Mauno Henrik Koivisto (25. marraskuuta 1923 Turku – 12. toukokuuta 2017 Helsinki) oli suomalainen sosialidemokraattinen poliitikko, pankinjohtaja, sosiologi, pääministeri sekä Suomen tasavallan yhdeksäs presidentti.
Koivisto toimi presidenttinä kaksi perättäistä kautta vuosina 1982–1994, ja sitä ennen hän hoiti presidentin tehtäviä vuoden 1981 lopulla Urho Kekkosen ollessa sairautensa vuoksi estyneenä. Koivisto halusi rajoittaa presidentin valtaoikeuksia ja vahvistaa pääministerin valtaa. Hän kuvasi itseään bernsteinilaiseksi sosialistiksi.
Pääministerinä Koivisto oli vuosina 1968–1970 ja 1979–1982, yhteensä 1 761 vuorokautta. Pääministerinä hän on Suomen viidenneksi pitkäaikaisin. Koivisto toimi Suomen Pankin pääjohtajana vuosina 1968–1982. Kansanedustaja hän ei kuitenkaan koskaan ollut.
Koivisto oli 93-vuotiaana vanhimmaksi elänyt Suomen presidentti. Mauno Koivisto oli naimisissa Tellervo Koiviston kanssa vuodesta 1952 lähtien. Koivistoilla on yksi lapsi, tytär Assi Koivisto-Allonen.
Varhaiset vaiheet thumb|left|200px|Mauno Koivisto jatkosodassa. Mauno Koiviston isä Juho Koivisto oli puuseppä ja äiti Hymni Koivisto (o.s. Eskola) ompelijatar. Perheeseen kuuluivat myös esikoinen Joel sekä kuopus Mirjam. Hymni-äiti kuoli Maunon ollessa kymmenvuotias.Mauno Koivisto – koko kansan presidentti, toimittanut Heikki Kymäläinen, Tammi 1982 Maunon syntymän aikoihin perhe asui pinta-alaltaan hieman yli 30 neliömetrin hellahuoneessa Tehtaankadun ja Piispankadun kulmatalossa Turun keskustassa. Sieltä perhe muutti Itäiselle Pitkällekadulle, jossa Mauno vietti suurimman osan lapsuudestaan.Lauri J. Aho, Jarmo Luuppala ja Manu Paajanen: Mauno Koivisto – hellahuoneesta presidentinlinnaan,s. 11–17. Hämeenlinna: Karisto, 1982. . Kansakoulun jälkeen Koivisto oli aluksi kirjakaupan juoksupoikana ja 15-vuotiaana hän pääsi apupojaksi Crichton-Vulcanin Turun telakalle, jossa hänen isänsä työskenteli silloin laivapuuseppänä.Aho-Luuppala-Paajanen 1982, s. 17. Syksyllä 1939 Koivisto aloitti rippikoulun Turun tuomiokirkossa.Aho-Luuppala-Paajanen 1982, s. 33.
Talvisodan aikana Koivisto oli 16-vuotias ja toimi vapaaehtoisena sammutusyksikössä kotirintamalla. Jatkosodassa hän palveli ensin vapaaehtoisena Itä-Karjalaan sijoitetussa sammutusyksikössä, mistä hän lähti suorittamaan varusmiespalvelusta Hyrylään helmikuussa 1942. Koulutus kesti puoli vuotta, minkä jälkeen hän siirtyi Karhumäkeen ja syyskuussa JR 35:een Poventsaan. Helmikuussa 1944 Koivisto aloitti palveluksen Lauri Törnin johtamassa jääkärikomppaniassa. Koivisto oli sotilasarvoltaan alikersantti.Suomen tasavallan presidentit Hänet kotiutettiin asepalveluksesta marraskuun alussa 1944.Aho-Luuppala-Paajanen 1982, s. 52. Sotakokemuksistaan Koivisto on sanonut: ”Kun on ollut mukana pelissä, jossa oma henki on panoksena, niin kaikki muut pelit ovat sen kokemuksen jälkeen pieniä.” Koiviston jatkosodassa käyttämä Degtjarjova-pikakivääri on nähtävillä Sotamuseossa.
Sosialidemokraattiseen puolueeseen Koivisto liittyi vuonna 1947. Hän osallistui kiivaaseen järjestösotaan Turun ja Hangon satamissa. Koivisto toimi aktiivisesti kommunisteja vastaan muun muassa ammattiyhdistyksen nimittämänä Turun satamakonttorin hoitajana vuonna 1948, jolloin kommunistien ylivalta murtui Turun satamassa.Helsingin Sanomat, Kuukausiliite maaliskuu 2008. Pitkä mies tienposkessa, s. 55. Hän on kertonut ottaneensa nuorena vaikutteita myös anarkismista ja anarkosyndikalismista. Hän kirjoitti 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla Sosialisti-lehteen ja sen seuraajaan Turun Päivälehteen pakinoita nimimerkillä ”Puumies”.Demokraatti: Satamajätkästä presidentiksi – teräväkynäinen pakinoitsija Puumies kävi purevasti kommunistien kimppuun
Tohtori, pankinjohtaja, poliitikko Sodan jälkeen Koivisto opiskeli työn ohessa syyskuusta 1946 lähtien iltaoppikoulussa, suoritti keskikoulun puolessatoista vuodessa ja pääsi ylioppilaaksi Turun suomalaisesta yhteiskoulusta keväällä 1949.Aho-Luuppala-Paajanen 1982, s. 64. Hän jatkoi opintojaan Turun yliopistossa, josta valmistui filosofian kandidaatiksi ja lisensiaatiksi 1953 ja tohtoriksi 1956 sosiologian alalta professori Esko Aaltosen ohjauksessa. Opintojensa ohessa hän työskenteli muun muassa ahtaajana Turun satamassa ja sai työssään aiheen väitöskirjaansa Sosiaaliset suhteet Turun satamassa (1956). Opinnäyte edusti työelämän tutkimuksen ensimmäistä aaltoa Suomessa. Opintojensa aikana Koivisto toimi myös kansakoulunopettajana Eurajoella ja Vahdolla vuosina 1951–1953. Vuosina 1954–1957 hän työskenteli Turun kaupungin ammatinvalinnanohjaajana.
Opintojensa loppuvaiheessa Koivistoa oli alkanut kiinnostaa yliopistomiehen ura, ja Esko Aaltonen tarjosi hänelle assistentin paikkaa Turun yliopistossa. Kuitenkin osoittautui, ettei yliopisto voinut luvata Koivistolle varmaa professuuria.Aho-Luuppala-Paajanen 1982, s. 67–68. Vuoden 1956 kunnallisvaaleissa Koivisto valittiin SDP:n listoilta Turun kaupunginvaltuustoon, mutta hän erosi valtuustosta kesken kauden muuttaessaan Helsinkiin.Aho-Luuppala-Paajanen 1982, s. 130.
Vuonna 1957 Koivisto siirtyi akateemisesta tutkimustyöstä Helsinkiin Helsingin Työväen Säästöpankin toiseksi johtajaksi. Hän nousi vuonna 1959 pankin toimitusjohtajaksi ja oli toimessa vuoteen 1968. Pankin johtokunnan jäsen, kansanedustaja Kaarlo af Heurlin muisteli myöhemmin, että Koivisto oli kaikille johtokunnan jäsenille aluksi täysin tuntematon nimi. HTS:n silloiseen, eläkkeelle siirtymässä olleeseen toimitusjohtajaan Joonas Lahermaan, joka oli alkanut etsiä itselleen seuraajaa, oli kuitenkin tehnyt vaikutuksen Koiviston nopea edistyminen opinnoissaan.Aho-Luuppala-Paajanen 1982, s. 139–140. Helsingissä Koivisto liittyi myös nuorten kansantaloustieteilijöiden muodostamaan O-ryhmään. Kansantalouden asiantuntijana Koivisto vaikutti merkittävästi 1960-luvun alussa asuntorakennustoiminnan teollistamiseen ja aluerakentamisen vaatimien rahoitusmenettelyjen syntyyn, erityisesti asuntosäästämisjärjestelmään.
SDP:n jakautuessa Koivistokin joutui valitsemaan puolensa. Hän liittyi puolueen enemmistöön, leskisläisiin. Koivisto vastusti Honka-liittoa ja ajoi suhteiden solmimista presidentti Kekkoseen, Neuvostoliittoon ja kommunisteihin. Niin Neuvostoliitto kuin Kekkonenkin olivat valmiita tähän, mikä avasi Koivistolle tien valtakunnan politiikkaan. Vasemmiston saatua vuonna 1966 vaalivoiton Koivisto osallistui hallitustunnusteluihin ja nousi Rafael Paasion hallituksen valtiovarainministeriksi. Koivisto ajoi tehokkaita valtionyhtiöitä, teollistumista, maltillista kehitysaluepolitiikkaa ja hyviä suhteita Neuvostoliittoon. Koiviston valtionvarainministerikaudella Suomi korjasi vaihtotasettaan 31 prosentin devalvaatiolla ja tiukalla talouspolitiikalla, mikä herätti kritiikkiä. Koivisto valittiin valtiovarainministerin paikalta ensin Elannon pääjohtajaksi, mutta hän ei ehtinyt ottaa tehtävää vastaan, koska sai samaan aikaan viran Suomen Pankin pääjohtajana vuoden 1968 alusta.Koivisto, Mauno Henrik. Ministerin tiedot, Ministerit, Hallitukset ja ministerit vuodesta 1917, Historiaa, Tietoa valtioneuvostosta, Valtioneuvosto Yleisen sanonnan mukaan Koivisto oli Suomen Pankissa ”korkoa kasvamassa” tulevia vastuullisempia tehtäviä varten.Poikkeuksellinen elämäntarina teki Mauno Koivistosta viimeisen suurmiehen – näin presidentti saateltiin hautaanAnnina Wallius, Ari Hakahuhta, Mauno Koivisto 1923–2017 – "Fundeeraava" valtiomies, Yle uutiset 12.5.2017
Pääministerinä thumb|pysty|Valtiovarainministeri Koivisto lukee vuoden 1967 tulo- ja menoarvioesitystä. thumb|1970 Koiviston-hallitus Vuoden 1968 maaliskuussa Koivisto nimitettiin pääministeriksi ja hän muodosti hallituksen yhdessä Maalaisliiton ja SKDL:n kanssa.
Mauno Koiviston nousu puolueen puheenjohtajan Rafael Paasion ohi hallitustunnustelijaksi oli ollut tapahtumasarja, jota professori Hannu Soikkanen on luonnehtinut sattumanvaraiseksi ja joka oli alkanut Paasiota kohtaan esitetystä ankarasta arvostelusta puolueneuvoston kokouksessa 31. tammikuuta 1968. Paasio ei arvostelun seurauksena ollut asettunut ehdolle puolueen seuraavaa pääministeriehdokasta valittaessa. Puolueessa oli useita poliitikkoja, jotka olisivat voineet tulla valituksi aiempien saavutustensa perusteella ennen Koivistoa. Tehtävää olikin tarjottu ensin K.-A. Fagerholmille, joka kuitenkin kieltäytyi. Koivistolla ei ollut luottamustehtäviä puolueen päättävissä elimissä eikä hän ollut kansanedustaja. Puheenjohtaja Paasiota arvostellut oppositio oli kuitenkin ollut epäyhtenäinen eikä ollut päässyt keskenään yksimielisyyteen seuraavasta pääministeriehdokkaasta. Paasio oli esitellyt ehdokkaat 27. helmikuuta 1968 eduskuntaryhmän kokouksessa. Seuranneessa keskustelussa oli valtiovarainministeri Koiviston harjoittama talouspolitiikka saanut kritiikkiä osakseen. Häntä oli kuitenkin pidetty ulkopoliittisesti sopivana ja presidentti Kekkonenkin, jonka mielipidettä hallitusneuvottelija L. A. Puntila oli käynyt Tamminiemessä kysymässä, oli pitänyt häntä ehdokkaista parhaana rakentamaan välttämätöntä tulopoliittista kokonaisratkaisua. Vasta kuultuaan Koivistoa kannattaneen puheenjohtaja Paasion mielipiteen oli vastahakoinen Koivisto suostunut ottamaan eduskuntaryhmän tarjoaman hallitustunnustelijan tehtävän vastaan.
Kansanomainen ja arkisesti esiintyvä pääministeri nousi nopeasti Suomen suosituimmaksi poliitikoksi samalla, kun hallitus uudisti yhteiskuntaa vapaamieliseen suuntaan tuomalla keskioluen maitokauppoihin, laillistamalla abortin ja uudistamalla rikoslakia. Tšekkoslovakian miehitykseen vuonna 1968 Koivisto otti kantaa varovaisesti ja monitulkintaisesti, mutta epäonnistui Pohjoismaisen vapaakauppayhteisön Nordekin luomisessa Neuvostoliiton vastustuksen takia. Koiviston ensimmäinen hallitus päättyi vuoden 1970 vaaleihin, minkä jälkeen hän jatkoi Suomen Pankissa. Paasion toiseen hallitukseen Koivisto nousi vuonna 1972 valtiovarainministeriksi.
Sosiaalidemokraattisen puolueen vahvimpana miehenä 1970-luvun lopulla oli puoluejohtaja Kalevi Sorsa, mutta kansan keskuudessa Koivisto oli suositumpi mielipidetiedustelujen mukaan. Sorsa oli Kekkosen suosiossa, ja Kekkonen koki Koiviston kilpailijakseen. Pääministeri Sorsa ja pääjohtaja Koivisto olivat lisäksi monista talouspolitiikan kysymyksistä eri mieltä. Pankkimiehenä Koivisto kannatti melko tiukkaa talouspolitiikkaa. Vuoden 1979 vaalien jälkeen Koivisto nousi uudelleen pääministeriksi ja SDP:n epäviralliseksi ehdokkaaksi Kekkosen seuraajaksi.
Koiviston toinen hallitus saavutti nopeasti kansan suosion, mikä oli Koiviston noudattaman ”matalan profiilin politiikan” ansiota. Koivisto itse määritteli: ”On oltava niin matalana, että vihollinen ei osu.” Hallituksen suosioon vaikuttivat kuitenkin myös hallituksesta itsestään riippumattomat tekijät. Öljyn hinnan nousu 1970-luvun lopussa lisäsi työllisyyttä ja pelätty lama muuttuikin nousukaudeksi. Myös edellisen, Sorsan hallituksen aloittamien talouden elvytystoimien vaikutukset alkoivat näkyä Koiviston hallituksen toimikaudella. Toisaalta tämä lisäsi tyytymättömyyttä Koiviston omassa puolueessa SDP:ssä, koska se ei pystynyt esittelemään äänestäjäkunnalleen merkittäviä saavutuksia. Niinpä Keskustapuolueen lisäksi myös SDP:ssä esiintyi halukkuutta hallituksen kaatamiseen. Keväällä 1981 SDP ryhtyi kuitenkin näkyvästi tukemaan Koivistoa, kun puolueen johdolle selvisi, että hallituksen kaatuminen palvelisi ensisijaisesti Keskustapuolueen johdon tavoitteita. Kun Koiviston hallitusta yritettiin kammeta nurin, pääministerin luotettavimmiksi tukimiehiksi tulivat työministeri Arvo Aalto, opetusministeri Kalevi Kivistö, ulkomaankauppaministeri Esko Rekola sekä eduskunnan puhemies Johannes Virolainen.
Presidenttipeli keväällä 1981