Kristillinen fundamentalismi on Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulla syntynyt protestanttinen liike, joka vastustaa teologista modernismia ja korostaa Raamatun erehtymättömyyttä, Jeesuksen toista tulemista sekä perinteisiä kristillisiä oppeja. Jumalanpalvelukset sisältävät saarnoja ja yhteislaulua, ja monet fundamentalistit välttävät tupakointia, alkoholia, tanssia ja elokuvia. Liike on säilynyt vaikutusvaltaisena 2000-luvulle.
Kristillinen fundamentalismi oli alun perin protestiliike, joka tavoitteli uutta uskonpuhdistusta. Se koostui kahdesta erillisestä protestanttiryhmästä: herätyskristillisistä ja tunnustuksellisista kalvinisteista. Kristillinen fundamentalismi syntyi vastareaktiona liberaaliteologialle, joka korosti historiallis-kriittistä Raamatun tulkintaa kirjaimellisen tulkinnan sijaan. Fundamentalistit katsoivat liberaalien kyseenalaistavan Raamattuun pohjaavia arvo- ja maailmankäsityksiä sekä niihin nojaavia lainsäädännöllisiä johtopäätöksiä.
Fundamentalismi-nimitys (, ’perustus’) syntyi vuonna 1910 julkaistusta kristillisten uskonkappaleiden julistuksesta. 1900-luvun jälkipuoliskolla muodostui evankelinen liike, joka elvytti konservatiivista protestanttisuutta.
Käsite
Fundamentalismi-sana () tarkoittaa perustusta. Sanalla viitattiin keskeisiin pelastushistoriallisiin opinkappaleisiin. Sanaa käytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1909, jolloin ilmestyi ensimmäinen kahdestatoista kirjasta, jotka oli tarkoitettu evankelisen kristinuskon puolustamiseen. Fundamentaaleista tuli konservatiivien tunnussana Northern Presbyterian Church -kirkkokunnan julkaisussa The Deliverance vuonna 1910. Tuolloin nimettiin viisi kohtaa ”uskon ja evankelisen kristikunnan fundamentaaleiksi”.
Oppi
Kristilliset fundamentalistit korostavat Raamatun lausumia kirjaimellisena totuutena, korostavat yksilön henkilökohtaista uskonratkaisua sekä asettavat Raamatun ainoaksi auktoriteetikseen. Sola scriptura -opin mukaisesti Jumala on ilmoittanut kaiken olennaisen, ihmisen pelastumisen kannalta tärkeän tiedon Raamatussa.
Fundamentalismin käsitteen luoneet ja omaa toimintaansa kuvailleet määrittivät itsensä protestantismin historiallisen jatkumon edustajiksi. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa he ”kävivät taistoon uskonsa perusoppien puolesta.” Fundamentalistit korostavat, vahvistavat ja puolustavat Uuden testamentin uskon perusteita ja vastustavat maallistumista ja rationalismia.
Vuonna 1910 nimettiin The Deliverance -julkaisussa viisi kohtaa uskon ja evankelisen kristikunnan fundamentaaleiksi: Raamatun inspiraatio ja erehtymättömyys Kristuksen jumaluus ja hänen neitseestä syntymisensä hänen tekemänsä ihmeet hänen sijaiskuolemansa ihmisten syntien tähden ja hänen ruumiillinen ylösnousemuksensa sekä hänen paluunsa.
Historia
Kristillisen fundamentalismin juuret ovat 1880-luvulla Princetonin teologisessa seminaarissa. Siellä noihin aikoihin Archibald Alexander Hodge ja Benjamin B. Warfield puolustivat Raamatun arvovaltaa historiallis-tieteellistä arvostelua vastaan. Warfieldin seuraaja John Gresham Machen jatkoi Raamatun erehtymättömyyden puolustusta 1920-luvulla ja siirtyi Princetonista Westminster Theological Seminaryyn ajauduttuaan erimielisyyksiin Princetonin virkatoveriensa kanssa.
Toinen fundamentalismin kehittymiseen vaikuttanut liike oli helluntailaisuuden nousu 1900-luvun alussa. Kuuluisan Los Angelesin Azusa-kadun herätyksen myötä 1906 kielilläpuhuminen yleistyi helluntailaisuudessa. Fundamentalismin nousu liittyy erityisesti vuosina 1910–1915 nimellä The Fundamentals (’Perusteet’) Los Angelesissa julkaistuihin kirjasiin. Halpojen, koko kansalle tarkoitettujen kirjasten julkaisua rahoittivat öljymiljonäärit Lyman ja Milton Stewart. Vuonna 1919 fundamentalismi järjestyi liikkeeksi, kun 6 000 ihmistä kerääntyi ensimmäiseen World’s Christian Fundamentals Associationin konferenssiin Philadelphiaan. Baptistifundamentalistit ja presbyteerit perustivat omat yhteisönsä.
Fundamentalistiliike heikentyi vuoden 1925 jälkeen. Siitä huolimatta miljoonat uskovat edelleen Raamatun erehtymättömyyteen ja Kristuksen pian tapahtuvaan paluuseen. Toisen maailmansodan jälkeen muodostui evankelikalinen liike, joka elvytti ja yhdisti konservatiivista protestanttisuutta. Evankelikalismi säilytti joitain fundamentalismin käsityksiä, mutta erosi siitä painotuksiltaan.
Fundamentalismi aloitti uuden nousun 1970-luvulla. Uudet fundamentalistit olivat pienten kirkkokuntiin kuulumattomien seurakuntien pastoreita, lähinnä helluntailaisia, itsenäisiä baptisteja tai etelän baptisteja. Heidän kannatuspohjanaan ovat olleet suurehkot lähiöiden kirkot tai televisiotoiminta, josta he saavat varoja kuulumatta kirkkokuntiin. Jerry Falwell ja Pat Robertson ovat olleet 1980-luvun saarnaajista kuuluisimpia. Fundamentalistit keräävät varoja ja järjestävät postituslistoja vaikuttaakseen suoraan Yhdysvaltain politiikkaan.
Kannattajakunta
Kristilliset fundamentalistit koostuivat alkuaikanaan modernistisen koulukunnan haastajista, jotka pitivät oman aikansa teologista uudistumista raamatunvastaisena harhaoppina. Fundamentalismin periaatteisiin yhtyivät lähes kaikkien protestanttisten ryhmien teologiset konservatiivit. Fundamentalismin nimikkeen omaksui kuitenkin vain osa konservatiivisesta kristikunnasta. Fundamentalismi puolusti tiettyjä protestanttisen opin perusperiaatteita, mutta lukuisia eri tunnustuksille keskeisiä opinkappaleita jäi fundamentalismin käsitteen ulkopuolelle.
Kristillisiksi fundamentalisteiksi tunnustautuivat erityisesti herätyskristilliset ja kalvinistiset ryhmät. Kirkkokunnittain tämä tarkoitti presbyteereja ja muita reformoituja, baptisteja sekä metodistien konservatiivista osaa. Moni fundamentalisti tunnusti myös premillenialistista dispensationalismia. Kyseisen käsityksen mukaan sekä kirkko että yhteiskunta taantuisivat ja turmeltuisivat sitä enemmän, mitä lähemmäksi Kristuksen toinen tuleminen kävisi.
Lähteet
Viitteet
*