttiin ikuisen nuoruuden ja rappion ajatuksista. Seurassa keskusteltiin myös musiikista ja kirjallisuudesta ja Paavolainen esitti siinä omia sävellyksiään. Tehtiin myös päihdekokeiluja, jotka eivät olleet ihan viattomia: eräälle seuran jäsenistä kehittyi oopiumiriippuvuus.Rajala 2014, s. 29–30.

Paavolainen oli jossain vaiheessa haaveillut upseerin urasta, mutta hän ilmoittautui kuitenkin syksyllä 1921 Helsingin yliopistoon opiskelemaan estetiikkaa ja nykyiskansain kirjallisuutta, jolloin hänestä alkoi myös sukeutua runoilija-boheemi.Paavolainen, Jaakko 1991, s. 40–44. Paavolainen keskeytti opintonsa niiden alkuvaiheessa. Hän ei omasta mielestään runoilijana tarvinnut pölyttyneitä viisauksia eikä tutkintoa, sillä hän ei pyrkinyt virkamieheksi. Hänen isänsä oli asioista eri mieltä.Rajala 2014, s. 35.

Tulenkantajien muotoutuminen Vuosia 1923–1924 väritti erityisesti tiivis kirjeenvaihtosuhde Katri Valan kanssa. Heistä tuli hyviä ystäviä ja myöhemmin heistä muodostui Tulenkantajien ydinjoukko.Paavolainen, Jaakko 1991, s. 49–67 Paavolainen oli jo sukeltanut nuoriin kirjallisiin piireihin ja kulttuurikriitikkojen maailmaan. Samana vuonna syntyi myös ”runoilijain alkusolu”, johon tempaantuivat mukaan Paavolaisen lisäksi Katri Vala, Elina Vaara, Lauri Viljanen, Onni Halla ja myöhemmin mukaan tullut Yrjö Jylhä. Ryhmästä muodostui modernismia ja uusia aatteita ihannoiva ryhmä, joka sai nimekseen Tulenkantajat.Paavolainen, Jaakko 1991, s. 63.

Vuonna 1925 syntyi Tulenkantajien yhteisteos Hurmioituneet kasvot, ja se julkaistiin saman vuoden toukokuussa. Sen saama lähes olematon vastaanotto oli kuitenkin tyly, vaikka kaikki Katri Valaa lukuun ottamatta olivat osallistuneet teokseen innokkaasti.Paavolainen, Jaakko 1991, s. 69–70.

Saman vuoden kesällä Paavolainen tutustui Minna Craucheriin. Mika Waltari käytti Craucherista nimeä Rouva Spindel teoksessaan Suuri illusioni. Suhde ei ollut lopulta mikään miellyttävä. Craucher sai otteen Paavolaisesta lainaamalla rahaa ja avokätisellä alkoholitarjoilullaan. Paavolainen yritti paeta Craucheria Pariisiin, mutta sitkeä madame tuli perässä. Waltarin ja Paavolaisen Valtatiet-runoteoksen julkistamiseen vuonna 1928 Craucher saapui mukanaan ruukkupalmu, jonka ruukkuun hän sanoi haudanneensa sikiön, jonka isä hänen väittämänsä mukaan oli Paavolainen. Epämiellyttävä ihmissuhde jatkui vuoteen 1931 saakka.Paavolainen, Jaakko 1991, s. 70.Rajala 2014, s. 104.

Pariisiin ja vihellyskonserttiin pienoiskuva|Väinö Kunnas, Olavi Paavolainen, 1928. Vuonna 1927 Paavolainen lähti Pariisiin, jossa hän asui huhtikuusta heinäkuun loppuun saakka. Pariisissa Paavolaisen kanssa oleilivat myös Mika Waltari ja Raoul af Hällström. Pariisissa Paavolainen tutustui nähtävyyksiin ja kävi iltaelämässä. Hän alkoi olla täynnä innostunutta julistushalua, kertoa umpiperänä pitämänsä Suomen asukkaille mitä Euroopassa oli nyt meneillään.Rajala 2014, s. 89–91.

Vanhakantainen kirjallisuus oli Tulenkantajien silmätikku. Jos dadaismi oli onnistunut murtautumaan esiin porvarillisessa Zürichissä, niin eikö jotain vastaavaa voisi järjestää myös syrjäisessä Helsingissä, Paavolainen ajatteli. Pariisista tulonsa jälkeen 27. marraskuuta Paavolainen huomasi tilaisuuden: Akateeminen näytelmäseura järjesti lausuntaillan. Hän päätti järjestää mielenilmauksen, jota varten ostettiin pillejä. Pilliin puhaltajiksi pyydettiin Elina Vaara, Mika Waltari, Anna Kaari ja Yrjö Jylhä. Hiljaisuus vallitsi vielä Lauri Viljasen esiintyessä, sillä hän oli Tulenkantajia. L. Onervaa pidettiin vanhakantaisena ja hän sai ensimmäiset varovaiset vihellykset. Kun Tulenkantajien petturina pitämä Uuno Kailas esiintyi, oli vihellys myrskyisää. Kailasta pidettiin petturina isänmaallisten runojen takia. Järjestäjä yritti vedota viheltäjiin, mutta Yrjö Jylhä vaiensi hänet huudollaan. Seuraava esiintyjä perui esityksensä ja lähti pois. Heikki Välisalmen lausunnan aikana vihellys jatkui. Helsingin Sanomat kirjoitti tapauksesta, ja Paavolainen huomasi tyytyväisyydekseen herättäneensä huomiota.Rajala 2014, s. 95–97.

Pariisin matkan seurauksena syntyi myöhemmin kirja Nykyaikaa etsimässä (1929). Teos oli todellisuudessa julkaistu jo erillisinä, myönteistä huomiota saaneina artikkeleina, mutta kirjana se julkaistiin vasta vuonna 1929.Paavolainen, Jaakko 1991, s. 78–82. Kirjan teksteissä Paavolainen pohti kaupungistumista ja elämän koneellistumista sekä esitteli uusia taidevirtauksia kuten dadaismia, futurismia ja venäläisiä vallankumousrunoilijoita.

Vuonna 1928 Waltari ja Paavolainen julkaisivat yhteisen runokokoelman Valtatiet, jossa ihailtiin nykyaikaista tekniikkaa ja uusia ajatuksia. Teoksen valmistuminen viivästyi, sillä Paavolainen hioi kirjoituksiaan pitkään ennen kuin halusi julkistaa ne. Kokoelman vastaanotto oli vaihteleva, joskin useissa lehdissä sitä jopa ylistettiin. Taiteilija Sylvi Kunnaksen suunnittelema kansi herätti huomiota kubistisine kasvoineen. Myyntimenestykseen se ei kuitenkaan yltänyt.Paavolainen, Jaakko 1991, s. 82–84. Rajala 2014, s. 98.

Asepalvelus Paavolainen aloitti asepalveluksensa elokuussa 1928. Alokasajan jälkeen hänet määrättiin aliupseerikouluun ja sen jälkeen hän pääsi Reserviupseerikouluun Haminaan. Vuonna 1929 Paavolaisesta tuli kersantti, ja hänet kotiutettiin reserviin vänrikiksi ylennettynä. Paavolainen suhtautui myönteisesti asevelvollisuuteen ja armeijaelämään, mikä käy ilmi hänen kirjoittamistaan Pentti Haanpään armeijakriittisen Kenttä ja kasarmi -teoksen melko kielteisistä arvosteluista.Paavolainen, Jaakko 1991, s. 90–91.

Tulenkantajien lopun alku ja muuttuva maailma Siviiliin palanneelta Paavolaiselta ilmestyi vuonna 1929 Aitta-lehdessä psykodraamallinen kirjallinen kokeilu Helsinki by Night. Satiirisen tekstin tapahtumapaikkana oli ”helsinkiläinen turistiautobussi”, ja siinä yhdistyi tekstiin moderneja kuvia.Paavolainen, Jaakko 1991, s. 96.

Tulenkantajien joukossa oli alkanut kyteä vuosikymmenen vaihteessa erimielisyyksiä, jotka johtuivat ainakin osittain poliittisista mielipide-eroista. Suomen sisäpolitiikkaa jakoivat tuolloin talouskriisi, äärivasemmiston nousu ja kommunisminvastaisen Lapuan liikkeen vastareaktio. Tuhoa enteili Tulenkantajat-lehden lopettaminen. Myös itse Tulenkantajat Oy lopetti toimintansa huhtikuussa 1930, ja jäämistön selvittäjänä toimi Urho Kekkonen.Paavolainen, Jaakko 1991, s. 95–99.

Kivennavan kausi, Suursiivous ja poliittinen herääminen Isänsä kuoltua tammikuussa 1930 Paavolainen muutti takaisin Kivennavalle pitämään seuraa äidilleen. Vuosia 1930–1931, jotka Paavolainen vietti Kivennavalla, voidaan kutsua ”Kivennavan kaudeksi”, jolloin asuinympäristö muovasi hänen tyyliään merkittävästi.Paavolainen, Jaakko 1991, s. 100.

Vuoden 1930 elokuussa alkoi Paavolaisen ja Minna Craucherin suhde tulla tiensä päähän. Craucher oli työskennellyt viisi kuukautta Lapuan liikkeen palveluksessa ja ilmaisi halunsa käyttää kaikki tarmonsa tähän yhteiskunnalliseen työhön.Paavolainen, Jaakko 1991, s. 101–102.

Teos Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa alkoi valmistua vuonna 1932 Kivennavalla. Samaan aikaan Paavolaisen kustantaja Otava aikoi julkaista runokokoelman Keulakuvat. Samana vuonna sattuneet Mäntsälän kapina ja Minna Craucherin väkivaltainen kuolema eivät juuri liikuttaneet Kivennavalla asuvaa Paavolaista. Suursiivous ilmestyi kauppoihin 23. huhtikuuta, kustantajana Gummerus. Kirjasta muodostui sensaatio ja vilkkaan keskustelun aihe kaiken poliittisen epävakauden keskelläkin. Vaikka kirja sai paljon kielteistäkin palautetta, se keräsi silti enemmän myönteisiä arvosteluja. Elmer Diktonius moitti teosta, V. A. Koskenniemi puolestaan kehui sitä. Voimakkaasti poleeminen teos hajotti Tulenkantajat-liikkeen lopullisesti.Paavolainen, Jaakko 1991, s. 106–110.

Vuosi 1933 oli Paavolaiselle murrosvuosi, ja sen jälkeen hänen kirjoituksensa muuttuivat varsin poliittisiksi. Ennen nihkeästi politiikkaan suhtautunut Paavolainen tempautui nyt siihen mukaan. Paavolaisella oli tosin vaikeuksia valita puoltaan kahtiajakautuneessa maailmassa. Niinpä hän tyytyikin, kuten hän itse sanoo, olemaan ”vilpitön sivustakatsoja” ja ”puskasta huutelija” sekä samalla jyrkän kantaa ottava reportteri. Toisinaan Paavolainen ihaili Neuvostoliittoa, välillä taas Paavolaiseen teki suuren vaikutuksen natsi-Saksa.Paavolainen, Jaakko 1991, s. 113–119.

Vuonna 1934 Paavolainen muutti Helsinkiin. Tuolloin hän oli suhteessa Liisa Tannerin kanssa. Syksyllä he muuttivat Turkuun, jossa Paavolainen ryhtyi työskentelemään Kudos Oy Silon mainospäällikkönä.Paavolainen, Jaakko 1991, s. 123–124.

Kolmannen valtakunnan vieraana