Toivo Mikael (T. M.) Kivimäki (5. kesäkuuta 1886 Tarvasjoki – 6. toukokuuta 1968 Helsinki) oli suomalainen oikeustieteilijä ja Kansallisen Edistyspuolueen poliitikko, joka toimi Suomen pääministerinä vuosina 1932–1936. Hän oli myös sisäministerinä vuosina 1928–1929, oikeusministerinä vuosina 1931–1932 ja kansanedustajana vuosina 1922, 1924–1927 ja 1929–1940. Kivimäki toimi Suomen Berliinin-lähettiläänä välirauhan ja jatkosodan aikana vuosina 1940–1944. Hän oli yksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä syytetyistä ja tuomituista ja sen vuoksi vankilassa vuosina 1946–1948. Poliittisen uransa ohella hän toimi siviilioikeuden professorina Helsingin yliopistossa vuosina 1931–1956.
Kivimäki edusti puolueensa oikeaa siipeä ja hänen poliittinen linjansa voidaan nähdä oikeistoliberaalisena.
Elämä Nuoruus Kivimäen vanhemmat olivat satakuntalainen kansakoulunopettaja Frans Mikko Kivimäki ja Mathilda Josefina Broman. Kivimäen sukunimi tuli Kokemäellä Kokemäenkartanon mailla sijainneesta Stenbackan torpasta, josta hänen isänsä oli ollut lähtöisin.Kivimäki 1965, s. 13. Tarvasjoella syntynyt Kivimäki kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen reaalilyseosta vuonna 1905. Hän pääsi yliopistoon vapaaoppilaspaikalta ja rahoitti lakiopintonsa yksityisellä opintolainalla. Opiskeluvuosinaan hän oli mukana Suomalaisen puolueen toiminnassa. Hän muun muassa toimi puolueen vaaliagitaattorina ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1907.Kivimäki 1965, s. 31–35.
Kivimäki suoritti ylemmän oikeustutkinnon vuonna 1908, sai varatuomarin arvon 1911 ja valmistui lakitieteen kandidaatiksi 1912. Sen jälkeen hän toimi vuoteen 1920 asianajajana ja osakkaana Turussa ystävänsä Eino Tulenheimon kanssa perustamassaan Kivimäki & Tulenheimo -lakitoimistossa. Suomen sisällissodan jälkiselvittelyiden yhteydessä Kivimäki määrättiin toimimaan valtiorikosoikeuden kuulustelupöytäkirjanpitäjänä Tammisaaressa ja sen jälkeen tuomarina Hämeenlinnassa.Kivimäki 1965, s. 42. Hänet nimitettiin johtamaan myös arviointilautakuntaa, joka selvitti turkulaisten kauppiaiden marras–joulukuun 1917 Turun mellakoiden ryöstelyaallon sekä itse sisällissodan aikana kärsimiä taloudellisia vahinkoja.Mikko Uola: Kivimäen inventaari: Turun mellakat 1917 – kuka maksaa?, s. 133–145 teoksessa Vuorovaikutuksia: Timo Soikkasen juhlakirja (toim. Vesa Vares). Turun historiallinen yhdistys 2007. Kivimäki väitteli tohtoriksi vuonna 1924 asianajajan siviilioikeudellisesta vastuusta.
Kivimäki oli mukana puoluepiireistään tuntemansa K. N. Rantakarin johtamassa hankkeessa yksityisen suomenkielisen yliopiston perustamiseksi Turkuun. Kivimäki kuului varoja keränneen Turun Suomalaisen Yliopistoseuran johtoon sen perustamisesta marraskuussa 1917 alkaen ja oli seuran puheenjohtajana vuosina 1926–1933. Turun yliopisto aloitti toimintansa vuonna 1922, ja Kivimäki kuului sen hallitukseen vuosina 1927–1933.
Poliittisen uran alkuvaiheet Kivimäki siirtyi aktiivisemmin politiikkaan sisällissodan jälkeen. Hän kuului niihin harvoihin vanhasuomalaisiin, jotka vuoden 1918 valtiomuotokiistan aikana kannattivat tasavaltaa, ja hän päätti siksi liittyä uuteen edistyspuolueeseen monarkistien perustaman kokoomuksen sijaan. Kivimäki nousi eduskuntaan ensimmäisen kerran vuonna 1922 tullessaan murhatun sisäministeri Heikki Ritavuoren tilalle varasijalta. Kivimäki putosi eduskunnasta saman vuoden vaaleissa mutta oli uudelleen kansanedustajana vuosina 1924–1927 ja 1929–1940. Poliittisen uransa ohella hän työskenteli vuosina 1922–1924 oikeusministeriön lainvalmistelukunnassa, vuosina 1924–1929 Länsi-Suomen Osake-Pankin johtajana sekä vuosina 1929–1931 sen ja kahden muun maakunnallisen pankin fuusiosta syntyneen Maakuntain Pankin johtokunnan jäsenenä. Hän siirtyi vuonna 1931 siviilioikeuden professoriksi Helsingin yliopistoon, vuotta ennen kuin 1930-luvun lama kaatoi myös Maakuntain Pankin Kansallis-Osake-Pankin syliin.
Edistyspuolueen oikeistosiipeä edustanut Kivimäki sai vuosien varrella harkitsevaisen ja sovittelevan poliitikon maineen, mutta hän päätyi myös toistuvasti tukahduttamaan ja rajoittamaan poliittisten ääriliikkeiden toimintaa. Ensin oli vuorossa äärivasemmisto. Kivimäen ollessa sisäministerinä Oskari Mantereen hallituksessa vuosina 1928–1929 yksi hänen kuuluisista päätöksistään oli kommunistien Kominternin ohjeesta elokuun 1. päiväksi 1929 suunnittelemien ”punaisen päivän” mielenosoitusten kieltäminen ja poliisien määrääminen hajottamaan niitä kovin ottein. Kesällä 1930 Kivimäki hahmotteli Lapuan liikkeen vaatimista kommunistilaeista ”Kivimäen linjana” tunnetun lievemmän version, jonka sosiaalidemokraatitkin saattoivat hyväksyä. Kivimäen ehdotuksen mukaan vaalikelpoisuus olisi tullut evätä ainoastaan rikoslain 11 tai 12 luvussa mainituista rikoksista (kuten valtiopetoksesta) aiemmin tuomituilta tai niistä parhaillaan syytteissä olleilta. Lopulta lait säädettiin kuitenkin Svinhufvudin II hallituksen ajamassa vielä tiukemmassa muodossa, joka mahdollisti vaalikelpoisuuden riistämisen kaikilta kommunistien järjestöihin edellisen kolmen vuoden aikana kuuluneilta tai niiden ”toimintaa edistäneiltä”.SDP:n eduskuntaryhmän toimintakertomus vuosilta 1930–1932 (s. 6–7). Työväen Arkisto. Viitattu 1.3.2011
Kivimäki oli oikeusministerinä Sunilan II hallituksessa vuosina 1931–1932. Mäntsälän kapinan aikana hän kirjoitti presidentti P. E. Svinhufvudin pitämän radiopuheen, jolla tämä sai kapinalliset antautumaan ilman verenvuodatusta. Kivimäki oli aloitteellinen myös kieltolain kumoamisessa. Hänen ehdotuksestaan asiasta järjestettiin joulukuussa 1931 kansanäänestys, jonka tuloksena oli odotetusti ylivoimainen kannatus lain kumoamiselle. Koska tuolloisen osakeyhtiölain mukaan osakeyhtiössä tuli olla vähintään kolme osakasta, tuli oikeusministeri Kivimäestä ja valtiovarainministeri Kyösti Järvisestä Alkon omistajia; kumpikin heistä merkitsi yhden tuhannen markan arvoisen osakkeen ja Suomen valtio loput 28 998.Heikki Koski: Alkon rooli alkoholihistoriamme käännekohdissa Yhteiskuntapolitiikka 1/2012, s. 81.
Pääministerinä pienoiskuva|Pääministeri T. M. Kivimäki. Sunilan hallituksen kaaduttua Svinhufvud nimitti Kivimäen pääministeriksi joulukuussa 1932. Kivimäen hallituksessa oli edustajia kaikista porvaripuolueista, mutta maalaisliitto ja Kivimäkeä vierastanut kokoomus eivät halunneet sitoutua hallitukseen. Vain RKP ja edistyspuolue ilmoittivat tukevansa hallitusta, joten se oli periaatteessa todella kapealla pohjalla. RKP:n ministerien erottua alkuvuodesta 1936 hallitusta kannatti muodollisesti enää pelkkä piskuinen edistyspuolue. Vielä oikeistolaisemman hallituksen valtaantuloa pelännyt SDP kuitenkin tuki Kivimäen hallitusta eduskunnassa ja piti sen pystyssä kaksien eduskuntavaalien yli.Jussila, Hentilä & Nevakivi, s. 165−166. Useimmat Suomen 1920–1930-lukujen hallituksista kestivät korkeintaan vuoden. Kokonaiset 1 393 päivää istunut Kivimäen hallitus oli Suomen pitkäikäisin hallitus lähes koko 1900-luvun, kunnes 1980-luvulla eduskuntakauden mittaiset hallitukset yleistyivät. Svinhufvud tuki hallitusta ja luotti Kivimäen arvostelukykyyn, suunnittelipa hän jopa Kivimäestä seuraajaansa.
Kivimäki oli erityisesti 1930-luvulla edistyspuolueen oikean siiven johtava poliitikko, kun taas puolueen puheenjohtaja A. K. Cajander edusti vasenta siipeä. Puolueen sisäistä hajanaisuutta kuvasti se, että puoluejohto oli samanaikaisesti vasemman siiven ja ministeriryhmä oikean siiven hallussa.Soikkanen 2002, s. 225, 228, 230. Puolueen vasenta siipeä lähellä olleessa Nykypäivä-lehdessä arvosteltiin vuosina 1936–1937 voimakkaasti Kivimäen hallituksen linjaa liian oikeistolaiseksi ja kansalaisvapauksia rajoittavaksi. Myös Kivimäen ja Cajanderin henkilösuhteet olivat noihin aikoihin kireät.Kivimäki 1965, s. 64, 98.
Kivimäen keskustaoikeistolainen hallitus suitsi poliittista kuohuntaa erilaisilla rajoituslaeilla, ja Kivimäki leimautui nyt myös oikeistoradikalismin patoajaksi. Lähinnä Isänmaallista Kansanliikettä (IKL) vastaan oli tähdätty sotilaallisesti järjestäytyneiden poliittisten yhdistysten kieltäminen sekä niin sanottu puserolaki, joka kielsi poliittiset univormut julkisissa tilaisuuksissa. Huhtikuussa 1934 säädettiin myös hallituksen arvostelun käytännössä kriminalisoinut niin sanottu kiihotuslaki sekä rajoitettiin asetuksella muun kuin Suomen lipun käyttöä poliittisissa tilaisuuksissa. IKL:n kanssa vaaliliittoon mennyt kokoomus sekä SDP tekivät keväällä 1933 toisiaan koskeneet välikysymykset, jossa kummatkin vaativat hallitusta puuttumaan yhteiskuntajärjestystä uhkaavaan toimintaan, mutta Kivimäen hallitus jätti molemmat välikysymykset raukeamaan vaalien alla eikä vastannut niihin. IKL:ää ei pyritty tukahduttamaan kokonaan samalla tavoin kuin laitavasemmiston julkista toimintaa, mutta puolueen nuorisojärjestö Sinimustat lakkautettiin tammikuussa 1936 sen johdon sekaannuttua Viron oikeistoradikaalien vallankaappaushankkeeseen.Mikko Uola: Parlamentaarisen demokratian haastajat 1920- ja 1930-luvuilla, s. 249–251 teoksessa Kansanvalta koetuksella (Vesa Vares, Mikko Uola & Mikko Majander). Edita, Helsinki 2006.
Kivimäen hallituksen tärkein aikaansaannos oli Suomen talouden vaivalloinen kääntäminen kasvuun niukkojen pulavuosien jälkeen ja siihen liittynyt valtionvelan lyhentäminen. Tärkeänä linjanvetäjänä toimi Suomen Pankin pääjohtaja Risto Ryti. Valtiovarainministeriksi Kivimäki oli järjestänyt entisen lyseonsa rehtorin H. M. J. Relanderin, joka ajoi valtiontaloudessa tiukkaa säästölinjaa.Kivimäki 1965, s. 15–16, 77–78. Kivimäen hallituksen aikana säädettiin myös vuonna 1934 tärkeä laki Yleisradion kansallistamisesta valtion omistukseen.Yleisradion hallinnon ja ohjauksen kehitys 1926–2017 – Kehityskaari eduskunnan alaiseksi yhtiöksi, s. 22–26 Liikenne- ja viestintäministeriö 2017. Viitattu 30.1.2020. Yritys ratkaista vuosia vellonut kiista Helsingin yliopiston suomen- ja ruotsinkielisistä professuureista vuoden 1935 ylimääräisillä valtiopäivillä sen sijaan kaatui aitosuomalaisten edustajien jarrutuspuheenvuoroihin.
Ulkopolitiikassa Kivimäen hallitus alkoi pohjustaa pohjoismaista suuntausta havaittuaan Kansainliiton antamien turvatakuiden heikkouden. Kivimäki oli yksi pohjoismaista linjaa aktiivisesti ajaneista henkilöistä Suomen johdossa ja neuvotteli kesällä 1935 suunnanmuutoksesta eduskuntaryhmien puheenjohtajien kanssa. Ilmoittaessaan joulukuussa 1935 eduskunnan budjettikeskustelun yhteydessä antamassaan lausunnossa Suomen suuntautuvan Skandinaviaan hän sai laajan tuen. Kyseessä oli vielä Suomen hallituksen yksipuolinen julistus, ja pohjoismaisen yhteistyön kehittäminen jäi myöhemmille hallituksille.Jussila, Hentilä & Nevakivi, s. 168−169, 175–176. Neuvostoliittoon Kivimäen hallitus suhtautui epäluuloisesti eikä pyrkinyt lähentämään maiden suhteita.