Arkhidamos (, ) on Isokrateen kirjoittama puhe, joka on kirjoitettu kuin Spartan kuninkaan pojan Arkhidamos III:n pitämäksi. Se käsittelee Spartan oikeutta Messeneen. Puheen numero Isokrateen puheiden joukossa on 6.
Historia
Vuoden 366 eaa. alussa Sparta, Ateena, Korintti sekä Korintista riippuvaiset pienemmät valtiot, kuten Epidauros ja Fleius, olivat liittoutuneina sodassa Thebaa ja sen liittolaisia vastaan; näistä merkittävin oli Argos. Samana vuonna Ateenan petollinen yritys vallata Korintti synnytti korinttilaisissa turvattomuuden tunteen ja rauhanhalun. He lähettivät sen vuoksi lähettiläitä Thebaan kysymään, millä ehdoilla he voisivat tehdä rauhan liittolaisten kanssa. Thebalaiset asettivat rauhan ehdoksi muun muassa Messenen itsenäisyyden tunnustamisen; Messene oli Epameinondaan vuonna 370 eaa. perustama uusi valtio. Spartassa kokoontui kongressi. Spartalaiset kieltäytyivät tunnustamasta Messenen itsenäisyyttä ja jäivät näin Ateenan kanssa sotaan Thebaa vastaan. Korinttilaiset, epidauroslaiset, fleiuslaiset ja luultavasti eräät muutkin pienet valtiot hyväksyivät ehdon ja solmivat rauhan omissa nimissään vuonna 366 eaa.Isokrates: Arkhidamos 91.
Isokrateen Arkhidamos on muodoltaan neuvoa-antava puhe. Sen väitetään olevan Arkhidamos III:n, kuningas Agesilaos II:n pojan, pitämä Spartassa vuonna 366 eaa. käydyssä keskustelussa Theban ehdotuksesta. Ei näytä olevan syytä epäillä, etteikö Isokrates olisi kirjoittanut puhetta vuonna 366 eaa., joko juuri ennen päätöstä tai pian sen jälkeen. Puhe on voitu laatia alun perin harjoitukseksi; mutta koska se käsittelee ajankohtaista poliittista kysymystä sellaisesta näkökulmasta, jonka suuri osa spartalaisista todennäköisesti todella omaksui, sitä on pidettävä tätäkin merkittävämpänä. Isokrates lähetti sen luultavasti Arkhidamokselle — ei Richard C. Jebbin mukaan ehkä niinkään pidettäväksi, vaan osoitukseksi myötämielisyydestään Spartan politiikkaa kohtaan.
Sisältö Kysymyksen ydin
Puhuja aloittaa toteamalla, että osa kuulijoista saattaa hämmästyä siitä, että hän – joka on aina ollut uskollinen Spartan tavoille – uskaltaa nuoruudestaan huolimatta astua esiin neuvonantajana. Jos vanhemmat miehet olisivat antaneet neuvoja, jotka olisivat olleet Spartan arvolle sopivia, hän olisi pysynyt vaiti. Nyt osa heistä on kuitenkin tukenut vihollisen vaatimuksia, osa taas vastustanut niitä vain heikosti. Puhuja katsoo, ettei hän voi sallia valtion tehdä päätöstä, joka saattaisi sen häpeään.
Tämän jälkeen hän määrittelee kysymyksen ytimen. Spartan kuninkaallinen suku on vastuussa sodankäynnin johtamisesta, ja siksi sillä on oikeus osallistua niihin neuvotteluihin, joista sota tai rauha riippuvat. Nykyinen tilanne on vakavin, johon Sparta on koskaan joutunut. Kyse ei ole siitä, hallitseeko Sparta muita, vaan siitä, joutuuko se tottelemaan vihollisen määräyksiä. Puhuja ei Herakleen jälkeläisenä, Spartan kuninkaan poikana ja tämän arvon perillisenä voi vaieta, kun esi-isiltä saatu maa aiotaan luovuttaa orjille. Tällainen olisi Theballe suurempi voitto kuin Leuktran taistelu: voitto siitä, mitä he eivät onnistuneet murtamaan edes silloin, kun he löivät Spartan rivit – itse spartalaisesta hengestä (kohdat 1–10).
Seuraavaksi puhuja kääntyy liittolaisten puoleen. Nämä kehottavat Spartaa luopumaan Messenestä ja tekemään rauhan. Puhuja kutsuu heitä vielä pahemmiksi pettureiksi kuin niitä, jotka aiemmin kapinoivat Spartaa vastaan ja tuhosivat vain itsensä, sillä nämä pyrkivät riistämään spartalaisilta sen kunnian, jonka esi-isät olivat saavuttaneet seitsemänsadan vuoden aikana. Sparta on usein taistellut liittolaistensa puolesta, mutta nyt nämä kieltäytyvät taistelemasta Spartan puolesta ja uhkaavat, että jos Sparta jatkaa vastarintaa, he tekevät rauhan omin päin. Puhuja toteaa, että heidän tehdessään niin kamppailu ilman heitä tuo Spartalle vain enemmän kunniaa (11–14).
Spartan oikeus Messeniaan
Seuraavaksi puhuja katsoo hyödylliseksi tarkastella Spartan historiallisia oikeuksia Messeneen (15–16) Hän kertoo, kuinka Herakleen siirryttyä ihmisten joukosta jumalten joukkoon hänen lapsensa joutuivat pitkään kärsimään Eurystheuksen vainosta. Vihollisen kuoleman jälkeen he asettuivat doorilaisten pariin. Kolmannessa polvessa heidän jälkeläisensä kääntyivät Delfoin oraakkelin puoleen. Oraakkeli ei täsmentänyt heidän asiansa kohdetta, vaan kehotti heitä palaamaan isänmaahansa. Asiaa pohtiessaan he katsoivat, että Argos kuului heille perintöoikeudella, koska Herakleen jälkeläiset eli herakleidit olivat nyt Perseuksen suvun ainoita edustajia; Sparta lahjana, sillä Tyndareus oli antanut sen Herakleelle, kun tämä oli palauttanut hänet maanpakolaisuudesta; ja Messene valloituksen perusteella, koska Herakles, jota Neleus ja tämän pojat olivat loukanneet, surmasi heidät ja otti heidän kaupunkinsa haltuunsa.
Puhuja jatkaa kertomalla herakleidien paluusta. Tulkiten oraakkelin tarkoittaneen kaikkia näitä alueita herakleidit kokosivat esi-isät ympärilleen, lupasivat jakaa maan seuraajiensa kesken mutta pidättivät kuninkuuden itsellään. Puhuja sivuuttaa yksityiskohdat Peloponnesoksen valloituksesta ja sen jakamisesta kolmeen pääkuningaskuntaan ja toteaa, että spartalaiset ovat säilyttäneet tähän päivään asti sen sopimuksen, jonka heidän esi-isänsä tekivät hänen sukunsa kanssa. Messenen doorilaiset valloittajat olivat tuskin ehtineet asettua alueelle, kun he surmasivat oman johtajansa ja perustajansa, herakleidi Kresfonteen. Tämän pojat pakenivat Spartaan ja pyysivät kostoa isänsä puolesta tarjoten vastalahjaksi Messenen. Oraakkelin rohkaisemina spartalaiset ryhtyivät sotaan ja valloittivat alueen.
Puhuja päättää tämän osan toteamalla, että Spartan oikeus Messeneen perustuu samoihin perusteisiin kuin sen oikeus Lakoniaan: herakleidien lahjoitukseen, oraakkelin määräykseen ja valloitukseen (17–25).
Puhuja jatkaa toteamalla, että kaikki omistusoikeuden perusteet vahvistuvat ajan myötä. Sparta hankki Messenen jo ennen kuin persialaiset olivat Aasian herroja ja ennen kuin osa kreikkalaisista kaupungeista oli edes perustettu. Silti thebalaiset, jotka myöntävät Persian tapauksessa alle kahdensadan vuoden ikäisen oikeuden, kieltävät Spartalta oikeuden, jolla on ikää enemmän kuin kaksinkertaisesti. Vasta äskettäin he hävittivät Thespiain ja Plataiain, ja neljäsataa vuotta myöhemmin he palauttavat Messenen – molemmissa tapauksissa rikkoen valoja ja sopimuksia. Eikä kyse edes ole aitojen messenialaisten palauttamisesta, sillä todellisuudessa he asuttavat Spartan rajalle helootteja.
Puhuja lisää, että myös viholliset tunnustavat epäsuorasti Spartan oikeuden Messeneen. Sparta on aiemmin joutunut solmimaan nöyryyttäviä rauhoja, mutta Persia tai Ateena eivät ole koskaan vaatinut Messeneä osana ehtoja. Myös Delfoin oraakkeli, Kreikan arvovaltaisin, tunnusti Spartan vaateen: se kehotti hyväksymään Kresfonteen poikien tarjouksen ja neuvoi, miten sodassa menestyttäisiin, mutta pysyi vaiti vihollisten suhteen. Yhteenvetona puhuja toteaa, että Sparta sai Messenen sen entisiltä hallitsijoilta, vakiinnutti oikeutensa valloituksella, karkotti herakleidien jumalattoman vihollisen ja on saanut vaateensa vahvistetuksi ajan kulumisella, vihollisten käytännöllä ja jumalten äänellä (26–33).
Seuraavaksi puhuja torjuu kehotuksen tehdä päätös pelkän tarkoituksenmukaisuuden, ei oikeudenmukaisuuden, perusteella. Tämä on hänen mukaansa periaatteessa väärin eikä käytännössäkään helppoa, sillä mitä tarkoituksenmukaisuus oikeastaan on? Ei ole selvää, että Thebaa tottelemalla saavutettaisiin pysyvä rauha; tällaiset myönnytykset pikemminkin kutsuvat uusia hyökkäyksiä (34–39).
Sota vai rauha?
Puhuja esittää sitten esimerkkejä toipumisesta suurista onnettomuuksista. Ateena, mainitsematta sen vielä varhaisempia vaaroja, selvisi persialaissodista ja saavutti imperiumin, koska se kieltäytyi kuuntelemasta vihollisen määräyksiä silloinkin, kun sen asema näytti toivottomalta. Dionysios oli vähällä luovuttaa Syrakusan karthagolaisille, kunnes ystävä muistutti häntä siitä, että “kuninkuus on hyvä käärinliina”: hän jäi ja voitti. Makedonian Amyntas III, naapuriensa lyömänä ja hetkeksi koko valtakuntansa menettäneenä, toipui samoin tuloksin samankaltaisesta epätoivosta. Theba on nyt mahtava, koska se jaksoi kärsivällisesti kestää Spartan hyökkäyksiä. Lyhyesti: hyvä hallinto ja sotataito ovat ne kaksi tekijää, joilla kansalliset onnettomuudet korjataan – eikä kukaan voi kiistää, etteikö Sparta olisi molemmissa vertaansa vailla (40–48).
Puhuja vastaa myös niille, jotka kannattavat rauhaa siksi, että sota on heidän mielestään itsessään paha asia. Tämä riippuu hänen mukaansa olosuhteista: rauha kuuluu vauraille, sota on usein ainoa toivo onnettomille. Vapauteen pyrkivien tulee tehdä rauha vasta sitten, kun he ovat vihollista vahvempia tai ainakin tämän veroisia, ei silloin kun vihollinen käskee (49–51).
Lopuksi puhuja vetoaa spartalaisten omaan kunniaan ja perinteeseen. Heidän ei tule puolustaa itseään vähemmällä innolla kuin he ovat aina puolustaneet muita. Aiemmin, jos yksikin spartalainen tuli liittolaiskaupungin avuksi, sen pelastus luettiin hänen ansiokseen: Pedaritos pelasti Khioksen, Brasidas pelasti Amfipoliin, Gylippos pelasti Syrakusan. Jos yksi spartalainen on kyennyt tähän toisten puolesta, eikö koko lakedaimonialainen kansa kykene samaan omaksi edukseen? Aasia ja Eurooppa ovat täynnä Spartan voittojen muistomerkkejä muiden asioissa; eikö Spartan omassa asiassa iskettäisi ainoatakaan iskua? He kykenevät pitämään suuria hevosjoukkoja valtavin kustannuksin – ja silti heidänkö tulisi tehdä rauha kuin kerjäläisten? Spartalaisia pidetään koko Hellaan ahkerimpina; ja silti heidänkö pitäisi hyväksyä vihollisen ehdot yhden tappion ja yhden hyökkäyksen jälkeen, luopua näin nopeasti maasta, jonka puolesta messenialaiset itse kestivät kahdenkymmenen vuoden piirityksen, ja unohtaa ne vaarat, joilla esi-isät sen voittivat (52–57).
Puhuja toteaa vielä, että jotkut, jotka eivät piittaa kunniasta, neuvovat valitsemaan rauhan siksi, että Sparta on heikko ja Theba vahva. Mutta Spartalla on yhä ainakin hyvän hallinnon voima, kohtuulliset tavat ja rohkea mieli. Eikä ulkopuolista apua tule puuttumaan. Ateena, vaikkei se kaikessa ole Spartan puolella, ei katso sen tuhoa. Dionysios; Egyptin kuningas; Aasian eri dynastit; sekä Hellaan rikkaimmat ja arvostetuimmat yksityishenkilöt, joiden poliittinen sympatia on Spartan puolella, antavat apua. Jopa Peloponnesoksen demokraatit alkavat pian kaivata takaisin Spartan suojelevaa huolenpitoa, nyt kun he ovat maistaneet anarkian hedelmiä (58–69).
Viimeinen keino