Rautatieselkäranka () eli Erichsenin tauti oli tanskalais-brittiläisen kirurgi John Erichsenin 1860-luvulla kehittämä diagnoosi posttraumaattisille oireille, joita esiintyi pääasiassa rautatieonnettomuuksista selvinneillä matkustajilla. Junaonnettomuudet varhaisilla rautateillä olivat yleisiä erityisesti Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen kaltaisissa teollistuvissa valtioissa, ja näillä onnettomuuksilla oli olennainen tutkimuksellinen rooli myöhemmän psyykkisen trauman kategorian synnyssä.
1830-luvulta lähtien osalla rautatieonnettomuuksista selvinneistä henkilöistä havaittiin merkittäviä toimintakykyä lamauttavia oireita, joille ei löydetty suoranaista fyysistä aiheuttajaa. Erichsen käsitteli näitä tapauksia teoksessaan On Railway and Other Injuries of the Nervous System, joka oli ensimmäinen aihetta tutkinut lääketieteellinen julkaisu.
Erichsen esitti, että onnettomuuden aikainen voimakas tärinä saattoi johtaa selkäytimen toiminnan lamautumiseen samalla tavalla kuin aivotärähdys voi aiheuttaa osittaisen tai täydellisen tajunnan menetyksen. Hänen mukaansa tällainen selkäytimen toiminnan heikkeneminen johtui molekyylitason häiriöstä, jonka hän uskoi toimivan samalla periaatteella kuin ilmiö, jossa magneetti menettää magneettiset ominaisuutensa toistuvien iskujen myötä. Selkäytimen murtuman puolestaan oletettiin lieventävän selkäydinvamman vakavuutta, sillä traumaattisessa iskussa syntynyt voima absorboitui tällöin nikamiin eikä itse selkäytimeen. Toistuvista iskuista aiheutuneen vaurion lisäksi Erichsen kuvaili myös toisenlaisen selkäydinvamman, jossa jo pieni selkärankaan kohdistunut isku laukaisi vaiheittain etenevän aivokalvontulehduksen tai myeliitin, joka ilmeni selkäkipuina, raajojen motorisina ja aistimellisina häiriöinä, ataksiana tai jopa psyykkisenä sekavuutena ja uupumuksena.
Vaikka yksittäiset ruumiinavaukset vaikuttivat tukevan rautatieselkärangan diagnoosia, oli selkäytimen molekyylitason häiriön ja hitaasti etenevän aivokalvontulehduksen osoittaminen kuitenkin käytännössä mahdotonta. Diagnoosia kyseenalaistettiinkin laajalti 1800-luvun lopulla. Muun muassa brittiläinen kirurgi Herbert Page julkaisi vuonna 1875 vastanäkemyksellisen tekstin Injuries of the Spine and Spinal Cord, jossa hän kumosi Erichsenin teoriat esittäen, että rautatieonnettomuuksista selvinneet potilaat kärsivät todennäköisimmin hermostollisesta häiriöstä, joka kytkeytyi ennen kaikkea psyykkiseen simulaatioon ja hysteriaan. Myös ranskalainen neurologi Jean-Martin Charcot esitti, että junaonnettomuus saattoi laukaista potilaassa niin sanotun hermoshokin, jonka toiminnolliset mekanismit palautuivat niin ikään hysteerisiin taipumuksiin.
Vähitellen Erichsenin teoria selkäytimen molekyylitason häiriöstä hylättiin vanhentuneena, ja trauma alettiin käsittää yhä enenevissä määrin psykopatologisena ilmiönä. Nykyään vakavien liikenneonnettomuuksien tiedetään olevan merkittävä laukaisija psykosomaattisten oireiden ja esimerkiksi traumaperäisen stressihäiriön synnyssä.
Lähteet
Luokka:Lääketieteen historia Luokka:Traumat