Bizertan tykit

pienoiskuva|upright|Imperator Alexander III kolmitykkinen järeä keulatorni. Bizertan tykit olivat Venäjän keisarikunnan laivaston taistelulaiva Imperator Alexander III 12 Obuhovin 12 tuuman 52 kaliiperin merikanuunaa, jotka kulkeutuivat vaiheikkaan reitin kautta Suomen rannikkolinnakkeille ja Guernseyn Mirus-patteriin.

Historia Suomen Merivoimien esikuntaan saatiin ensimmäiset tiedot vuonna 1938 Bizertassa, Tunisiassa varastoiduista 305/52-O tykeistä, jotka olivat myytävänä. Putket olivat keväällä 1917 valmistuneesta Imperatritsa Marija -luokan taistelulaiva Imperator Aleksander III, joka oli päätynyt ensin Venäjän vallankumouksen pyörteissä vastavallankumouksellisten valkoisille, joiden komentaja kenraali Pjotr Wrangel otti aluksen lippulaivakseen ja antoi sille uuden nimen General Alexjev.

Punaiset valtasivat Sevastopolin marraskuussa 1920, mikä pakotti aluksen siirtymään Välimerelle Ranskan hallinnoimaan Tunisiaan Bizertaan. Alus riisuttiin vuonna 1924 aseista ja myytiin romutettavaksi. Se upposi hinauksessa Bizertanlahdella. Aseet varastoitiin Bizertan lähellä sijainneelle Sidi Abdullahin asevarikolle, missä ne odottivat mahdollista palautusta Neuvostoliittoon maailmanpoliittisen tilanteen lientyessä.

Kesään 1939 mennessä saatu myyntitarjous sisälsi 12 kappaletta 305/52 O tykkiä ja 18 kappaletta 130/55-V tykkiä. Elokuun alussa 1939 Bizertassa suoritettu suomalaisten tekninen tarkastus puolsi niiden ostamista.

Saksalaiset kaappasivat neljää 12-tuumaista Obuhov-putkea kuljettaneen rahtialuksen Norjan rannikolla keväällä 1940.

Tykit Suomeen Seitsemän järeän tykin ostosta laadittiin esisopimus 14. syyskuuta 1939, mutta Ranska ei myöntänyt kalustolle vientilupaa saman vuoden syksyllä syttyneen toisen maailmansodan takia, sillä maa pelkäsi Suomen joutuvan saksalaismiehityksen alle. Ranskalaiset antoivatkin putkia noutamaan lähetetylle suomalaisalukselle lastiksi vain käsiaseita, joiden kanssa se palasi määräsatamaansa Narvikissa.

Talvisodan sytyttyä ja poliittisten tuulten muututtua Suomen hankkeelle edulliseksi, Ranskan hallitus ilmoitti 12. tammikuuta 1940, että se lahjoittaa kaikki 12 kappaletta 305 mm tykkiä Suomelle, lisäten siihen 130-milliset ja ampumatarvikkeet hieman myöhemmin. Niitä lähti noutamaan kolme suomalaisalusta. Jokainen alus kuormattiin Bizertassa neljällä järeällä putkella, joiden lisäksi suurin aluksista, Nina, sai lastikseen 18 raskasta Vickers-tykkiä. Määräsatamaksi kaavailtiin Turkua, sillä Jäämeren rannalla sijainnut Petsamon satama oli jo talvisodan alussa joutunut Neuvostoliiton haltuun.

Ensimmäinen alus Karl Erik purjehti viikkoja ennen muita onnistuneesti Göteborgiin, jossa se jäi odottamaan talvisodan päättymistä, ja edelleen Turkuun. Toinen alus Nina saapui Bergeniin 7. huhtikuuta 1940. Saksan yllätyshyökkäys tapahtui paria päivää myöhemmin ja alus kaapattiin heti. Kolmas alus Juliette vaurioitui törmäyksessä Atlantilla, kävi korjattavana telakalla Isossa-Britanniassa ja purjehti sieltä Suomelle palautuneeseen Petsamon Liinahamarin satamaan toukokuussa 1940. Suunnitelma maakuljetuksesta — 52 tonnin tykinputkien nostot ja n. 500 kilometrin maantiekuljetukset satamasta Rovaniemen rautatieasemalle, josta edelleen junalla Etelä-Suomeen — osoittautui logistiseksi mahdottomuudeksi. Neuvottelujen jälkeen Norjan viranomaiset antoivat laivalle "shiftausluvan" eli vaihtaa määränpäämaan satamapaikkaa. Juliette lähti purjehtimaan etelään pitkin Norjan rannikkoa ja saapui Turkuun elokuussa 1940. Kuormana olleet tykinputket kätkettiin alukseen Petsamossa ahdattuun viljakuormaan.

Saksalaisten sotasaaliiksi Bergeniin jäänyt Nina ei lopulta päässyt määränpäähänsä Suomessa. Norjan miehittäneet saksalaisjoukot ulosliputtivat aluksen oman lippunsa alle ja ryöstivät rahtina olleet neljä järeää ja 18 raskasta tykkiä. Raskaat tykit purettiin Bergenissä, mutta järeät tykinputket jatkoivat parin kuukauden päästä laivan ja kapteenin kanssa Kieliin, missä oli tarpeeksi suuri nosturi. Tykinputket purettiin ja laivattiin välittömästi Kruppin tehtaille Esseniin, missä ne huollettiin ja saivat mallinimen 30,5 cm K.14(r). Ensimmäinen luku oli tykkien kaliiperi (30,5 cm), toisen tarkoittaessa valmistusvuotta (1914). Sulkuihin merkatulla r-kirjaimella viitattiin tykkien alkuperämaahan, Venäjään (Russland).Partridge & Wallbridge 1983, s. 18–19.

Saksalaiset kehittivät venäläisiä putkia varten uuden Bettungsschiessgerüst C.40 -nimellä tunnetun lavetin, joka mahdollisti alkuperäisiä venäläisiä lavetteja huomattavasti suuremman ampumakoron. Venäläiset lavetit mahdollistivat putken korotuksen vain 15 asteen kulmaan, kun saksalaisessa lavetissa maksimikoro oli 48 astetta.Partridge & Wallbridge 1983, s. 20–21. Lavetti oli suojattu edestä 150 millimetrisellä panssaroinnilla ja sivuilta, päältä ja takaa 50 mm panssaroinnilla.Partridge & Wallbridge 1983, s. 96. Siinä oli sähkökäyttöinen suuntaus- ja korotuslaitteisto, ja se painoi 38 190 kilogrammaa ilman panssarointia.

Lavettien rakentaminen käynnistyi kesällä 1941. Putkien koeammunnoista ei ole säilynyt tarkempia tietoja, ne toteutettiin suurella todennäköisyydellä Kruppin käyttämällä Meppenin ampuma-alueella.

Suomi ei kuitenkaan jäänyt tyhjin käsin ryöstettyjen putkien suhteen; saksalaiset antoivat niistä clearing-kaupassa 108 miljoonan markan korvaukset ennen jatkosodan alkua kesällä 1941.

Bizertan kahdeksastatoista raskaasta 130/55-V tykistä tehtiin kuusi kolmetykkistä ”Nina”-patteria Pohjois-Norjaan tukemaan saksalaisten Atlantin vallia seuraavasti:

MKB 1./513 Tana Tenojoen suulla (romutettu)   MKB 3./514 Porsanger Treviknesetin, eli 'Kolmenkymmenenniemen' kärjessä, joka sai elokuussa 1944 miehistönvaihdoksen yhteydessä tunnuksen HKB 31./971 (siirretty Henningsvaeriin, missä sai tunnuksen MKB 6./514) MKB 1./514 Hammerfest Rypklubbenilla (siirretty Lyngvaeriin) MKB 4./514 Alta Finnesissä (siirretty Rishaugeniin) MKB 9./504 Nordfjordissa Rugsundöyalla MKB 2./514 Kibyssä Vesisaaresta hieman itään (romutettu) Patteri MKB 9./504 Tanganen linnoituksella Rugsundøylla puolusti saksalaisjoukkojen asemia vuonon vastapäisellä Vågsøy –saarella, brittien Måløy -satamakaupungin kommandohyökkäystä vastaan joulukuussa 1941 (Operation Archery), saaden varmistetun osuman brittien HMS Kenya -kevyeen risteilijään.

Guyernsayn Mirus-patteri

Saksalaiset asensivat sotasaalistykit Guernseyn Saint Peter Portin ja Saint Saviourin kylien alueilla sijainneeseen järeään Mirus-rannikkopatteriin. Linnake kuului toisen maailmansodan länsirintaman miehitettyjen alueiden rannikkoja kiertäneeseen Atlantin valliin.

Käyttöönoton jälkeen Mirus-patteri asetettiin varsin usein tulivalmiuteen vastauksena saaria lähestyneille liittoutuneiden aluksille, jotka pyrkivät saamaan patterin ampumaan sen kantaman arvioimiseksi. Pääaseistuksen todellisen kantaman salaamiseksi saksalaiset eivät tilanteesta riippuen joko avanneet tulta tai keskeyttivät tulituksen ennen patterin maksimikantaman saavuttamista.Partridge & Wallbridge 1983, s. 80–81.

Patteri avasi tulen tunnistamatonta vihollismaalia vastaan 8. kesäkuuta 1943. Neljännen tykin koron saranatapin tukirengas hajosi ammuntojen alettua kahden laukauksen jälkeen ja 3. tykki kärsi vastaavanlaisen vaurion yhden laukauksen myöhemmin. 1. tykki poistettiin myös käytöstä vaurioituneen joustolaitteen takia. Tykit olivat ampuneet 250 kilogramman miinakranaatteja 71 kg panoksella 31 asteen korolla. Niitä korjaamaan lennätettiin joukko insinöörejä ja Baltian maiden alueelta hankittuja vastaavan tykin varaosia. Korjaukset saatiin valmiiksi kuukauden kuluessa. Tykkitornien kattojen panssarointi vahvistettiin niiden yhteydessä 150-millimetriseksi.

Patteri osallistui muun muassa Cotentinin niemen läheisyydessä partioineiden laivasto-osastojen tulittamiseen 1944 Normandian maihinnousun alkupäivinä. Se onnistui vaurioittamaan yhtä alusta 305 millimetrin kranaatilla.Partridge & Wallbridge 1983, s. 82–83. Maihinnousun merisotatoimet käsittäneeseen operaatio Neptuneen osallistuneille liittoutuneiden aluksille annetuissa käskyissä ohjeistettiin pysymään Guernseyn järeiden tykkien kantaman ulkopuolella.Partridge & Wallbridge 1983, s. 84–87.

Euroopan sotatoimet päättyivät Saksan antautumiseen 7. toukokuuta 1945.Partridge & Wallbridge 1983, s. 91–93. Kanaalisaarten merikommendatuurin () komentaja, vara-amiraali Friedrich Hüffmeier, uhkasi operaatio Nesteggiin osallistuneita brittialuksia järeän patterin tulella, mikäli nämä lähestyisivät saaria ennen sotatoimien päättämisen varsinaista määräaikaa 9. toukokuuta kello 0.01. Alukset odottivatkin saksalaisten vaatimusten mukaisesti seuraavaan aamuun, jolloin ne purjehtivat Saint Peter Portin satamaan, missä Hüffmeierin taktinen avustaja kenraalimajuri Heine allekirjoitti alusten mukanaan tuomat antautumisdokumentit.

Tykit Suomessa

Rannikkotykit Kahdeksasta Suomeen 1940 saapuneesta Bizertan 305/52-O tykinputkesta päätettiin rakentaa Isosaareen kaksi yhden putken tykkitornia (Isosaari itäinen ja läntinen) sekä Mäkiluotoon toinen kaksiputkinen tykkitorni. Isosaareen toimitettiin myös kolmas varaputki.

Mainituista vain toinen Isosaaren pattereista ehti valmistua ennen jatkosodan loppua vuonna 1944. Liittoutuneiden valvontakomissio määräsi, että suurin rannikkotykistön kaliiperi Porkkalan itäpuolella sai olla 120 mm. Tämän johdosta jouduttiin Isosaaren (ja Kuivasaaren) 305 mm tykit purkamaan ja kuljettamaan varikolle Parolaan.

Porkkalan niemialueen siirryttyä Neuvostoliiton vuokra-alueeksi syyskuussa 1944, Mäkiluodon linnakkeen joukkojen poistuminen käynnistyi 1. lokakuuta 1944 ja saatiin päätökseen 6. lokakuuta 1944.

Vuokra-alue ja siihen kuuluva Mäkiluodon linnake palautettiin Suomelle 26. tammikuuta 1956. Puna-armeija oli lähtiessään räjäyttänyt mm. vanhan ja maineikkaan 305 mm kaksoistykkitornin, jolla he olisivat tarvittaessa yltäneet ampumaan Helsinkiin. Uusia linnoitteita ja tykkitorneja rakennettiin Mäkiluotoon 1960-luvun taitteessa, mutta Obuhovin 12" ei palannut saarelle.

Vuonna 1959 Puolustusneuvosto päätti palauttaa järeät tykit Isosaareen ja Kuivasaareen. Patterit saatiin valmiiksi vuoteen 1962 mennessä ja niillä suoritettiin harjotusammuntoja useina vuosina. Alun perin Mäkiluodon toiseen kaksoispatteriin varatuista Bizertan tykinputkista yksi oli varaputkena Örössä ja toinen Kuivasaaressa. Kuivasaaressa oli myös Inon linnakkeen varaputki.

Vuonna 1969 Isosaaren länsitornin harjoitusammunnoissa tapahtui onnettomuus, jossa kranaatti räjähti välittömästi tullessaan tykinputkesta ulos. Länsitykin putki vaurioitui ja vuonna 1970 putki vaihdettiin.

Rannikkotykkien korvaantuessa osittain ohjuksilla, Isosaaren länsitykki purettiin vuonna 1982 ja myytiin romuksi. Itätykki on museoitu. Sähkövikojen vuoksi 1970-luvulta käyttökiellossa ollut Kuivasaaren kaksoistykkitorni kunnostettiin museokäyttöön vuonna 1992.

Rautatietykit Hankoniemi ja Lappohjan satama olivat vuokrattu Neuvostoliitolle vuonna 1940 välirauhan sopimuksen mukaisesti. Heti rautatieyhteyden kauttakulkusopimuksen synnyttyä Suomen ja Neuvostoliiton välille kuljetti Neuvostoliitto kolme TM-3-12 -rautatietykkiä (305/52-O Raut.) Hangon vuokra-alueensa puolustuksen tueksi. Rautatietykkien putket olivat samaa kaliperiä ja valusarjaa kuin Bizertan tykinputket. Vetäytyessään Hangosta vuoden 1941 lopulla, Neuvostoliitto tuhosi rautatietykkinsä. Suomalaiset korjasivat rautatietykit käyttämällä niihin kolme Bizertan tykinputkea ja ne saatiin ampumakuntoon kesällä 1943. Kantomatkaa oli pystytty lisäämään 50 km asti ja koeammunnoista saatiin erinomaiset tulokset, mutta kunnostettuja rautatietykkejä ei koskaan käytetty jatkosodan taistelussa.

Rautatietykit luovutettiin Neuvostoliitolle täyskuntoisena 1. tammikuuta 1945. Niiden osallistumisesta puna-armeijan taisteluihin ei ole varmaa tietoa. Tänään kaikki rautatietykit ovat museoituja: yksi Pietarin läheisessä Krasnaja Gorkan linnakkeella, yksi Pietarin rautatiemuseossa ja yksi Moskovassa ”Suuren isänmaallisen sodan” museossa.

Lähteet

Viitteet