Asekulttuuri on aseiden käyttöön liittyviä tapoja, käytäntöjä, harjoituksia, kilpailuja ja saavutuksia. Suomessa on vanha ja vahva asekulttuuri, jolla on pitkä historia.
Asekulttuurin historiaa Suomessa Suomen historiassa tiedetään käytetyn ruutiaseita jo 1400-luvulla.
Metsästys on ollut koko kansan keino hankkia elantoa ja tärkeä ruokalähde. Ruotsi-Suomessa tuli metsästysoikeus voimaan 1647, jossa syrjäseutujen asujat saivat vapaan metsästysoikeuden. Metsästys oli tärkeä elinkeino, jolla hankittiin myytävää markkinoille ja ravintoa myös pula-aikoina.
Sotaväen ampumakilpailuissa jaettiin 1800-luvun puolivälissä hyviä palkintoja, mikä kertoo ampumataidon arvostuksesta
Kansanjuhlat olivat osa suomalaista asekulttuuria. Markkinoiden ja kansanjuhlien ohjelmistoon sisältyi usein ampumanäytökset ja ampumakilpailut. Kirjallisia viitteitä tästä löytyy suomalaisesta lehdistöstä ainakin jo 1800-luvulta. Zachris "Sakari" Topelius oli innokas kansanjuhlien edistäjä. Kansanjuhlien ohjelmissa oli maaliin ampumista ja kilpailuja.
Suometar-lehti kirjoitti 1855 Mikkelin seudulla järjestettävistä kansanjuhlista: "Ammutaan vielä, jos pyssy sattuu, muutamia kuttia." Kuopiossa Kelloniemellä järjestettiin juhannusaattona 1875 jo kolmannet ampumakilpailut "metsästystä ja pyssy-urotöitä harrastavien kesken". Hyviä ampujia arvostettiin ja ihailtiin. Kilpailu käytiin käsivaralta rihlapyssyllä 80 kyynärän matkalla. Keuruulla kansanhuvit järjestettiin 1882. Ampumiseen otti osaa 60 pyssymiestä, jossa ammuttiin kolme laukausta sadan kyynärän matkalta. Myös jotkut nuorisoseurat järjestivät ampumakilpailuita juhliensa ohjelmissa. Helsingissä järjestettiin 1845 ampumakilpailut, jossa oli pääpalkintona 15 ruplan arvoinen englantilainen nallilukkopyssy. Kilpailuun oli kaikkien mahdollista osallistua.
Osin suurpetojen aiheuttaman uhan ja menetysten takia metsästystä pyrittiin edistämään vaikutusvaltaisten henkilöiden ja yhteiskunnan toimesta. 1865 perustettiin Suomen Metsästysyhdistys. Sen tarkoitus oli kartuttaa hyödyllistä metsäriistaa, valvomalla metsästyslakien noudattamista ja petoeläinten hävittäminen, sekä ampumaharjoitusten kautta harjoittaa taitavia ja kiväärin käyttöön tottuneita metsästäjiä. SMY oli ensimmäinen ampumaseura Suomessa.
Helsingin Sporttiklubi järjesti koko maata koskevat ampumakilpailut 1882 alkaen ja tiedotti "kesän suuresta tapauksesta, yleisestä palkintokilpailusta, johon kutsuttiin kaikkia maamme pyssymiehiä". Kilpailuun osallistuttiin ympäri Suomea. Vaatimuksena oli viisi kilpailijaa ja kaksi tarkastajaa. Myöhemmin kilpailujen järjestämiseen myönnettiin jopa pientä valtionapua, joka lopetettiin sortokausina. Aikaisemmin vain raviurheilu oli saanut tukea.
Ampuminen tuli yliopistojen opiskelijoiden osakuntakilpailujen ohjelmistoon, Helsingissä vuonna 1900.
Metsästys ja urheiluammunta olivat myös keinoja kohti itsenäistymistä. 1800-luvun lopulla, venäläisten sortotoimien alla, suomalaiset harrastivat ampumaurheilua viranomaisille vaarattoman metsästyksen varjolla. Entiset ja uudet varta vasten perustetut metsästysseurat mahdollistivat ampumisen harjoittelun ja asekulttuurin kehittymisen. Venäjän vallan alla laajemmin ampumista oli harjoiteltava salaa. Ampumaurheilun kielletystä asemasta oli seurauksena, että ase- ja patruunatarpeiden valmistustekniikan kehitys oli kansan syvien rivien varassa. Luodit valettiin, patruunat ladattiin itse, kivääreitä valmistettiin. Kieltojen takia jopa ruuti tai vaippaluodit piti salakuljettaa ulkomailta.
Varsinkin autonomisen Suomen sotaväen lakkauttamisen jälkeen syntyi useita pyrkimyksiä suomalaisen sotaväen perustamiseksi. Lakkauttaminen ymmärrettiin hyvin Suomen aseistariisumiseksi ja alistamiseksi osaksi Venäjää. Venäjä kielsi suomalaisilta nykyaikaisemmat aseet ja yritti alistaa suomalaiset palvelemaan Venäjän sotaväessä Suomen rajojen ulkopuolella.
Suomalaisten ensimmäisiä pyrkimyksiä kohti omaa aseellista sotaväkeä oli suomalaisten ampumataidon edistäminen ja aseiden hankkiminen. Perimmäinen asia pidettiin yleensä suurelta yleisöltä salassa ja ampumaurheilua edistettiin asian tukemiseksi. Aseita hankittiin liikkeiden kautta, jos mahdollista, tai kieltojen takia salakuljetettiin. Aseiden salakuljetus oli laajaa ja myöhemmin ennen vapaussotaa siitä jopa muodostui jopa oma elinkeinonsa. Voimaliitto 1906 oli yksi laajimmista järjestöistä Suomen aseistamiseksi. Siihen kuului toistasataa yhdistystä ja jäseniä oli kaikkiaan noin 10 000. Voimaliitto salakuljetti tuhansia aseita Suomeen ja järjesti joitain yhteisiä aseellisia harjoituksia. Opiskelijoiden keskuudessa toimi monia ryhmiä. Itsenäisyysmielisiä koulupoikajärjestöjä oli lukuisia, heistä nousi useita myöhempiä itsenäisyysaktivisteja.
Eugen Schauman pienoiskuva|Schauman ampumassa savikyyhkysiä Oulunkylän ampumaradalla Eugen Schauman (1875-1904) oli ampumaharrastuksen pioneeri. Opiskeluaikana hän osallistui aktiivisesti Uusmaalaisen osakunnan toiminnassa yleisen ampumataidon edistämiseksi. Schauman ymmärsi, että Suomen sotaväen lakkauttamisella yritettiin estää kaikki puolustusmahdollisuudet. Sen vuoksi olisi tärkeätä saada syntymään laaja, koko maan käsittävä yhtenäinen järjestö, jonka jäsenet ampumaharjoituksilla oppisivat aseiden käyttöön. Järjestön perustaminen tuli Schaumanin päämääräksi. Hän ryhtyi pian kirjeenvaihtoon eri osissa Suomea asuvien, usein tuntemattomien henkilöiden kanssa, jos hän vakuuttui heidän luotettavuudesta. Hän yritti levittää ampumaharrastusta, välitti aseita ja antoi ohjeita näiden käytössä. Joka kylään ja teollisuusyhteiskuntaan olisi perustettava ampumarata järjestämällä asiamiehet kuntaa ja lääniä varten sekä keskustoiminta Helsinkiin.
Schauman oli Suomen Metsästysyhdistyksen rahastonhoitaja ja sen Oulunkylässä Helsingissä olevan ampumaradan taloudenhoitaja. hän ryhtyi toteuttamaan suunnitelmaa SMY:n nimissä ja tukemana. Schauman laati ohjeita ampumaseuroja, maalitauluja ja ampumavalleja varten ja teetätti omalla kustannuksellaan hopeapikareita annettaviksi palkinnoiksi ampumakilpailuissa. Hän neuvoi, miten kivääreitä käytetään ja puhdistetaan ja miten patruunoita jälleenladataan, antaen oikeat määrät eri ruudeille ja luodeille.
1904 Eugen Schauman ampui Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin ja heti sen jälkeen itsensä. Valtioneuvoston linnan eli entisen Senaatinlinnan toisen kerroksen tasanteen seinään on kiinnitetty kyltti, jossa lukee: ”Eugen Schauman – 19 16/6 04 – Se Pro Patria Dedit”, suom. ”Antanut itsensä isänmaan puolesta”.
Suojeluskunnat ja ammunnan harrastaminen Suojeluskuntajärjestö otti ammunnan tärkeimmäksi lajikseen. Ammunta oli suojeluskuntalaisten keskuudessa hyvin suosittua. Yliesikunta ja suojeluskuntain päällystökoulu järjestivät vuodesta 1923 alkaen ampumatoimintakursseja edistääkseen suunnitelmallista apumatoimintaa. Suojeluskuntain päällikkö korosti ennen kaikkea massojen ampumatason kohottamisen välttämättömyyttä. Tärkeämpää kuin huippuampujien kouluttaminen oli tuottaa mahdollisimman paljon varmoja ampujia. Sk-järjestön ampumatoiminta urheiluammunnan kanssa edisti ampumatason kohoamista ja ampumaharrastuksen leviämistä, etenkin Suomen puolustusvalmiuden lisäämiseksi. Lisäksi poikaosastot tarjosivat jo 12-17-vuotiaille mahdollisuuden saada opetusta ampumisessa ja mahdollisuuden ampua.
Aseet Suojeluskuntajärjestö mahdollisti kiväärin kunnostamisen edullisesti. Tarkkojen aseiden määrä lisääntyi huomattavasti nopeammin kuin jos vain yksityisten toimesta olisi hankittu uusia aseita, mikä taloudellisesti olisi ollut mahdotonta. Suojeluskuntalaisten asetilanne parani hyvin; vuonna 1938 oli jo noin 74 %:lla suojeluskuntalaisista uusittu pystykorvakivääri. Kiväärien kunnostaminen ei ollut pieni asia; suojeluskuntapiirit käyttivät vuosina 1934-1937 lähes 2,5 miljoonaa markkaa yksityisvaroja kiväärien kunnostamiseen. Samalla Sk-järjestö onnistui kehittämään vanhasta venäläisestä sotilaskivääristä tarpeeksi tarkkakäyntisen voidakseen saavuttaa ampumista harrastavien luottamuksen. Talvisodan alkaessa 1939 karkeasti kolmannes armeijan kivääreistä oli peräisin suojeluskunnan varastoista tai suojeluskuntalaisilta. Samoin noin joka kuudes tai seitsemäs konekivääri, pikakivääri, konepistooli ja tykki. Suojeluskuntajärjestön kevyet aseet olivat kauttaaltaan uudempia ja parempikuntoisia kuin armeijan. Lisäksi ne olivat olleet saman haltijan hallussa, jolloin ne usein olivat erinomaisesti hoidettuja ja mies tunsi oman aseensa.
Patruunat ja jälleenlataus Patruunoiden saatavuutta tuettiin yliesikunnan toimesta ja suojeluskuntalaista kohden jaettiin keskimäärin 40-60 patruunaa vuodessa. Lisäksi yliesikunta jakoi patruunan latausvälineitä ja noin 2,5 miljoonan patruunan lataustarpeet suojeluskunnille. Aktiivisimmat suojeluskuntalaiset latasivat patruunansa itse. Suojeluskuntajärjestön ampumaharrastuksen edistäminen rahoitettiin suureksi osaksi valtion tuella, mutta suuren osan varoista lahjoittivat myös eri elinkeinonharjoittajat, liikeyritykset ja yksityiset kansalaiset.
Suojeluskuntajärjestö teetti Suojeluskuntain Ase- ja Konepaja Osakeyhtiön (SAKO) tekemänä kiväärillä ammuttavia matalapainepatruunoita, jotka maksoivat vain kolmanneksen normaaleista patruunoista. Tämä mahdollisti melkein kaikilla paikkakunnilla taistelunmukaisten ammuntojen järjestämisen. SAKO myös tuki suojeluskuntalaisten omin varoin tapahtuvaa ampumatoimintaa tarjoamalla heille vuodesta 1938 alkaen luoteja, uudelleen ladattuja patruunoita ja patruunoita samaan tukkuhintaan, millä yliesikuntakin ne osti. Harjoituksissa käytettiin myös pienoiskivääreitä patruunatilanteen parantamiseksi.
Ampumakilpailut Suojeluskuntajärjestön kaikkien ampumakilpailuiden osaanottajamäärä oli 403 705 kilpailijaa 17 253 ampumakilpailussa vuonna 1938. Yksistään kevätampumamestaruuskilpailujen 1937 osanottajamäärä oli yli 36 000.
Suojeluskuntain yliesikunta katsoi vuonna 1928 ampumatoiminnassa päästyn niin pitkälle, että taistelunmukaisten ammuntojen harjoittelu oli laajemmin mahdollista. Maastokilpailuissa maalit olivat 50-500 metrin välillä vaihdelleen kooltaan pienestä pääkuviosta täyskokoisiin syöksyjäkuvioihin. Ne olivat näkyvillä vain tietyn lyhyen ajan. Kilpailuun kuului liikkuminen ammunnan aikana ja eri paikoista ampuminen aikaa vastaan. Tehtävänantoon saattoi kuulua ladata kivääri yhdellä patruunalla ja laittaa 4 patruunaa kampaan, suljettuun patruunalaukkuun, jolloin kivääri oli pakko ladata uudestaan lyhyessäkin ampumatehtävässä. Taisteluammuntakilpailut yleistyivät 1930-luvun alusta suojeluskunta-ammunnassa. Kussakin kilpailussa oli oma taktinen asetelmansa ja suoritukseen saattoi sisältyä taktiikan lisäksi toiminta ryhmässä ja maalien priorisointia. Konekivääriampujilla oli oma vastaava ammuntansa, joka oli fyysisesti vaativa. Myös pistoolille ja tarkka-ampujakiväärille eli "kiikarikivääriampujille" järjestettiin taisteluammuntakilpailuita. Vuodesta 1934 alkaen taisteluammuntakilpailuita järjestettiin pikakiväärille. Kesken ammunnan saatettiin myös ilmoittaa, että pikakiväärille on tapahtunut häiriö ja sille tuli suorittaa piipunvaihto ja jatkaa sen jälkeen ammuntaa ennen kuin aikaraja tulee täyteen. Taisteluammuntoja järjestettiin esimerkiksi 816 kpl vuonna 1935 ja kilpailijoita oli 12 510.
Ampumaradat Ampumaratojen rakentamiseen ja parantamiseen kiinnitettiin suurta huomiota. Suojeluskuntain yliesikunta jakoi vuosittain ampumarata-avustuksia keskimäärin 400 000 markkaa. Vapaaehtoinen työ ampumaratoja rakennettaessa ja vanhoja kunnostaessa oli mittavaa, vaikka sitä ei rahalla mitattu. Ampumaradat rakennettiin talkoovoimin, mutta betoniset näyttöhaudat ja suuret suojavallit vaativat yleensä jo ulkopuolista urakoitsijaa.
Suojeluskunnilla oli ampumaratoja 1930 seuraavasti:
40 keskusampumaratoja tai niihin verrattavia 254 näyttöhaudalla varustettuja ampumaratoja 192 ilman näyttöhautaa olevia ampumaratoja 504 kyläosastojen ampumaratoja ja ampumapaikkoja