Andokidesta vastaan, pidemmin Andokidesta vastaan jumalattomuudesta (, ), on Lysiaan nimiin laitettu mutta todennäköisesti epäperäinen oikeuspuhe, joka on suunnattu puhuja Andokidesta vastaan. Puheen numero Lysiaan puheiden joukossa on 6.

Historia

Puhe Andokidesta vastaan ei mitä ilmeisimmin ole Lysiaan aito teos. On todennäköistä, että se todella pidettiin Andokidesta vastaan hänen oikeudenkäynnissään vuonna 399 eaa. Hänen kolmesta syyttäjästään – Kefisios, Epikhares ja Meletos – yksi, Kefisios, mainitaan puheessa;Lysias: Andokidesta vastaan 42. on mahdollista, että puheen piti jompikumpi kahdesta muusta.

Palatinuksen käsikirjoituksesta kadonneet kaksi sivua sisälsivät luultavasti Kalliaan puolesta -puheen loppuosan ja tämän Andokidesta vastaan -puheen alkuosan. Ei kuitenkaan ole todennäköistä, että tästä puheesta tällä tavoin kadonnut osa olisi ollut niin laaja, että siihen olisi sisältynyt johdannon lisäksi yhtenäinen esitys koko asiasta, jollaista tässä puheessa ei ole. Richard C. Jebbin mukaan on siis oletettava, että edellinen puhuja oli jo antanut tällaisen esityksen, ja että tämä puhe vain täydentää sitä. Näin olikin odotettavissa; pääsyyttäjän, Kefisioksen, olisi asianmukaisesti kuulunut pitää varsinainen pääpuhe.

Kirjoittaja ja ajoitus

Epäilys, jolla Harpokration kahdesti mainitsee tämän puheen, on ainoa vihje antiikin ajan käsityksestä koskien puheen aitoutta. Nykyajan tutkijat ovat lähes yksimielisiä siitä, että puhe on epäperäinen; syistä tähän, katso alempana puheen arvioinnin yhteydessä.

Erillinen kysymys on se, onko tämä syytekirjelmä jonkun Lysiaan aikalaisen kirjoittama ja Andokideen mysteerioikeudenkäynnissä todella pidetty puhe, vai onko se vain myöhempää aikaa edustava retorinen harjoitelma. Jälkimmäistä kantaa edustavat painottavat puheen ja Andokideen Mysteereistä-puheen välisiä ristiriitoja. Näistä kaksi on merkittäviä. Ensiksikin, Andokides valittaa, että häntä syytettiin erityisesti oman isänsä ilmiantamisesta;Andokides: Mysteereistä 19. tässä häntä syytetään vain yleisesti sukulaistensa ilmiantamisesta.Lysias: Andokidesta vastaan 23. Toiseksi, hän kertoo häntä syytetyn turvananojan merkkinä toimineen oksan asettamisesta Eleusiin temppeliin;<ref>Andokides: Mysteereistä 110.</ref> tässä asiasta ei mainita mitään.

Jebb huomauttaa, että tällaisia eroja arvioitaessa on kuitenkin muistettava, ettei tämä puhe, joka on itsekin vajavainen, ollut syytepuolen ainoa puheenvuoro; ja että kun syytösten aiheet olivat näin laajoja ja kattoivat niin monia vuosia, olisi ollut outoa, jos jokainen syyttäjä olisi käsitellyt jokaisen kohdan. Toisaalta myöhempi reettori, joka olisi ennen puheen kirjoittamista valmistautunut tutkimalla Mysteereistä-puhetta, olisi pyrkinyt täsmällisempään vastaavuuteen. Hän olisi todennäköisesti noudattanut mallinsa asettamaa järjestystä ja käsitellyt syytökset kappale kappaleelta tai ainakin aihe aiheelta. Jebbin mukaan hänen olisi täytynyt olla hyvin hienovarainen taiteilija, jos hän olisi yhdistänyt yleisen yhteneväisyyden näin moniin tarkoituksellisiin, yksityiskohtaisiin eroihin.

Huomionarvoista on, että puheen kohdassa 46 Andokideen sanotaan olevan ”yli neljänkymmenen vuoden ikäinen”. Tätä lausumaa on käytetty myöhäisen ajoituksen perusteena niiden toimesta, jotka samastavat puhuja-Andokideen Thukydideen mainitsemaan kenraaliin, joka oli virassa vuonna 435 eaa.Thukydides: Peloponnesolaissota 1.51. Mutta jos, kuten on todennäköisintä, tämä kenraali oli puhujan isoisä, ja jos puhujan ikä vuonna 399 eaa. oli todellakin noin neljäkymmentä, silloin kohdan 46 maininta on pikemminkin yksi lisäperuste sille, että puhe on Andokideen aikalaisen kirjoittama. Ilmaisun, menetelmän tai yleisen sävyn puutteet kylläkin kumoavat Lysiaan tekijyyden; mutta ne eivät sellaisinaan todista tekijän olleen myöhäinen sofisti – se, että Epikhares ja Meletos olivat Lysiaan aikalaisia, eivät automaattisesti takaa sitä, että he olisivat kirjoittaneet hyvällä tyylillä.

Sisältö

Puheen katkelma alkaa keskeltä kertomusta, jonka tarkoituksena on osoittaa, kuinka varmasti Eleusiin jumalattaret kostavat loukkauksen. Eräs mies petti heiltä uhrilahjan; ja rangaistukseksi hän nääntyi nälkään yltäkylläisyyden keskellä, sillä vaikka hyvää ruokaa asetettiin hänen eteensä, jumalattaret saivat sen tuntumaan hänestä vastenmieliseltä. Tuomarien on siis varottava osoittamasta armoa Andokideelle, jonka rangaistusta vaativat juuri nämä samat jumalattaret (kohdat 1–3). Jos hänet vapautettaisiin ja hän kuningasarkonttina jonakin päivänä johtaisi mysteerijuhlaa, mikä häpeä se olisikaan kaikkialta Kreikasta saapuville! Sillä he tuntevat hänet, eivät vain hänen Ateenassa tekemistään teoista, vaan myös hänen käytöksestään maanpaon aikana Sisiliassa, Italiassa, Peloponnesoksella, Hellespontoksella, Jooniassa ja Kyproksella (4–8).

Puhuja sanoo Andokideen puolustautuvan sillä, että asetus, joka kielsi häneltä pääsyn agoralle ja temppeleihin, on kumottu. On kuitenkin muistettava Perikleen neuvo: jumalattomat on saatettava vastuuseen paitsi kirjoitettujen lakien, myös eumolpidien kirjoittamattomien lakien nojalla. Andokides on pahentanut rikostaan jumalia vastaan ryhtymällä itse esiintymään heidän puolustajanaan. Ennen kuin hän oli ollut kymmentäkään päivää Ateenassa, hän syytti Arkhipposta hermin turmelemisesta ja peruutti syytöksen vasta saatuaan rahaa (9–12).

Puhujan mukaan Andokides väittää, että on kohtuutonta, jos ilmiantaja saa kärsiä silloin, kun ilmiannetut on armahdettu. Tuomioistuin ei kuitenkaan ole vastuussa tästä armahduksesta; lisäksi nämä miehet kielsivät syyllisyytensä, kun taas hän itse tunnustaa omansa. Jos mies karkotetaan, koska hän vahingoittaa kanssaihmisiään, eikö häntä karkoteta, kun hän vahingoittaa jumalia? Diagoras Meloslainen pilkkasi vieraan maan uskontoa; Andokides loukkasi oman maansa uskontoa. Se on lisäksi osoitus jumalattomuudesta, että hän – pelkäämättä omia rikoksiaan – uskalsi heittäytyä meren vaaroihin (huomattava kehäpäätelmä). Mutta jumalat säästivät hänet myöhempää tilintekoa varten. Tuomarit tarkastelkoon, millainen hänen elämänsä on ollut ensimmäisen suuren rikoksensa jälkeen: vangittuna ja pelastuen vain kavaltamalla sukulaisia ja ystäviä; kansalaisoikeuksista riistettynä ja karkotettuna; torjuttuna kotimaassa niin oligarkkien kuin demokraattien taholta; kaltoin kohdeltuna tyrannien toimesta ulkomailla; ja nyt, samana vuonna, kahdesti oikeuden eteen tuotuna! Ihmisten ei pidä menettää uskoaan jumaliin siksi, että he näkevät Andokideen selviytyvän niin monista vaaroista: hänelle näin säästetty kärsimystentäyteinen elämä ei ole todellista elämää (13–32).

Andokides ei kuitenkaan tyydy siihen, että on välttänyt rangaistuksen; hän uskaltaa sekaantua julkisiin asioihin, jopa uskonnollisiin kysymyksiin (33–34). Ja nyt hänellä on valmiina monenlaisia puolustuspuheita. Että hänen ilmiantonsa vapauttivat Ateenan ahdingosta – mutta kuka sen ahdingon alun perin aiheutti? Että armahdus suojelee häntä – mutta se koski vain poliittisia tekoja. Että Kefisios on yhtä paha kuin hän – ehkä niin, mutta se on asian kannalta merkityksetöntä. Että kukaan ei tulevaisuudessa enää ilmianna, jos hän joutuu kärsimään – ei suinkaan: hän on jo saanut palkkansa, hän pelasti henkensä. Hän on nyt vaarassa siksi, että on väkisin tunkeutunut Ateenaan – häpeämättömämpänä kuin Batrakhos, kolmenkymmenen ilmiantaja, joka sentään kätki häpeänsä ulkomailla (35–45).

Puhuja kysyy: Miksi Andokides pitäisi vapauttaa? Ei sotapalvelustensa vuoksi, sillä hän ei ole koskaan osallistunut sotaretkelle. Ei myöskään hänen rehentelemänsä rikkauden ansiosta; sillä kaupungin suurimmassa hädässä hän ei edes ostanut kansalaisille viljaa (46–49). (Tämän jälkeen tekstissä on aukko.)

Puhuja päättää sanomalla, että mysteerien häpäisy on nyt jo vanha asia, ja ihmisten kauhistus sitä kohtaan on laimentunut; mutta kuvitelkoot he hetkeksi Andokideen pilkkaamassa vihittyjen pelottavia riittejä, ja muistakoot sitten papit seisomassa kasvot länteen päin ja heiluttamassa purppuranpunaisia lippuja kirotessaan häntä! Kaupunki on puhdistettava ja jumalat lepytettävä karkottamalla hänet. Kerran, kun ehdotettiin, että eräs jumalattomuuteen syyllistynyt megaralainen surmattaisiin ilman oikeudenkäyntiä, Diokles sanoi, että hänet kyllä tulisi asettaa oikeuden eteen, mutta että jokaisen tuomarin on tultava oikeussaliin päättäneenä langettaa tuomio. Ja nyt tuomareita älköön liikuttako anelu. Sääli ei kuulu murhaajille vaan heidän uhreilleen (50–55).

Arviointia

Puheessa esiintyy monia sanoja ja ilmauksia, joita Lysias tuskin olisi käyttänyt; mutta hänen tekijyytensä ei Jebbin mukaan kaadu ensisijaisesti sanastoon eikä sommitteluun. Ratkaisevia ovat laajemmat piirteet. Lysias ei ollut virheetön asioiden edistysjärjestyksen suhteen; mutta hän ei olisi sietänyt tämän puheen kaoottista epäjärjestystä. Edelleen useissa niissä jaksoissa, joissa viivytään Andokideen rikoksissa ja jumalten kostossa, on havaittavissa eräänlaista onttoa paatosta, tiettyä epäaitoutta ja teennäistä ylevyyttä, jotka ovat täysin vieraita Lysiaan tyylille. Lisäksi koko puheessa on se, mitä voidaan kutsua sykofanttiseksi sävyksi: se on katkeransävyinen ja ilmeisen epäoikeudenmukainen, ja siinä on lukuisia todistamattomia väitteitä.

Jebb katsoo myös, että puhe on Lysiaalle aivan liian kompuroiva. Syyttäjä tekee ainakin neljä virhettä. Ensinnäkin hän luettelee pitkälti ne kärsimykset, joita Andokides on viimeisten kuudentoista vuoden ajan tauotta kokenut; tarkoituksena on osoittaa jumalten epäsuosio, mutta samalla hän unohtaa, että tämä todennäköisemmin herättää ihmisten myötätunnon. Toiseksi hän huomauttaa, että kummallista kyllä Andokides on aina selvinnyt vaaroistaan vahingoittumatta; mutta että olisi väärin olettaa jumalien kykenevän suojelemaan häntä – kömpelö viittaus luonnolliseen johtopäätökseen ja miltei vapauttavan tuomion ennustus. Kolmanneksi, käsitellessään Andokideen Kefisiosta vastaan esittämiä syytöksiä hän myöntää, että niissä on jotakin perää, ja torjuu ne vain muistuttaen niiden olevan epäolennaisia; näin hän turhaan heittää yli laidan oman kollegansa, syytteen johtohahmon. Neljänneksi hän päättää puheen pyytämällä tuomioistuinta muistamaan isoisänsä sanonnan, jonka mukaan tietyissä tapauksissa tuomarien velvollisuus on olla ennakkoluuloisia syytettyä kohtaan. Jebb katsoo, että yksikin näistä virheistä olisi ollut silmiinpistävä; yhdessä ne tekevät mahdottomaksi sen, että puhe olisi Lysiaan kirjoittama.

Lähteet

Kirjallisuutta

Lysias: Against Andocides: for Impiety. Teoksessa

Aiheesta muualla

Λυσίας: Κατά Ανδοκίδου ασέβειας. Wikiaineisto. Lysias: Against Andocides. Perseus. Lysias: Against Andocides. Perseus. Lysias: Against Andocides''. ToposText.

Luokka:Lysiaan puheet