Lysergihapon dietyyliamidi tai lysergidi tai LSD (saksan sanasta Lysergsäurediäthylamid) on puolisynteettinen psykedeeli, joka aiheuttaa käyttäjälleen muuntuneen tajunnantilan, johon voi liittyä esimerkiksi aistiharhoja.
LSD:tä käytetään pääasiassa enteogeeninä, päihteenä ja psykedeeliavusteisessa terapiassa. LSD ei aiheuta fyysistä riippuvuutta ja psyykkisen riippuvuuden kehittyminen on harvinaista. LSD:n ei tiedetä aiheuttavan aivovaurioita, ja sillä on erittäin vähäinen toksisuus suhteessa annokseen. Kuten muut psykedeelit, LSD:n on havaittu stimuloivan neuroplastisuutta, mikä voisi ainakin osittain selittää sen terapeuttiset hyödyt. Käytössä voi esiintyä ahdistusta ja vainoharhaisuutta psykologisina haittavaikutuksina.
LSD:tä valmistetaan torajyvästä saatavasta ergotamiinista. Ensimmäistä kertaa LSD:tä valmisti Albert Hofmann vuonna 1938. LSD:tä kokeiltiin Yhdysvalloissa psyykenlääkkeenä 1947–1965. LSD:n käyttö päihteenä alkoi 1960-luvulla Kaliforniassa hippiliikkeen parissa.
Historia Löytyminen Albert Hofmann, LSD:n syntetisoinut kemisti|thumb LSD:n syntetisoi ensimmäisenä sveitsiläinen Sandozin kemisti Albert Hofmann 1938 etsiessään ergoliineille lääketieteellistä käyttötarkoitusta. Hänen onnistui eristää lysergihappoa ja siitä lysergihapon dietyyliamidia (LSD-25) tarkoituksenaan tuottaa analeptia eli piristettä lääketieteelliseen käyttöön, sillä kemiallisesti samankaltaiset aineet olivat aiemmin osoittautuneet analepteiksi. Aineella oli jotain vaikutusta koe-eläimiin, mutta se ei herättänyt kiinnostusta ja tutkimuksia ei jatkettu.
Hofmann palasi 1943 LSD:n tutkimuksen pariin ja havaitsi sen psyykkiset vaikutukset sattumalta. Hän oli saanut elimistöönsä ilmeisesti ihon läpi hyvin pienen määrän ainetta, minkä seurauksena hän koki outoa huimausta ja levottomuutta sekä hallusinaatioita kahden tunnin ajan. Hän palasi laboratorioonsa ja nautti 19. huhtikuuta 1943 mielestään varovaisen 250 mikrogramman annoksen. Sen seurauksena hän koki hyvin intensiivisen, monta tuntia kestäneen "matkan", joka alkoi pelottavilla kuolemankokemuksilla mutta päättyi miellyttäviin värikkäisiin hallusinaatioihin. Seuraavana aamuna hän tunsi olonsa hyvin virkistyneeksi. Hänen aluksi epäilevät työtoverinsa toistivat kokeen itseensä pienemmillä annoksilla ja totesivat vaikutuksen todelliseksi.
Yleistyminen ja kieltäminen 1940-luvun lopulla LSD:tä alettiin tutkia psykiatrian apuvälineenä Yhdysvalloissa. 1950-luvulla CIA tutki operaatio Midnight Climaxissa sen käyttöä muun muassa totuusseerumina MK-Ultra-projektissa.
LSD:n viihdekäyttö alkoi yleistyä nopeasti 1960-luvulla. Lokakuussa 1968 LSD:n hallussapito kiellettiin Yhdysvalloissa. Vuonna 1971 säädettiin YK:n psykotrooppisia aineita koskeva yleissopimus, jossa oli kiellettyjen huumausaineiden listalla myös LSD kategoriassa I, mikä esti kaiken tutkimuksen YK:n jäsenmaissa. Jotkin tutkimukset saivat kuitenkin luvan jatkua Saksassa ja Yhdysvalloissa 1990-luvun alussa. Sveitsissä tehtiin LSD-tutkimusta erikoisluvalla 1988–1993.
Ensimmäinen legitiimi tutkimus 1970-luvun alun jälkeen LSD:n käytössä psykoterapiassa käynnistyi Sveitsissä Solothurnin kaupungissa 2008. Tutkimus julkaistiin 2014. Tutkimuksessa tarkkailtiin aineen vaikutusta kuolemansairaiden potilaiden mielialaan ja ahdistukseen.
Farmakologia ja metabolismi thumb|LSD sisältää tryptamiinin (vas) ja fenyylietyyliamiinin funktionaaliset ryhmät LSD sitoutuu laajaan joukkoon tyypillisiä tiedonvälitystä lievästi aktivoivia tai vähentäviä monoamiinireseptoreja, joiden tyypillinen vaikutus on muuttaa aivojen pääasiallisten sähköisiä viestejä vievien hermosolujen synapsien herkkyyttä ja aktivoitumistodennäköisyyttä. Monoamiineihin kuuluu muun muassa serotoniini, joka liittyy muun muassa mielialan ja tunnereaktioiden voimakkuuden säätelyyn. Tyypillisesti käytetyillä LSD-annoksilla elimistöön saatavat pitoisuudet ovat niin pienet, että vaikutukset välittyvät käytännössä sellaisten serotoniinireseptorin kautta, joihin LSD:llä on kaikkein suurin sitoutumiskyky. Näistä serotoniinireseptorin alatyyppi nimeltä 5-HT2A on tärkein psykedeeliselle vaikutukselle. LSD:n, kuten muidenkin klassisten psykedeelien (DMT, meskaliini, psilosybiini), aiheuttama psykedeelinen vaikutus estyy näitä 5-HT2A-reseptoreja salpaavilla lääkeaineilla, eli tyypillisesti psykoosien hoitoon tarkoitetuilla lääkeaineilla.
Ei ole aivan selvää miten psykedeelinen vaikutus alkaa, mutta sen on osoitettu liittyvän erityisesti korkeimpiin aivotoimintoihin liitettyjen aivojen kuorikerroksen toiminnan muutoksiin. Erityisesti aivokuoren viidennellä solukerroksella olevien niin sanottujen pyramidaalisolujen toiminnan muutokset ovat oleellisia. LSD aktivoi kuorikerroksen kaikkein syvimmissä osissa 5-HT2A-reseptoreja kantavia hermosoluja. Aktivoituvat hermosolut lisäävät glutamaatti-välittäjäaineen vapautumista viejähaarakkeistaan, jotka sijaitsevat viidennellä kuorikerroksella. Näissä viidennen solukerroksen vastaanottavissa hermosoluissa on lisäksi omia 5-HT2A-reseptoreja, joihin vaikuttaa myös LSD. Näiden vastaanottavien solujen toiminta muuttuu sekä suoraan että epäsuorasti LSD:n vaikutuksesta. Nämä pyramidaalisolut hermottavat inhibitorisia välineuroneja, joiden tehtävä on vähentää tiedonvälitystä hermostossa. Nettovaikutuksena inhibitorinen ja eksitatorinen tiedonvälitys, eli sähköinen toiminta muuttuu lievästi aivokuorella. Tällöin syntyy normaalisti rytmissä toimivien aivokuoren eri osien välille sähköisen rytmin epäsynkronisaatio. Tämä voidaan nähdä myös aivoaaltojen muutoksena. Samalla eräät syvemmät aivoalueet, kuten muistiaineksen käsittelyyn osallistuvat hippokampus ja tunnepitoista muistiainesta käsittelevä amygdala, aktivoituvat jaksoittain. Tämä vaikuttaa muistiaineksen käsittelyyn.
Peräkkäisinä päivinä otettuna LSD:lle kehittyy niin voimakas toleranssi muutamassa päivässä, että se menettää lähes täysin kykynsä saada aikaan psykedeelisiä vaikutuksia jopa viikoiksi. Tämän on näytetty johtuvan vaikutuspaikkojen eli 5-HT2A-reseptorien vähenemisestä hermosolujen pinnoilta muutamien päivien ajaksi. Koska vaikutuspaikkoja ei ole tarjolla, LSD ei voi saada aikaan vaikutusta tänä aikana.
LSD:n resptoriaffiniteetit eri serotoniinireseptoreita kohden ovat seuraavat: 5HT1A (Ki=1.1 nM), 5HT2A (Ki=2.9 nM), 5HT2B (Ki=4.9 nM), 5HT2C (Ki=23 nM), 5HT5A (Ki=9 nM) ja 5HT6 (Ki=2.3 nM). LSD:n affiniteetti 5HT2A-reseptoria kohde on agonistinen.
LSD metaboloituu maksassa sytokromi P450:n 2D6-entsyymin myötä.
Käyttö thumb|Sadan mikrogramman annoksen sisältäviä LSD-imupapereita eli "lappuja". thumb|LSD-imupaperi, jossa ei ole tulostettua kuviota. thumb|Lepotilan fMRI BOLD-kontrastikuvauksessa näkyy lisääntynyt aivoverenkierto (CBF) ensisijaisessa näköaivokuoressa (V1) ja lisääntynyt V1:n lepotilan funktionaalinen yhteys (RSFC), jotka korreloivat voimakkaammin LSD-kokemuksen visuaalisten hallusinatoristen aspektien kanssa. Lisääntynyt V1 RSFC korreloi myös yksinkertaisten hallusinaatioiden visuaalisen analogia-asteikon (VAS) arvioiden kanssa, ja näköaivokuoressa havaitun CBF:n suuruus korreloi positiivisesti monimutkaisten kuvien arvioiden kanssa LSD:n aiheuttamassa muuttuneessa tajunnantilassa (ASC). thumb|Lepotilan fMRI BOLD-kontrastikuvauksessa näkyy kahdenvälisen parahippokampuksen (PH) lepotilan toiminnallisen konnektiviteetin (RSFC) heikkeneminen, mikä korreloi LSD-kokemuksen egomenetyksen kanssa. Merkittävä yhteys havaittiin myös takaosan cingulate korteksin (PCC) alfa-tehoheikkouden heikkenemisen ja egomenetyksen liittyvän oletusmoodiverkon (DMN) hajoamisen välillä. LSD:tä käytetään tyypillisesti imeytettynä sokeripaloihin tai papereihin, tabletteina, kapseleina, jauheena tai liuoksena . Yksi käyttöannos LSD:tä on tyypillisesti 40–500 mikrogrammaa; yleisin annostus on 75–150 mikrogrammaa.Päihdelääketiede, s. 463. Ihmisessä vaikuttava raja-annos on noin 20 mikrogrammaa.Psychopathology and Psychophysiology of Minimal LSD-25 Dosage: A Preliminary Dosage-Response Spectrum, The Jama Network 1958, Archives of Neurology & Psychiatry (1919-1959) Puhdas LSD on väritöntä, hajutonta ja mautonta.
Terapeuttinen ja tieteellinen käyttö
Jotkin 2010-luvulla tehdyt kokeet ovat antaneet viitteitä siitä, että LSD:n avulla voitaisiin hoitaa masennusta ja alkoholismia, ja lääketieteellinen kiinnostus aiheeseen on kasvussa.
Norjalaisen, 2012 tehdyn meta-analyysin mukaan 59 prosenttia 1960- ja 1970-luvulla tutkituista alkoholisteista kykeni LSD:tä nautittuaan hallitsemaan alkoholinkäyttöään paremmin. Lumelääkettä saaneilla vastaava osuus oli 38 prosenttia. Aine antoi koehenkilöille heidän mukaansa positiivisemman kyvyn suhtautua ongelmiinsa ja niiden ratkaisuun. Yhden annoksen hyötyvaikutus kesti puolesta vuodesta vuoteen. LSD:n arvellaan vähentävän riippuvuuksia heikentämällä niitä aiheuttavia hermoyhteyksiä ja luomalla uusia, joiden varaan voidaan rakentaa uusia käyttäytymismalleja.
LSD:tä ja sen ajatustoimintoihin vaikuttamatonta johdannaista 2-Bromo-LSD:tä voidaan käyttää lääkkeenä muun muassa erinäisiin hermosärkyihin, kuten Hortonin syndroomaan, mutta lääkekäyttö ei ole toistaiseksi yleistynyt. Särkyä estäviä vaikutuksia havaittiin myös muilla LSD:n kaltaisilla tryptamiineilla, kuten psilosybiinillä.Halpern JH, Passie T, Huertas PE, Karst M.: Attack cessation and remission induction with 2-bromo-LSD for cluster headache. Abstracts for the 14th Congress of the International Headache Society, 10–13 September 2009, Philadelphia, PA, USA. Cephalalgia. Oct. 2009; 29(Suppl. 1): P088 p. 46. DOI Free PDF IHS-IHC-2009 Poster Presentation Dr. John Halpern (PDF)
Viihde- ja väärinkäyttö LSD:stä tuli suosittua 1960-luvun hippien alakulttuurissa Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa. Kaliforniassa kemisti Owsley Stanley valmisti ainetta miljoonia annoksia ja vaikutti paljon sen suosion kasvuun. Tunnetuimpia LSD:n käyttäjiä ja puolestapuhujia 1960-luvulla olivat kirjailija Ken Kesey ja psykologi Timothy Leary sekä muusikoista etenkin Grateful Dead -yhtye. LSD:llä oli suuri vaikutus ajan populaarimusiikkiin ja taiteeseen, jossa kuvattiin LSD-matkojen värejä ja muotoja. Myös mystiikan harjoittamisen suosio kasvoi. LSD säilyi suosittuna nuorten piirissä 1970-luvun puoliväliin asti, ja 1990-luvulla sen suosio jälleen kasvoi.
Jotkut tutkijat ja innovaattorit ovat kertoneet hyötyneensä LSD:n käytöstä. Nobelisti ja molekyylibiologi Francis Crickin on väitetty sanoneen saaneensa LSD:stä inspiraatiota DNA:n löytymiseen johtaneen tutkimusprosessinsa aikana, joskin tämä väite on sittemmin kyseenalaistettu. Nobelisti ja biokemisti Kary Mullis kertoi LSD:n auttaneen häntä löytämään DNA:ta vahvistavan polymeraasiketjureaktion. Varhaiset tietokonealan kehittäjät, kuten Steve Jobs, kertoivat myös käyttäneensä LSD:tä saadakseen inspiraatiota.LSD: The Geek's Wonder Drug? Ann Harrison, Wired 16.1.2006
Kalifornialaisen psykiatrin Oscar Janigerin 1954–1961 tekemässä tutkimuksessa yli sadan ammattitaiteilijan annettiin piirtää LSD:n vaikutuksen alaisena. Kokeessa ja sen jälkeen havaittiin, että aine tehosti kokeneiden taiteilijoiden luovaa potentiaalia huomattavasti, mutta toimivan piirtämistekniikan löytäminen vei aikaa. LSD:n vaikutuksen alla tehdyissä teoksissa oli yleensä normaalia enemmän liikettä, väriä ja valoa, mutta vähemmän yksityiskohtia, ja joskus esineet kuvattiin symbolisesti tai abstrakteina, fragmentoituneina, järjestäytymättöminä tai vääristyneinä. Janigerin kokeen jälkeen 99 prosenttia taiteilijoista kertoi havainneensa LSD:n arvokkaaksi työkaluksi oppia taiteesta sekä piirtämisen ja maalaamisen oppimisesta, ja lähes kaikki ilmoittivat halukkuutensa ottaa ainetta uudelleen.