thumb|Kuva 1. Yhdistyneiden kansakuntien jakosuunnitelman mukainen kartta Palestiinasta. Arabivaltio keltaisella ja juutalaisvaltio sinisellä. Yhdistyneiden kansakuntien Palestiinan jakosuunnitelma eli YK:n yleiskokouksen päätöslauselma 181 oli YK:n yleiskokouksen 29. marraskuuta 1947 hyväksymä suunnitelma, jonka mukaan brittien hallitsema Palestiinan mandaattialue jaettaisiin kahteen osaan. Tässä vaiheessa juutalaisten omistuksessa oli mandaatin viljelyskelpoisesta maasta 20 prosenttia, ja heidän väestöosuutensa oli vajaa kolmannes asukkaista.Michael R. Fischbach (13 August 2013). Jewish Property Claims Against Arab Countries. Columbia University Press. p. 24. ISBN 978-0-231-51781-2. Vuoteen 1948 mennessä juutalaisten maahanmuutto oli jatkunut useiden vuosikymmenten ajan, minkä seurauksena Palestiinan juutalaisväestö oli kasvanut noin kolmannekseen koko väestöstä. Juutalaiset ja juutalaisomisteiset yhtiöt omistivat tuolloin 20 prosenttia maan kaikesta viljelykelpoisesta maasta.

Suunnitelman mukaan juutalaisvaltio koostuisi juutalaisten tiheästi kansoittamasta Välimeren rannikosta ja Galileasta sekä Negevin autiomaasta. Arabien palestiinalaisvaltio muodostuisi Välimeren rannikon Gazan kaistasta ja sen ulokkeesta Negevin autiomaahan sekä Juudeasta ja Samariasta. Jerusalemista olisi tullut YK:n hallinnoima erillisalue. Kaavaillussa juutalaisvaltiossa arabien väestöosuus olisi ollut 47 %.

Juutalaiset hyväksyivät jakosuunnitelman, mutta mandaattialueen arabit ja vuonna 1945 perustettu Arabiliitto vastustivat sitä. Heti YK:n tekemän jakoehdotuksen jälkeen marraskuun lopussa arabit julistivat yleislakon ja hyökkäsivät sekä juutalaisia että maassa olevia brittijoukkoja vastaan. Iso-Britannian mandaatin päätyttyä 14. toukokuuta Israel antoi 15. toukokuuta 1948 itsenäisyysjulistuksen. Seuraavana päivänä 16. toukokuuta viisi arabivaltiota - Egypti, Transjordania (nykyinen Jordania), Syyria, Libanon ja Irak hyökkäsivät juutalaisvaltiota vastaan. Sota kesti 20. heinäkuuta 1949 asti ja päättyi Israelin voittoon sekä maan itsenäisyyden vakiintumiseen.Juusola 2014, s. 62–68

Itsenäisyyssodan jälkeen vuonna 1949 Israelin haltuun jäi alkuperäistä YK:n suunnitelmaa laajempi alue. Arabivaltiot uusivat hyökkäyksensä vuonna 1967 ja 1973. Näiden konfliktien tuloksena Israel vuosina 1980–1981 liitti muodollisesti itseensä Jordanialta sodassa vallatun Itä-Jerusalemin ja Syyrialta sodassa vallatut Golanin kukkulat. Lisäksi Gaza ja Länsiranta eli Juudea ja Samaria ovat olleet vuoden 1967 jälkeen Israelin miehittämiä. Vallatuille alueille on perustettu juutalaissiirtokuntia, jotka on kuitenkin purettu Gazasta ja Egyptille luovutetusta Siinain autiomaasta.

Tausta thumb|Kuva 2. Maailman sionistijärjestön ehdotus 1919 juutalaisten kansallisvaltiosta Palestiinassa rajoineen, 1. maailmansodan Pariisin rauhankonferessinssa. Juutalaisten keskuudessa virisi 1880-luvulla Euroopassa ei-uskonnollinen liike, joka sai nimekseen sionismi ja sisälsi ajatuksen juutalaisvaltion perustamisesta Palestiinaan juutalaisuuden historiallisille alueille. Ajatuksen innostamana Palestiinaan alkoi muuttaa juutalaisia. 1800-luvun alussa juutalaisia oli alueella ollut arviolta vasta 7000–10 000 henkeä, ja sionistisen muuttoaallon alkaessa 1880-luvun alussa arviolta 13 000-20 000 henkeä.

Juutalaisten perustama Maailman sionistijärjestö esitti vuonna 1919 pidetyssä Pariisin rauhankonferenssissa, että juutalaisvaltio perustettaisiin alueelle, joka olisi käsittänyt nykyisen Israelin ja Palestiinan valtioiden maa-alojen lisäksi kuvan 2 mukaiset alueet Egyptissä ja Jordanjoen itäpuolella. Sama konferenssi myönsi briteille luvan hallita Palestiinaa, joka nimettiin Palestiinan brittiläiseksi mandaattialueeksi. Tämä tuli järkytyksenä Palestiinassa vanhastaan asuneelle arabiväestölle ja sen naapurimaillle, joita ei oltu kuultu asiassa.

Brittihallinto eli Yhdistynyt kuningaskunta osoitti sionisteille aluksi myötämielisyyttä, mutta muutti politiikkaansa vuoden 1939 valkoisen paperin myötä. Kyseessä oli Palestiinan mandaattialueen tulevaisuutta koskeva julkilausuma, jonka mukaan tavoitteeksi asetettiin itsenäisen ja enemmistövaltaan perustuvan valtion muodostaminen Palestiinaan seuraavien kymmenen vuoden kuluessa. Julkilausumassa todettiin erikseen, ettei tarkoituksena ollut muuttaa aluetta juutalaisvaltioksi vastoin asukkaiden tahtoa.Juusola 2014 s. 56-57 Juutalaisten maahanmuuttoa määrä rajattiin sen vuoksi 10 000-25 000 maahanmuuttajaan vuodessa.

Sionistinen liike hylkäsi paperissa esitetyn ajatuksen arabien kanssa saavutettavan sovinnon välttämättömyydestä vuonna 1942. David Ben-Gurionin edustama niin sanottu taisteleva sionismi siirtyi avoimesti itsenäisen juutalaisvaltion perustamisen puolella, kun aiemmin oli ainakin virallisesti puhuttu itsehallinnosta.Juusola 20016, s. 56-58

Sionistiset terroristijärjestöt Irgun ja Lehi aloittivat brittijoukkojen vastaisen terrorikampanjan Palestiinassa vuonna 1944. Sionistit saivat merkittävää tukea Yhdysvalloilta, jonka presidentti Harry S. Truman painosti Britannian pääministeri Winston Churchilliä poistamaan juutalaisten maahanmuuton rajoitukset vuonna 1945. Maahanmuuton rajoittaminen herätti ihmetystä toisen maailmansodan aikaisen juutalaisten kansanmurhan herättämien sympatioiden takia. Briteille oli sodan jälkeen myös tärkeää pitää yllä hyviä suhteita Yhdysvaltoihin.Juusola 20016, s. 58-59

Kairossa vuonna 1945 perustettu Arabiliitto nosti Palestiinan kysymyksen esiin peruskirjassaan, jonka mukaan Palestiinan arabiväestön oikeuksien loukkaaminen vaarantaisi rauhan koko arabimaailmassa.

Yhdistyneet kansakunnat pienoiskuva|pysty=1.3|Päätöslauselman 181 äänestys. Yhdistynyt kuningaskunta yritti vielä sodan jälkeen pitää yllä siirtomaavaltaansa, mutta heinäkuussa 1947 se lopulta luovutti ja siirsi asian Yhdistyneille kansakunnille. Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous järjesti Palestiinan kysymyksestä äänestyksen 29. marraskuuta 1947. Tiukan äänestyksen jälkeen vietiin läpi yleiskokouksen päätöslauselma 181, jonka mukaan Palestiina tuli jakaa juutalaisvaltioon ja arabivaltioon YK:n laatiman jakosuunnitelman mukaisesti. Äänestykseen osallistui 56 YK:n jäsenmaata ja äänestäneistä 72 % kannatti ja 28 % vastusti esityksen läpivientiä. Hyväksymiseen tarvittiin kahden kolmasosan enemmistö. Yhdistynyt kuningaskunta oli pidättäytynyt äänestämästä. Sekä Neuvostoliitto että Yhdysvallat äänestivät puolesta. Esityksen tarkoista rajoista oli käyty tiukkaa diplomaattista kädenvääntöä ennen äänestyksen järjestämistä.

Yhdistyneiden kansakuntien ehdotuksen mukaan juutalaisvaltioon liitettäisiin Negevin autiomaa, osa alueen rannikosta sekä osia Galilean itäosista. Arabien valtioon kuulusi rannikon eteläosa, Jordanjoen Länsiranta ja muut osat Galileaa. Kahden valtion eri alueita yhdistäisivät kapeat kaistaleet. Jerusalemista ja sen pyhistä paikoista olisi tehty kansainvälisessä hallinnassa oleva alue (Corpus separatum). Ehdotuksen mukaisessa juutalaisten valtiossa olisi ollut noin 500 000 juutalaista ja 400 000 arabia.Juusola 20016, s. 59-61

Seuraukset Arabit kokivat, että jakosuunnitelma olisi tehnyt heistä natsien sijaiskärsijöitä. Yli puolet Palestiinan maa-alasta oli tarkoitus lahjoittaa uudelle juutalaisvaltiolle, vaikka palestiinalaiset omistivat noin 90 % kyseisestä alueesta. Naapurimaat vetosivat myös siihen, ettei menettely ollut tasapuolinen ja että se oli YK:n peruskirjan vastainen. Lisäksi katsottiin, ettei YK:lla ole oikeutta antaa palestiinalaisten maita kolmansille osapuolille. Myös Arabiliitto hylkäsi esityksen ja ilmoitti sen johtavan toteutuessaan sotaan. Myös Britannia vastusti jakosuunnitelmaa.

Myöskään sionistisen liikkeen revisionistit eivät pitäneet ehdotuksesta, koska he halusivat itselleen koko Palestiinan. Juutalaisten perustama Palestiinan juutalaistoimisto -niminen yhdistys hyväksyi kuitenkin ehdotuksen, vaikka pidettiin todennäköisenä, että suunnitelma johtaisi sotaan. Yhdistystä johtaneen Ben-Gurionin ajatuksena oli, että juutalaisvaltiota voisi laajentaa jälkikäteen ja että oli tärkeintä oli saada kansainvälistä tunnustusta juutalaisvaltion itsenäisyydelle.

YK:n jakosuunnitelma johti Palestiinan juutalaisten ja muslimien välillä käytyyn Palestiinan mandaattialueen sisällissotaan, jossa juutalaiset olivat niskan päällä. Britit vetivät samaan aikaan joukkojaan ja heidän lippunsa laskettiin viimeisen kerran Jerusalemissa 14. toukokuuta 1948. Israel antoi samana päivänä itsenäisyysjulistuksensa. Seuraavana päivän alkanut arabimaiden hyökkäys Israeliin aloitti Israelin itsenäisyyssodan.Juusola 20016, s. 62-68

Päätöslauselmaa 181 ei toteutettu, sillä kahdesta suunnitelman mukaisesta valtiosta perustettiin ainoastaan juutalaisvaltio Israel. Israelin miehittämä Palestiina julistautui kuitenkin itsenäiseksi valtioksi vuonna 1988.

Lähteet

Viitteet

Aiheesta muualla Päätöslauselma 181 Yk:n sivuilla

Luokka:Arabien–Israelin konflikti Luokka:Israelin historia Luokka:Palestiinan historia Luokka:Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen päätöslauselmat Luokka:1947 Luokka:Toteutumattomat suunnitelmat ja hankkeet