Suomen jää­kiekko­maa­joukkue on Suomen Jää­kiekko­liiton hallinnoima joukkue, joka edustaa Suomea kansain­välisissä miesten jääkiekko-otteluissa. Lempinimensä Leijonat joukkue on saanut Suomen vaakunassa olevan leijonan mukaan. Joukkuetta nimitetään myös A-maajoukkueeksi erotukseksi eri aikoina alemman taitotason pelaajista kootuista B-maajoukkueista, jota on nimitetty myös Sisu Team -nimellä.

Joukkueen suurimpia saavutuksia mitalin värillä arvotettuna ovat olympiakulta, viisi maailman­mestaruutta, yhdeksän MM-hopeaa, kaksi olympia­hopeaa ja maailmancup-hopea. Suomella on myös viisi olympiapronssia, kolme MM-pronssia ja maailmancup-pronssi. Vuonna 1991 viimeisen kerran järjestetyistä jääkiekon Euroopan-mestaruuskilpailuista Suomi saavutti yhden hopean ja neljä pronssia, yhteensä viisi mitalia.

Leijonat on vuonna 2026 Kansainvälisen jääkiekkoliiton IIHF:n hallinnoimalla ranking-listalla neljännellä sijalla ja oli listalla ensimmäisellä sijalla vuonna 2022 voitettuaan samana keväänä sekä olympiakultaa että maailmanmestaruuden vasta toisena maana historiassa. Suomi luetaan jääkiekon suurmaihin.

Vuonna 2021 Suomessa oli 28 000 rekisteröitynyttä miesjääkiekkoilijaa ja 282 jäähallia. Vuodeksi 2023 pelaajien määrä oli pudonnut 25 000 jääkiekkoilijaan ja hallien määrä kasvanut 289:ään.

Suomen pää­valmentajana toimii Antti Pennanen, general managerina taas Jere Lehtinen.

Historia Ensimmäiset ottelut pienoiskuva|vasen|Suomen jää­kiekko­maa­joukkue ensimmäistä kertaa jää­kiekon maailmanmestaruuskisoissa Sveitsissä vuonna 1939. Kansainvälinen jääkiekkoliitto hyväksyi Suomen jäsenekseen 10. helmikuuta 1928. Suomen maa­joukkue oli pelannut ensimmäisen ottelunsa jo 29. tammikuuta. Siinä ruotsalainen seura­joukkue pelasi Suomen yhdistettyä joukkuetta vastaan. Ottelua mainostettiin maa­otteluna, ja sellaiseksi se on myös myöhemmin merkitty. Ruotsi voitti ottelun lukemin 8–1, vaikka Harald Sundqvist tekikin Suomen ensimmäisen maa­ottelu­maalin. Suomen Jääkiekkoliitto perustettiin Helsingissä vuosi tämän jälkeen, eli tammikuussa vuonna 1929.

Suomen ensimmäinen maa­ottelu ulko­mailla käytiin 17. helmikuuta 1933. Ruotsiin suuntautuneella peli­matkalla joukkue pelasi kolme ottelua. Niistä ensimmäinen oli virallinen maa­ottelu Ruotsia vastaan. Ottelu päättyi Ruotsin voittoon lukemin 11–1.Mennander & Mennander, s. 70. Tämän jälkeen maa­joukkueen kansain­välinen toiminta oli pitkään olematonta, kunnes se vuonna 1937 vilkastui. Suomessa haaveiltiin jopa vuoden 1936 olympialaisiin osallistumista, mutta haave ei toteutunut. Suomen ensimmäinen maa­ottelu­voitto tuli 20. helmikuuta 1937, kun joukkue voitti Viron lukemin 2–1. Viron jälkeen aukesi myös maa­ottelu­yhteys Romaniaan, jota vastaan Suomi pelasi 22. helmi­kuuta 1938 tasan maalein 6–6.Mennander & Mennander, s. 74–76.

Romania-ottelun rohkaisemana Jää­kiekko­liitto päätti osallistua vuoden 1939 maailmanmestaruuskilpailuihin. Päätöksen myötä perustettiin myös valmennus­hanke, joka tähtäsi vuoden 1940 olympialaisiin. Vuoden 1939 kisat piti alkujaan järjestää Ruotsissa, mutta maan luovuttua isännyydestä kisat siirrettiin Sveitsiin. Jää­kiekko­liitto päätti silti osallistua turnaukseen, vaikka matka kallistuikin huomattavasti. Suomi hävisi kisoissa kaikki viisi otteluaan. Suomen pää­valmentajana toimi tuolloin Erkki Saarinen, joka oli myös Suomen jää­kiekko­maa­joukkueen ensimmäinen pää­valmentaja.Mennander & Mennander, s. 356.

Talvisodan takia jää­kiekko­toiminta hiljeni hetkellisesti, mutta vuonna 1941 taistelujen tauottua Suomi pelasi useita otteluita. Helmi­kuussa maa­joukkue lähti kuukauden kestäneelle Keski-Euroopan-kiertueelle, jonka aikana se kohtasi maa­joukkueita ja useita seura- ja kaupunki­joukkueita. Jatkosota pysäytti maajoukkueen toiminnan, ja seuraava maa­ottelu pelattiin vasta vuonna 1945.Mennander & Mennander, s. 77–78.

Toisen maailmansodan jälkeen Kauden 1947–1948 Jää­kiekko­liitto teki suunnitelmia vuoden 1948 olympialaisia varten. Liitto pyrki edes­auttamaan jää­kiekkoilijoiden kisa­matkan toteutumista. Se yritti vakuuttaa Olympialaisen komitean järjestämällä 6. tammi­kuuta 1948 ottelun Ruotsin mestari­joukkuetta Södertäljeä vastaan. Suomi voitti ottelun lukemin 5–4, mutta olympialaisiin joukkue ei päässyt. Olympia­hankkeen kariuduttua liitto alkoi järjestää maa­otteluita. Helmi­kuun 16. päivänä pelatussa ottelussa Tšekkoslovakiaa vastaan Suomi käytti ensimmäisen kerran peli­paitaa, jossa oli leijona­tunnus.Mennander & Mennander, s. 87.

Arvo­turnauksiin Suomi palasi vuoden 1949 maailmanmestaruuskilpailuiden myötä. Sitä ennen maajoukkue pelasi myös maa­ottelun Kanadaa vastaan. Hesperian jää­kiekko­radalla pelattua ottelua seurasi noin 5 000 katsojaa. Kanada, jota edusti seura­joukkue Sudbury Wolves, voitti ottelun lukemin 5–4. Maailmanmestaruuskisoissa Suomi sijoittui seitsemänneksi.Mennander & Mennander, s. 89–90. Samalla Suomi otti ensimmäiset voitot kisoissa, kun se voitti Norjan ja Belgian. Suomen paras pelaaja oli tuolloin hyökkääjä Aarne Honkavaara, joka oli Leijonien tehokkain pelaaja turnauksessa.Mennander & Mennander, s. 369. Suomen pää­valmentajina 1940-luvulla toimivat Risto Lindroos (vuosina 1945–1946 ja 1949–1954) ja Henry Kvist (vuosina 1946–1949).Mennander & Mennander, s. 356.

Ensimmäinen olympiaturnaus ja kanadansuomalainen valmentaja Kaudella 1951–1952 Suomi osallistui ensimmäiseen olympia­turnaukseensa ja sai ensimmäisen ulko­mailla syntyneen valmentajansa, kun kanadan­suomalaista syntyperää ollut Joe Wirkkunen palkattiin Jää­kiekko­liiton avustajaksi.Mennander & Mennander, s. 92–93. Suomi hävisi neljä ensimmäistä otteluaan mutta otti ensimmäisen olympia­voittonsa viidennessä ottelussa isäntä­maa Norjasta lukemin 5–2. Suomi voitti lopulta kaksi ottelua ja sijoittui seitsemänneksi.Mennander & Mennander, s. 94. Suomi osallistui 1950-luvulla maailman­mestaruus­kilpailuihin seitsemästi eli enemmän kuin koskaan ennen. Maailman­mestaruus­kilpailuissa vuonna 1955 Suomi esiintyi vaisusti ja sijoittui viimeiseksi. Huono menestys herätti paljon keskustelua jää­kiekon tilasta.Mennander & Mennander, s. 101–102. Leijonien paras sijoitus siihen mennessä oli maailman­mestaruus­kilpailujen kuudes sija vuodelta 1954. Tuolloin pää­valmentajana toimi Aarne Honkavaara, josta tuli miltei heti peli­uransa päättymisen jälkeen Suomen maa­joukkueen valmentaja.

Ensimmäiset voitot suurmaista

1960-luvulla Suomi voitti ensi kertaa Kanadan, vieläpä selvin luvuin 8–2. Suomen maa­joukkue otti osaa kaikkiin 1960-luvulla järjestettyihin jää­kiekon maailman­mestaruus­kilpailuihin. Olympialaisiin se osallistui kolmesti. Suomen joukkueen taso oli parantunut, ja se voitti Yhdysvallat jopa lukemin 11–3 ja lähes voittamattomana pidetyn Tšekkoslovakiakin lukemin 3–1. Suomen ensimmäinen jää­halli rakennettiin Tampereelle vuonna 1965, ja samana vuonna järjestettiin ensimmäiset MM-koti­kisat Tampereella. Tuolloin Suomen pää­valmentajana toimi jälleen kanadan­suomalainen Joe Wirkkunen. Suomen puolustuksessa pelasi varma­otteisesti nuori Jarmo Wasama. Wasama kuoli myöhemmin 22-vuotiaana auto-onnettomuudessa vuonna 1966.

Erkka Westerlund, joka toimi Leijonien päävalmentajana myöhemmin 2000-luvulla, on todennut, että jo 1970-luvulla Suomella oli erittäin hyviä pelaajia muttei joukkuemenestystä. Hänen muistaakseen tuolloin yleisenä ilmapiirinä oli, että suomalaiset eivät ole joukkueurheilijoita, eli he eivät tule menestymään joukkuelajeissa.

Kuitenkin 12. joulu­kuuta 1971 Izvestija-turnauksessa Suomen maa­joukkue voitti ensimmäistä kertaa Neuvosto­liiton maa­joukkueen. Maalin­tekijöinä Suomen joukkueessa olivat Juhani Tamminen kahdella maalilaan sekä Matti Murto ja Juha Rantasila. Voitto oli suuri yllätys, sillä aikaisemmin samana vuonna Suomen joukkue oli hävinnyt maailman­mestaruus­kilpailuissa Neuvosto­liitolle lukemin 1–8 ja 1–10 sekä vuotta aiemmin 1–2 ja 1–16. Kuitenkin Sapporon talvi­olympialaisissa vuonna 1972 Neuvosto­liitto voitti Suomen jälleen, maalein 9–3.Muisti: Punakoneen kaatajat. Yle TV1 12.5.2015.

Suomen joukkue olisi voittanut koti­kisoissaan vuonna 1974 jää­kiekon maailman­mestaruus­kilpailuista pronssia tai ehkä hopeaakin, ellei Stig Wetzell olisi jäänyt kiinni kiellettyjen aineiden käytöstä. Suomi menetti tämän takia mitalin, vaikka monet vakuuttivat Wetzellin syyttömyyttä ja protestoivat. Suomi jäi neljänneksi.

Vuonna 1976 Suomen maa­joukkue osallistui ensimmäiseen Kanada-cupiin mutta jäi kuudenneksi eli viimeiseksi voitettuaan vain Ruotsin joukkueen. Turnauksessa maa­joukkueessa esiintyi ensi kertaa ammattilais­pelaajia. Vuonna 1980 Suomi otti osaa Lake Placidin olympia­kisoihin ja säilytti mahdollisuutensa olympia­mitaliin viimeiseen otteluun asti mutta jäi lopulta neljänneksi. Suomi oli kolmatta kertaa järjestäjänä jää­kiekon maailman­mestaruus­kilpailuissa vuonna 1982 ja sijoittui viidenneksi.

Calgaryn olympiahopeasta maailmanmestaruuteen Suomen joukkue voitti vuonna 1988 Calgaryn talvi­olympialaisissa ensimmäisen arvo­kisa­mitalinsa. Ennen viimeistä otteluaan Neuvosto­liiton joukkuetta vastaan Suomen joukkue oli jo varmistanut itselleen pronssi­mitalin. Suomi voitti kuitenkin Neuvosto­liiton lukemin 2–1 ja ohitti Ruotsin joukkueen nousten hopealle. Näin Leijonat voitti pää­valmentaja Pentti Matikaisen johdolla ensimmäisen arvo­kisa­mitalinsa, jos Euroopan-mestaruusmitaleja ei oteta lukuun.

Vuonna 1991 Suomi oli Kanada-cupissa kolmas.

Kun Suomen kotikisat vuonna 1991 olivat alkamassa, Matikainen halusi, että joukkue asettaa tavoitteekseen mitalin. Jääkiekkoliitto kielsi Matikaista asettamasta tuollaista tavoitetta. Liitto pelkäsi, että sen maine tahriintuu, jos mitalia ei saavutetakaan. Matikainen on myöhemmin todennut, että lausunto kuvasi sen ajan tilannetta hyvin, vaikka hän valmentajana oli valmis sitoutumaan tavoitteeseen. Hän piti tavoitetta saavutettavana.

1990-luvulla Suomi otti osaa kaikkiin jää­kiekon maailman­mestaruus­kilpailuihin sekä olympialaisiin. Vuoden 1992 Prahan maailman­mestaruus­kilpailuissa Suomi sai ensimmäisen maailman­mestaruus­mitalinsa eli hopean edettyään loppu­otteluun asti. Siellä Leijonat koki turnauksen ainoan tappionsa Ruotsin joukkueelle. Suomen sankari oli maalin­teko­vireeseen päässyt Jarkko Varvio.

Vuonna 1993 Suomen maa­joukkueen pää­valmentajaksi tuli ruotsalainen Curt Lindström. Suomi saavutti pronssia Lillehammerin olympialaisista ja pelasi vuonna 1994 toista kertaa jää­kiekon maailman­mestaruuskisojen loppu­ottelussa. Suomi hävisi ottelun Kanadaa vastaan rangaistus­laukaus­kilpailussa. Suomen joukkue johti Milanossa pelattua ottelua pitkään, ja joukkueessa oli myös menestyviä NHL-pelaajia, kuten Los Angeles Kingsin Jari Kurri.

Vuoden 1995 maailman­mestaruus­kilpailuihin päävalmentaja Curt Lindström kokosi yhtenäisen joukkueen, joka pelasi hyvin ja voitti maailman­mestaruuden Tukholman Globen-hallissa lyötyään Ruotsin loppu­ottelussa lukemin 4–1. Ville Peltonen teki ottelussa kolme maalia ja puolustaja Timo Jutila teki Peltosen syötöstä ottelun lopullisesti ratkaisseen 4–0-maalin. Leijonien maali­vahti Jarmo Myllys pelasi hyvän turnauksen, ja Leijonien hyökkäyksen ykkös­ketjusta tuli kansallinen ilmiö. Ketjussa pelasivat Jere Lehtinen, Ville Peltonen ja Saku Koivu, ja sitä nimitettiin Tupu, Hupu ja Lupu -ketjuksi. Nimen esi­kuvana lienee toiminut 1980-luvun alussa HIFK:ssa pelannut Paul Högbackan, Esa Tikkasen ja Marko Rönkön muodostama ketju.

1990-luvulla Suomi sai arvo­kisoista yhden kulta­mitalin, neljä hopea­mitalia ja kaksi pronssi­mitalia. Ville Peltosella ja Raimo Helmisellä on näistä kuusi. Vuoden 1998 olympialaisissa Suomi saavutti pronssia Hannu Aravirran valmentamana. Saavutus oli erittäin merkittävä, sillä kyseessä oli ensimmäinen kerta kun NHL-pelaajat ja samalla kaikki maailman parhaat pelaajat pääsivät pelaamaan olympialaisissa. Suomi voitti pronssi­ottelussa Kanadan, ja ottelun jälkeen Suomen pitkä­aikainen johto­tähti Jari Kurri lopetti maa­joukkue­uransa.