Korean demokraattinen kansantasavalta eli Pohjois-Korea muodostui toisen maailmansodan jälkeen, kun Koreaa siirtomaanaan hallinneelta Japanilta riistettiin sen siirtomaat. Sodan jälkeen Neuvostoliitto ja Yhdysvallat jakoivat Korean niemimaan omiin miehitysvyöhykkeisiinsä. Pohjois-Koreaan palasi sodan jälkeen maanpakoon lähteneitä kommunisteja, joiden joukosta maan johtoon nostettiin neuvostoliittolaisten tuella Kim Il-Sung. Etelä-Koreaan taas syntyi Yhdysvalloille myötämielinen hallinto. Maiden vihamieliset välit johtivat Korean sotaan vuonna 1950.
Pohjois-Koreassa kaikki valta keskitettiin maan kommunistiselle puolueelle ja Kim Il-Sungille. Maan oppositio tukahdutettiin ja Kim Il-Sungin ympärille luotiin henkilökultti, kuten entisaikojen jumalkuninkaille. Maan johtajan asemasta tehtiin perinnöllinen ja Kim Il-Sungin kuoltua valtaa ovat pitäneet hänen jälkeläisensä.
Korean demokraattisen kansantasavallan synty Kim Il-Sungin valtaannousu Korean demokraattisen kansantasavallan syntyvaiheet sijoittuvat Toisen maailmansodan jälkeiselle ajanjaksolle, kun Korea vapautui Japanin vallasta. Toisen maailmansodan aikana Neuvostoliitto, Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Kiina sopivat Kairon konferenssissa vuonna 1943, että Japanin kukistuttua siltä riistetään kaikki sen valloittamat alueet ja Korealle palautetaan sen itsenäisyys. Neuvostoliitolle Japanin hallitsema Korea oli ollut huolenaihe vuosina 1904–1905 käydyn Venäjän-Japanin sodan vuoksi. Kun Neuvostoliitto julisti sodan Japanille heti atomipommien pudotuksen jälkeen, puna-armeija valloitti nopeasti Korean niemimaan pohjoisosan. Tällöin Yhdysvalloille tuli kiire ehdottaa, että Neuvostoliitto vastaanottaisi japanilaisten antautumisen pohjoisessa ja Yhdysvallat etelässä, sillä se pelkäsi, että Neuvostoliitto saattaisi saada hallintaansa koko niemimaan. Neuvostoliitto suostui tähän ehdotukseen, ja Korea jaettiin suurvaltojen välisiin miehitysvyöhykkeisiin 38. leveyspiirin kohdalta.
Pohjois-Koreassa merkittäväksi poliittiseksi voimaksi nousi Kim Il-Sungin johtama kommunistinen ryhmä, joka oli taistellut Kiinan puolella korealaisissa sissijoukoissa japanilaisia vastaan Kiinan-Japanin sodassa. Kim ei ollut alkujaan erityisen korkeassa asemassa ollut sotilas, mutta hän sattui vain olemaan korkea-arvoisin henkiinjäänyt. Kimin ryhmä oli heti neuvostomiehityksen alussa etulyöntiasemassa muihin nähden, sillä sen asemat olivat Mantšuriassa lähellä Koreaa, ja sillä oli kontakteja Pohjois-Koreaa miehittäviin neuvostokomentajiin. Neuvostoliitolla ei juuri ollut kontakteja korealaisiin kommunisteihin, joten heidän valintansa korealaisiksi yhteistyökumppaneiksi olivat ensisijaisesti ennestään lähellä olleet Mantšurian sissit. Kim Il-Sungin korkea asema Pohjois-Koreassa ei ollut kiistaton, ja muut ryhmittymät pyrkivät haastamaan hänen asemansa, mutta Kim kykeni kasvattamaan omaa valtaansa näiden kustannuksella.
Neuvostoliitto ryhtyi valtauksen jälkeen rakentamaan omaa hallintojärjestelmäänsä. Japanin siirtomaahallinnon valtuudet siirrettiin kansallismielisten ja kommunistien yhteiselle väliaikaiselle kansankomitealle elokuussa 1945, mutta varsin pian valta keskitettiin vain kommunistien käsiin ja muut syrjäytettiin hallinnosta. Tämä merkitsi myös sitä, että poliittinen kehitys lähti Pohjois-Koreassa täysin eri suuntaan kuin Etelä-Koreassa, ja näiden lähimpien liittolaisten Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välit alkoivat viilentyä, ja maailma alkoi ajautua kohti kylmää sotaa.
Pohjois-Koreassa ryhdyttiin sosialistisiin uudistuksiin, joista merkittävimpiin kuului maauudistus. Tämä uudistus toi kommunisteille maaseudun talonpoikien kannatuksen. Pohjois-Korean väliaikainen kansankomitea pudotti nimestään pois sanan väliaikainen vuonna 1947, mikä merkitsi myös tilanteen vakiintumista, ja Korean jakautuminen kahdeksi valtioksi näytti yhä varmemmalta. Virallinen julistus Korean demokraattisen kansantasavallan perustamiselle annettiin 8. syyskuuta 1948, vajaa kuukausi Korean tasavallan perustamisen jälkeen. Kansankokous valitsi maan pääministeriksi Kim Il-Sungin. Molemmat Koreat katsoivat olevansa koko niemimaan laillisia hallitsijoita. Pohjois-Korean mukaan etelässä piti valtaa Yhdysvaltain asettama nukkehallitus.
Pohjois-Korean hallinnollinen malli otettiin Neuvostoliitosta. Hallinnon tukipilarina toimi vuonna 1946 perustettu marxilais-leninistinen Korean työväenpuolue. Kommunistisen hallinnon muodostaminen ei kohdannut laajaa vastarintaa, sillä voimakkaita poliittisia järjestöjä ei japanilaiskauden seurauksena ollut. Pohjois-Korea ryhtyi myös luomaan omaa armeijaa vuonna 1946. Maan aseistus oli peräisin Neuvostoliitosta, joka tarjosi myös sotilaskoulutusta. Korean sodan alkaessa Pohjois-Korealla oli 150 000 miehen melko hyvin varustettu armeija. Etelässä sen sijaan oli 100 000 miehen armeija, jolta puuttui raskas aseistus.
Korean sota Monet Korean sotaan johtaneet laukaisevat tekijät ovat jääneet hämärän peittoon, vaikka sodan syttymisen takana olleet jännitteet Koreoiden välillä on tunnettu hyvin. Kummankin Korean puolella oli halukkuutta yhdistää Korea tarvittaessa sotatoimin. Raja-alueella tapahtui aseellisia välikohtauksia vuonna 1949, ennen Korean sodan syttymistä. Neuvostoliiton avautumisen jälkeen on päästy käsiksi arkistoaineistoon, jonka mukaan konfliktin aloitti Pohjois-Korea, johon sillä oli Neuvostoliiton suostumus. Todennäköisesti Pohjois-Korea piti Korean yhdistämistä sotaretken tavoitteena, ja sen suunnitteluun osallistui myös Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin. Sotaretkeä pidettiin helpompana, kuin mitä se lopulta tuli olemaan, sillä Yhdysvaltojen ei arveltu puuttuvan tilanteeseen ja etelässä olevien kommunistien uskottiin tulevan pohjoisen tueksi.
Pohjois-Korean joukot hyökkäsivät etelään kesäkuussa 1950. Soul oli miehitetty muutaman päivän kuluttua ja elokuuhun mennessä lähes koko Etelä-Korea oli vallattu. Kim Il-Sungin olettamusten vastaisesti Yhdysvallat antoi tukensa Etelä-Korealle. Yhdysvaltain motiivi oli kylmän sodan hengessä ensisijaisesti estää kommunismin leviäminen eikä suinkaan Etelä-Korean avustaminen. Yhdysvallat vei Korean tilanteen YK:n turvallisuusneuvoston käsiteltäväksi. Neuvostoliitto boikotoi kokousta, minkä johdosta YK päätti yksimielisesti antaa tukensa Etelä-Korealle. Tämä tarkoitti myös sitä, että Etelä-Korean puolustaminen tehtiin YK:n nimissä. Douglas MacArthurin johtamat YK-joukot tekivät maihinnousun Incheonissa niemimaan keskiosissa katkaisten näin etelässä olevien pohjoiskorealaisten joukkojen huoltoreitit pohjoiseen. Pohjois-Korean armeija joutui vetäytymään 38. leveyspiirin pohjoispuolelle. YK-joukot päättivät jatkaa menestyksekästä vastaiskuaan, ja lokakuussa 1950 Pohjois-Korean joukot oli jo ajettu Kiinan vastaiselle rajalle saakka. Tilanne alkoi huolestuttaa Kiinaa, joka ilmoitti, ettei se hyväksy naapurimaansa miehitystä, ja liittyi mukaan sotaan. Kiinalaisten tukemina pohjoiskorealaiset onnistuivat ajamaan YK-joukot takaisin 38. leveyspiirille asti. Rintamalinja pysyi lähes samana sodan loppuun asti. Maiden välille solmittiin aselepo vuonna 1953, joka on yhä voimassa. Sota aiheutti koko Koreassa valtavat tuhot, uhreja oli miljoonia ja talouden rakentaminen jouduttiin aloittamaan vielä alemmalta tasolta kuin japanilaiskauden jälkeen. Pohjois-Korean materiaaliset tuhot olivat hieman etelää suuremmat, sillä kommunistit eivät kyenneet yhtä tuhoisiin pommituksiin kuin Yhdysvaltojen joukot.
Kim Il-Sungin valtakausi Vallan vahvistaminen ja juche-aate Pohjois-Korean kommunistihallinnon nosti valtaan Neuvostoliitto ja sen armeija. Kiinan ansiosta se taas pysyi vallassa Korean sodan jälkeenkin. Pohjois-Korean hallinnolle tärkeintä oli kuitenkin Korean riippumattomuus suurista naapureistaan. Neuvostoliitto ei osallistunut Korean sodassa varsinaisiin sotatoimiin, joten sen vaikutusvalta niemimaalla oli jo heikentynyt. Kiinan vaikutusvalta taas lisääntyi, mutta se alkoi vetää joukkojaan Koreasta sodan jälkeen. Tämän jälkeen Kim Il-Sung alkoi noudattaa politiikkaa, jolla puhdistettiin neuvosto- ja kiinalaismieliset ryhmittymät Korean työväenpuolueesta.
Kim oli noussut puolueen sisällä johtavaan asemaan jo ennen sotaa. Hänellä oli kuitenkin vastustajansa myös oman puolueensa sisällä. Aselevon jälkeen Kim alkoi syyttää puoluekaadereita sodan tappioista. Monet heistä teloitettiin tekaistujen syytösten perusteella. Teloitettujen joukossa oli erityisesti kiinalais- ja neuvostoliittolaismielisiä kommunisteja. Kiinan ja Neuvostoliiton välirikon aikana Kim Il-Sung onnistui tasapainoilemaan Pekingin ja Moskovan välillä puhdistaen samalla oman puolueensa kilpailijaryhmittymistä. Vuonna 1958 Kim Il-Sung saattoi julistaa puolueensa puhtaaksi ei-toivotuista aineksista, eikä hänen auktoriteettiaan enää koskaan kyseenalaistettu. Neuvostoliitto tyytyi tilanteeseen, sillä sen intressit olivat Euroopassa. Kiina taas päätti olla puuttumatta tilanteeseen. Valtansa varmistamiseksi Kim Il-Sung ryhtyi luomaan itselleen henkilökulttia. Tähän liitettiin myöhemmin hänen ideologiansa, juche-aatteen korostaminen.
Valtansa vahvistamiseksi Kim Il-Sung alkoi panostaa maan armeijaan, ja siitä tuli yksi hänen vallankäyttönsä välineistä. Toista mieltä olevat syrjäytettiin, ja valta keskittyi yhä enemmän Kimin ja hänen perheensä käsiin. Kimin suurin unelma oli edelleen Korean yhdistäminen saman hallinnon alle. On oletettu, että sotilaallisia harjoituksia tätä varten ovat olleet vuonna 1968 yhdysvaltalaisen aluksen USS Pueblon kaappaus ja kommandojoukkojen soluttautuminen Etelä-Korean presidentinpalatsiin. Etelä-Korean presidentti Park Chung-hee itse ei ollut tuolloin onnekseen paikalla.
Yksi vallankäytön välineistä oli kansalaisten jako jyrkkiin sosiaalis-poliittisiin kategorioihin, jossa kansa jaettiin kolmeen pääluokkaan, jotka jakautuivat edelleen yhteensä 51 alaryhmään. Henkilön asema tässä jaottelussa määritteli hänen asemansa puolueeseen ja mihin hyödykkeisiin hänellä oli oikeus ja mitä ammatteja hän sai harjoittaa ja missä hän sai asua. Ylimpään luokkaan kuuluivat vallankumoukselliset kaaderit. Alimpaan ryhmään taas kuuluivat entiset porvariluokan jäsenet ja poliittiset toisinajattelijat. Alimpien luokkien jäsenillä ei esimerkiksi ollut oikeutta asua pääkaupunki Pjongjangissa. Maan väkiluku kasvoi voimakkaasti sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Sodan jälkeen pohjoiskorealaisia oli noin 8–8,5 miljoonaa, kun vuonna 1970 heitä oli jo noin 14 miljoonaa. Keskitysleireille vangitun väestönosan lukumäärästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta sen oletetaan olevan väkilukuun nähden huomattava. Kim Il-Sungin talousuudistukset Korean sodan jälkeen Pohjois-Korean talous oli raunioina, ja sen kehittämisessä ryhdyttiin noudattamaan Neuvostoliiton mallia. Ensimmäinen kolmivuotissuunnitelma aloitettiin vuonna 1953 ja sen jälkeen siirryttiin viisivuotissuunnitelmiin. Kimin hallinto kollektivoi maaseudun, ja myös kaupungeissa näkyi sama kehitys, kun yksityisyritykset siirrettiin julkiseen omistukseen. Kaupunkien elinkeinoelämässä mullistus ei ollut suuri, sillä yritykset olivat ennen tätä olleet enimmäkseen japanilaisomistuksessa. Maassa panostettiin erityisesti raskaaseen teollisuuteen, mikä tapahtui kulutustavaroiden tuotannon kustannuksella. Raskaaseen teollisuuteen panostaminen sai maan talouden ennennäkemättömään nousuun. Kun ennen sotaa maan kansantuotteesta kaksi kolmasosaa tuli maataloudesta, niin vuonna 1965 teollisuuden osuus oli kaksi kolmasosaa. Tällä oli myös suuri vaikutus maan kaupungistumiseen. Kehitys oli huomattavaa, ja se tunnustettiin myös lännessä. Huolimatta Kim Il-Sungin autoritäärisestä hallinnosta ja kyseenalaisista keinoista, oli Pohjois-Korean julkisuuskuva lännessä 1960–1970-lukujen taitteessa vielä suhteellisen hyvä.