Valtakunnansovittelija () on virkamies, joka sovittelee työmarkkinoiden työriitoja ja pyrkii edistämään työmarkkinoiden toimivuutta.
Suomeen valtakunnansovittelijan virka perustettiin 1962.Laki työriitojen sovittelusta (420/1962). Finlex.
Suomen valtakunnansovittelija
Suomessa valtakunnansovittelija on työ- ja elinkeinoministeriön alainen virkamies.Valtakunnansovittelijan toimiston kotisivu. Hän johtaa valtakunnansovittelijan toimistoa. Valtakunnansovittelijan sijasta työriidan sovittelussa voidaan erityistilanteissa käyttää sivutoimisia sovittelijoita tai määrättyä sovittelutehtävää varten asetettua sovittelulautakuntaa. Lainsäädäntö mahdollisti kahden valtakunnansovittelijan nimittämisen vuosina 1970Laki työriitojen sovittelusta annetun lain muuttamisesta (668/1970). Finlex.–2009,Laki työriitojen sovittelusta annetun lain muuttamisesta (354/2009). Finlex. mutta kaksi virkaa oli täytettynä vain vuosina 1971–1979.Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi työriitojen sovittelusta annetun lain muuttamisesta (HE 190/1979).
Valtakunnansovittelijan tehtävänä on edistää työnantajien sekä työntekijöiden ja virkamiesten sekä näitä edustavien järjestöjen välisiä suhteita. Hän toimii työmarkkinaosapuolten pyynnöstä tai omasta aloitteestaan puheenjohtajana työehto- ja virkaehtosopimusten aikaansaamiseen pyrkivissä neuvotteluissa. Valtakunnansovittelija huolehtii työriitojen sovittelusta koko maassa, mutta hän voi tarvittaessa määrätä sovittelijan avustajakseen tai suorittamaan itsenäisesti tiettyä sovittelutehtävää. Näin Suomen sovittelujärjestelmä mahdollistaa työmarkkinaosapuolille ulkopuolisen ja riippumattoman avun sovintoon pääsemiseksi työriitatilanteessa. Sovittelumahdollisuus lisää myös työmarkkinoiden vakautta ja ennakoitavuutta.Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi työriitojen sovittelusta annetun lain muuttamisesta (HE 19/2009).
Valtakunnansovittelija ja sovittelijat avustavat työmarkkinariidan osapuolia silloin kun työ- tai virkaehtosopimusta ei saada aikaan ilman ulkopuolista apua. Työmarkkinakeskusjärjestöt voivat käyttää valtakunnansovittelijaa apunaan myös keskitetyn tulosopimuksen solmimisessa.
Valtakunnansovittelijan nimittää tehtäväänsä valtioneuvosto neljäksi vuodeksi kerrallaan. Viran kelpoisuusvaatimuksena on ylempi korkeakoulututkinto ja hyvä työlainsäädännön ja työmarkkinoiden toiminnan tuntemus. Valtakunnansovittelijan toimiston muut työntekijät ottaa tehtäviinsä valtakunnansovittelija. Kolmeksi vuodeksi kerrallaan valittavat sovittelijat määrää tehtäviinsä valtioneuvosto valtakunnansovittelijan esityksestä. Sovittelulautakunnan asettaa ja sen jäsenet määrää työ- ja elinkeinoministeriö.Valtioneuvoston asetus työriitojen sovittelusta (394/2009). Suomessa on ollut tapana valita valtakunnansovittelija vuoron perään työnantajien ja työntekijöiden leiristä.Valtakunnansovitelijalle poikkeuksellisen kovaa kritiikkiä – työntekijäleiristä väläytellään jo toiveita sovittelijan vaihtamisesta. Yle Uutiset 2020.
Laki työriitojen sovittelusta määrää ilmoittamaan kirjallisesti aiotusta työnseisauksesta tai sen laajentamisesta viimeistään kaksi viikkoa etukäteen valtakunnansovittelijan toimistoon ja työriidan vastapuolelle. Työ- ja elinkeinoministeriö voi sovittelijan tai sovittelulautakunnan esityksestä kieltää työnseisauksen enintään 14 vuorokauden ajaksi riittävän ajan saamiseksi sovittelua varten. Virkamiesten palvelussuhteen ehtoja koskevasta työriidasta johtuva työtaistelu voidaan kieltää enintään 21 vuorokauden ajaksi.
Suomessa on käytössä pakkosovittelu eli työriitojen sovitteluun on pakko osallistua. Riitapuolten ei ole kuitenkaan pakko hyväksyä sovittelijan sovintoehdotusta, sillä työriitojen pakkosovintoa Suomessa ei ole käytössä. Virka- ja työehtosopimuksen voimassaolon aikana tapahtuvat työtaistelut eivät kuulu valtakunnansovittelijan suorittaman sovittelun piiriin, vaan niitä ratkoo työtuomioistuin. Myös myötätunnon osoittamiseksi ja poliittisista syistä järjestetyt työtaistelut ovat sovittelun ulkopuolella.
Vuosina 1963–1989 soviteltiin 1 623 työriitaa. Valtakunnansovittelija hoiti niistä 59 prosenttia eli 952 kappaletta ja piirisovittelijat loput. Vuosina 1990–2007 soviteltuja työriitoja oli 344, joista valtakunnansovittelija hoiti 244 eli noin 70 prosenttia. Tavallisin tilanne, jossa sovitteluun ryhdyttiin, liittyi työehtosopimuksen voimassaolon päättymiseen ja uhkaan työnseisauksen aloittamisesta uuden sopimuksen aikaansaamiseksi. Esimerkiksi yritysten toimintojen ulkoistaminen on synnyttänyt riitoja sovellettavasta työehtosopimuksesta ja usein myös järjestöpoliittisia riitoja siitä, kuka edustaa ulkoistettuja työntekijöitä.
Sovittelujärjestelmiä muissa maissa Ruotsissa ei ole valtakunnansovittelijaa, vaan siellä on sovitteluinstituutti (), joka sovittelee työriitoja ja laatii palkkatilastoja.Medlingsinstitutet Norjassa työskenteli vuosina 1916–2012 valtakunnansovittelija (), josta tuli 2012 riksmekler.Riksmekleren Virossa valtakunnansovittelija () on puolueeton asiantuntija, jonka avustamana työriidan osapuolet pyrkivät pääsemään riitapuolia tyydyttävään ratkaisuun.Euroopan e-Justice-portaali Tanskassa työmarkkinoiden eturistiriitoja sovittelee sovitteluviranomainen (), joka on perustettu 1910.Forligsinstitutionen
Sovittelujärjestelmän uudistaminen
SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta ehdotti Lännen Median haastattelussa syyskuussa 2018 työehtoriitojen sovittelujärjestelmän uudistamista. Hänen mielestään Suomessa tulisi olla kaksi rinnakkain toimivaa sovittelijaa, joista toinen olisi työnantajien ja toinen työntekijöiden ehdottama. Käytössä olleessa järjestelmässä valtakunnansovittelija valittiin toimikaudelleen vuorotellen työnantajien ja työntekijäin ehdotuksen perusteella. Eloranta piti yhden sovittelijan mallia haavoittuvana, kuten havaittiin keväällä 2018, kun Minna Helle siirtyi kesken kautensa Teknologiateollisuuden työmarkkinajohtajaksi.
Elorannan ehdottama kahden keskenään tasa-arvoisen sovittelijan mallissa näiden toimenkuva olisi käytössä ollutta laajempi. He edistäisivät työmarkkinarauhaa ympäri vuoden eli myös työehtosopimusten voimassaoloaikana. Eloranta ehdotti myös, että valtakunnansovittelijan toimisto keräisi ja jalostaisi tietoa talouden tilasta neuvottelijoiden käyttöön. Hän perusteli ehdotuksiaan myös työmarkkinajärjestelmän käymistilalla, joka alkoi Elinkeinoelämän keskusliiton kieltäydyttyä keskitetyistä tuloratkaisuista.
STTK:n puheenjohtaja Antti Palola esitti joulukuussa 2019 käytössä olleen sovittelujärjestelmän uudistamista siten, että siihen osallistuisi useampi henkilö. Suomessa oli vain yksi valtakunnansovittelija, kun taas Ruotsissa käytettiin monijäsenistä sovitteluinstituuttia. Palola ei halunnut Ruotsissa käytettyä järjestelmää Suomeen sellaisenaan, mutta hänestä Suomessa tarvittaisiin sovitteluun lisää voimavaroja. Palolan mielestä sovittelujärjestelmän uudelleenarviointi sopisi kevään 2020 työmarkkinaneuvottelujen jälkeiseen aikaan. Joulukuussa 2019 työnantajajärjestöt eivät vielä olleet innostuneet tällaisista ehdotuksista.
Lännen Media lähetti joulukuussa 2019 kyselyn 12 keskeiselle työmarkkinaliitolle, joiden vastausten perusteella niiden suhtautuminen käytössä olleeseen sovittelujärjestelmään oli ristiriitaista. Moni työntekijäliitto halusi lisätä sovitteluun osallistuvien henkilöiden määrää, mutta suuret työnantajaliitot kannattivat puolestaan yhden valtakunnansovittelijan mallia. Ammattiliitto Pron puheenjohtaja Jorma Malinen kannatti mallia, jossa sovittelu olisi ennakoivaa, jotta riidat eivät laajenisi lakkoilmoituksen antamiseen asti. Muidenkin ammattiliittojen mukaan tilanteet ehtivät usein kärjistyä ennen kuin valtakunnansovittelija rientää apuun. Työnantajaliitot katsoivat, että työntekijäliitot ajoivat uudistuksia vain saadakseen parempia työehtosopimuksia.
Työriitojen sovittelun historiaa Suomessa Varhaiset sovittelijat Vuoden 1879 elinkeinolaki sisälsi määräyksiä työriitojen sovittelusta. Elinkeinonharjoittajien ja heidän työntekijöidensä välistä eripuraisuutta ja riitoja tutkivat ja sovittelivat elinkeinoyhdistysten valtuusmiehet ja työntekijöiden edustajat.Keisarillisen majesteetin armollinen asetus elinkeinoista (31.3.1879/12), 26 §. Vuonna 1889 annettu ammattientarkastajien johtosääntö määräsi, että heidän tuli yrittää sovitella elinkeinonharjoittajien ja heidän työntekijöidensä välisiä riitaisuuksia.Keisarillisen majesteetin armollinen johtosääntö ammattientarkastajille Suomessa (21.12.1889/40), 10 §. Tultaessa 1900-luvulle nämä määräykset olivat jääneet merkityksettömiksi lain kirjaimiksi. Työriitojen aiheuttamat työnseisaukset olivat kuitenkin niin vakava yhteiskunnallinen ilmiö, että vuodesta 1907 lähtien hallitus (vuoteen 1918 nimeltään senaatti) ja eduskunta tekivät ehdotuksia työriitojen sovittelua koskevaksi lainsäädännöksi.Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi joukkotyöriitojen sovittelusta (HE 43/1924). Senaatin kauppa- ja teollisuustoimituskuntaan perustettiin 1906 työväenasiainesittelijän virka. Tämä viranhaltija sovitteli usein työriitoja tai huolehti siitä, että sovittelua suoritti joku puolueeton henkilö.Työrauhakomitean osamietinto 2, Komiteanmietintö monistettu 1958 numero 15, sivu 8. Vuoden 1920 valtiopäiville hallitus antoi esityksen laiksi työriidoista, mutta eduskunnan suuri valiokunta ei ehtinyt antaa asiasta lausuntoaan ja esitys jäi loppuun käsittelemättä. Saamansa tehtävän mukaisesti lainvalmistelukunta laati asiasta uuden ehdotuksen.Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi työriidoista (HE 18/1920).
Ensimmäinen erityislaki
Vuonna 1925 säädettiin laki joukkotyöriitojen sovittelusta. Se oli ensimmäinen työriitojen sovittelua koskeva erikoislaki Suomessa. Sen mukaan asetettiin tarpeellinen määrä sovittelijoita, jotka toimivat sosiaaliministeriön alaisina.Laki joukkotyöriitojen sovittelusta (117/1925). Suomeen tuli neljä joukkotyöriitojen sovittelijaa ja maa jaettiin neljään toimintapiiriin, joiden nimityksenä oli piirit I, II, III ja IV.Asetus joukkotyöriitojen sovittelijain luvusta ja toimialasta (376/1925). Sovittelijantehtävät olivat sivutoimisia. Tehtäviä suorittamaan sosiaaliministeri voi määrätä vakinaisen sovittelijan, tilapäisen sovittelijan tai sovittelulautakunnan.
Vuoden 1946 laki työriitojen sovittelusta määräsi, että sosiaaliministeriön alaisina toimi tarpeellinen määrä sovittelijoita.Laki työriitojen sovittelusta (570/1946). Asetuksella säädettiin, että heitä oli aluksi neljä ja tammikuun alusta 1947 lähtien viisi.Asetus työriitojen sovittelijain luvusta ja toimialasta (571/1946).Asetus työriitojen sovittelijain luvusta ja toimialasta (758/1946). Edelleen oli myös mahdollista, että sosiaaliministeriö määräsi riitaa sovittelemaan tilapäisen sovittelijan tai usean henkilön tilapäisen sovittelulautakunnan. Tärkeä uudistus vuoden 1925 lakiin verrattuna oli ilmoitusvelvollisuus työnseisaukseen ryhdyttäessä. Vuoden 1946 lain puutteeksi nähtiin se, ettei osapuolille säädetty mitään neuvotteluvelvollisuutta eikä velvollisuutta noudattaa sovittelijan kokouskutsuja.Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi työriitojen sovittelusta (HE 52/1961). Vuonna 1946 annettiin myös työehtosopimuslaki (436/1946) ja laki työtuomioistuimesta (437/1946).
Uusia puitteita ja toimintamalleja kehittämään asetettiin 1955 varatuomari J. N. Lehtisen (Juho Niilo Lehtinen 1893–1963) johtama työrauhakomitea, joka julkaisi 1958–1959 kolme osamietintöä.Monistetut komiteanmietinnöt 1958 n:o 10 ja 15 sekä 1959 n:o 9. Komitea ehdotti, että Suomeen perustetaan valtion viranomainen, jonka yksinomaisena tehtävänä on työriitojen sovittelu ja sovittelutoiminnan johtaminen koko maassa. Tämä viranomainen seuraa työmarkkinoilla tapahtuvia neuvotteluja ja sopimussuhteita, pitää yhteyttä työmarkkinajärjestöihin sekä tutkimuksin ja sovittelutoimin avustaa osapuolia riidoissa ja selkkauksissa.
Laki valtakunnansovittelijasta