thumb|320x320px|Lucien Bonaparte, François-Xavier Fabre 1808. Kädessä oleva avoin kirja, jossa on kirjanmerkki, viittaa hänen oppineisuuteensa. Lucien Bonaparte (21. toukokuuta 1775 Ajaccio, Korsika, Ranskan kuningaskunta – 29. kesäkuuta 1840 Viterbo, Latium, Kirkkovaltio)britannica.com: Lucien Bonaparte oli korsikalainen aatelinen, ranskalainen vallankumouksellinen ja Napoleon Bonaparten nuorempi veli sekä Caninon ja Musignanon prinssi.Lucien Bonaparte, Prince of Canino and Musignano, The British Museum

Suku ja koulutus Hänen vanhempansa olivat Carlo Buonaparte ja Letizia Bonaparte. Hänen sisaruksiaan olivat Joseph Bonaparte, Napoleon Bonaparte, Élisa Bonaparte, Louis Bonaparte, Pauline Bonaparte, Caroline Bonaparte ja Jérôme Bonaparte. Hänen välinsä veljeensä Napoleoniin olivat usein huonot.

Lucien kävi koulunsa Manner-Ranskassa Collège d'Autunissä ja vuodesta 1784 lähtien Briennen sotilaskoulussa ja tähtäsi jalkaväen upseerin uralle veljensä jalanjäljissä. Isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1786 hän joutui vaihtamaan urasuunnitelmia kirkon palvelukseen ja kävi Aix-en-Provencen pappisseminaaria, jonka hän ankaraan askeettiseen kuriin sopeutumattomana keskeytti vuonna 1789 ja palasi Korsikalle Ranskan vallankumouksen jälkeen.

Avioliitot ja jälkeläiset pienoiskuva|Lucien Bonaparten muotokuva, taustalla hänen ensimmäinen vaimonsa Christine Boyer, Jacques Sablet, n. 1794-1800 Hänen ensimmäinen vaimonsa oli hänen vuokraisäntänsä, majatalonpitäjä Pierre-André Boyer'n ja Rosalie Fabren lukutaidoton tytär Christine Boyer (1771–1800), jonka kanssa hän meni naimisiin 4. toukokuuta 1794 Saint-Maximin-la-Sainte-Baumessa, Varin departementti Provence-Alpit-Riviera. Christine kuoli 14. toukokuuta 1800 Château du Plessis-Chamantin linnassa, Chamantissa, Oisen departementissa 28-vuotiaana keuhkosairauteen ollessaan viimeisillään raskaana. Surun murtama puoliso pystytti vaimonsa haudalle linnan puistoon valkoisen marmorimonumentin sekä maalautti näkymästä taulun.Simonetta, Marcello & Arikha, Noga: Napoleon and the rebel: a story of brotherhood, passion, and power. New York, Palgrave Macmillan, 2011. S. 64. ISBN 9780230111561, 0230111564

Heille syntyi neljä lasta:

Filistine Charlotte (28. helmikuuta 1795 – 6. toukokuuta 1865), avioitui (1) Roomassa 1815 Mario Gabriellin, Prossedin prinssin (1773–1841) kanssa; heillä oli kahdeksan lasta. Avoitui (2) salaa 1842 cavaliere Settimio Centamorin kanssa, ei jälkeläisiä. nimetön poika (13. maaliskuuta 1796), syntyi kuolleena Victoire Gertrude (9. heinäkuuta 1797), kuoli vastasyntyneenä Christine Alexandrine Égypta (18. lokakuuta 1798 – 19. toukokuuta 1847), avioitui (1) Roomassa 1818 ruotsalaisen kreivi Arvid Possen (1782–1831) kanssa, avioero 1824. Avioitui (2) 1824 lordi Dudley Coutts Stuartin (1803–1854) kanssa; heillä oli yksi lapsi Paul Amadeus Francis Coutts Stuart. pienoiskuva|Lucien Bonaparten ja Alexandrine de Bleschampin kaksoismuotokuva "Venuksen uni", Guillaume Guillon Lethière 1802 Hänen toinen vaimonsa oli Alexandrine de Bleschamp (1778–1855), pörssimeklari ja pankkiiri Hippolyte Jouberthonin (k. 1802) leski, jolla oli tytär Anne Hippolyte (s. 1797). He menivät nopeasti naimisiin uskonnollisessa seremoniassa 25. toukokuuta 1803 Pariisissa ja siviiliseremoniassa 26. lokakuuta 1803 Château du Plessis-Chamantin linnassa Chamantissa. pienoiskuva|Lucien Bonaparten perhe: Anna, Jeanne, Christine, Louis, Paul, Charles, Alexandrine de Bleschamp, Laetitia ja Charlotte. Jean Auguste Dominique Ingres 1815 Heille syntyi kymmenen lasta:

Charles Lucien (24. toukokuuta 1803 – 29. heinäkuuta 1857), Caninon ja Musignanon toinen prinssi, luonnontieteilijä ja ornitologi, Rooman tasavallan presidentti. Avioitui kesäkuussa 1822 Brysselissä serkkunsa Zénaïde Bonaparten (1801–1854) kanssa, joka oli Joseph Bonaparten ja Julie Claryn vanhempi tytär, heille syntyi kaksitoista lasta Laetitia Christina (1. joulukuuta 1804 – 5. maaliskuuta 1871), avioitui Caninossa 1821 sir Thomas Wysen (1791–1862) kanssa, heillä oli lapsi Maria Wyse-Bonaparte, kahdesti naimisissa, hänellä oli jälkeläisiä. Joseph (14. kesäkuuta 1806 – 15. elokuuta 1807), kuoli vuoden ikäisenä Jeanne (22. heinäkuuta 1807 – 22. syyskuuta 1829), avioitui Caninossa kesäkuussa 1825 markiisi Onorato Honoratin (1800–1856) kanssa, ei jälkeläisiä Paul Marie (3. marraskuuta 1809 – 7. syyskuuta 1827), kuoli 18-vuotiaana puhdistaessaan asettaan fregatti Hellaksen kannella, naimaton, ei jälkeläisiä Louis Lucien (4. tammikuuta 1813 – 3. marraskuuta 1891), filologi ja poliitikko, baskin kielen asiantuntija; Ranskan toisen keisarikunnan senaattori. Meni naimisiin ensin Maria Anna Cecchin kanssa, ilman jälkeläisiä, ja toiseksi Marie Clémence Richardin kanssa, heillä oli yksi lapsi Pierre Napoléon (11. lokakuuta 1815 – 7. huhtikuuta 1881), meni naimisiin 1852 ovenvartija Éléonore-Justine Ruflinin (1832–1905) kanssa, joka oli sulattotyöläisen talonpoikaistaustainen tytär; heille syntyi viisi lasta Antoine (31. lokakuuta 1816 – 28. maaliskuuta 1877), avioitui 1839 Marie-Anne Carolina Cardinalin (1823–1879) kanssa, ei jälkeläisiä Marie Alexandrine (10. lokakuuta 1818 – 20. elokuuta 1874), avioitui 1836 Vincenzo Valentini, Lavianon kreivin (1808–1858) kanssa, heillä oli neljä lasta Constance (30. tammikuuta 1823 – 5. syyskuuta 1876), nunna ja abbedissa Sacro Cuoren luostarissa Roomassa

Poliitikko Vuonna 1789 hänestä tuli Ajaccion jakobiiniklubin kannattaja. Hän käytti salanimeä "Brutus". Hän kehotti veljiään irtautumaan korsikalaisesta patriootista Pasquale Paolista ja johti korsikalaista lähetystöä, joka matkusti Ranskaan tuomitsemaan Paolin ja pyytämään apua tätä vastaan. Etelä-Ranskassa hän työskenteli ahkerasti jakobiinien asian puolesta. Lucien oli Maximilien Robespierren liittolainen terrorin aikana ja Thermidorin vallankaappaus pakotti hänet ottamaan vastaan pienen viran St.-Chamansissa. Siellä hänet pidätettiin ja vangittiin, kunnes Napoleon sai hänet vapautettua ja löysi hänelle viran Ranskan armeijan komissaarina Saksassa. Lucien ei pitänyt armeijasta ja hänet lähetettiin Korsikalle.

Lucien Bonaparte oli viidensadan neuvoston puhemies ja avusti veljeään Brumaire-kuun 18. päivän vallankaappauksessa, jossa kenraali Bonaparte kaatoi direktorion ja korvasi sen konsulaatilla. Lucien veti esiin miekkansa ja vannoi surmaavansa veljensä, jos tämä pettäisi vallankumouksen periaatteet liberté, égalité, fraternité (vapaus, veljeys, tasa-arvo). Seuraavana päivänä hän järjesti veljensä valinnan ensimmäiseksi konsuliksi. Tämä tapahtuma, Lucienin elämän päätapahtuma, oli kohtalokas demokratian asialle, jonka innokkain puolustaja hän oli ollut. Yhdessä aikaisemmista kirjeistään veljelleen Josephille Lucien totesi havainneensa Napoleonissa: "kunnianhimoa, joka ei ollut täysin itsekästä, mutta joka ylitti hänen rakkautensa yleistä hyvää kohtaan; ... vastavallankumouksen sattuessa hän yrittäisi ratsastaa tapahtumien harjalla". Tästä epäilyksestä tuli hallitseva tunne, ja Lucienin ja Napoleonin välit kiristyivät Rankan konsulaatin aikana vuosina 1799–1804. Lucien uskoi, että Napoleonin kasvava vallanhimo vaaransi demokratian. pienoiskuva|Hôtel de Brienne, Pariisi pienoiskuva|Château du Plessis-Chamant, Oise (purettu vuonna 1960) Napoleon nimitti Lucienin konsulaatin sisäministeriksi, joten tämä saattoi väärentää vaalin tuloksen. Sisäministerikaudellaan hän muutti perheineen Hôtel de Brienne -nimiseen yksityispalatsiin lähellä Luxembourgin palatsia Pariisissa. Lucien osti myös Château du Plessis-Chamantin linnan Pariisin ulkopuolelta. Kilpailu poliisipäällikkö Joseph Fouchén kanssa johti kuitenkin siihen, että hän näytti Napoleonille Lucienin todennäköisesti kirjoittaman pamfletin, mikä rikkoi veljien välit. Loistavana puhujana ja vaikuttavana persoonana hän jätti varjoonsa veljensä, ensimmäisen konsulin. Lucien lähetettiin lähettilääksi Espanjan Kaarle IV:n hoviin marraskuussa 1800, jossa hän puhui ympäri Bourbonit ja ministeri Manuel de Godoyn.

Hän otti mukaansa 2-vuotiaan tyttärensä Christine-Égyptan ja tämän hoitajattaren, vanhempi tytär Filistine Charlotte oli koulussa Pariisissa tätinsä Elisa Bonaparten valvonnassa. He asuivat Santa Cruzin palatsissa, jossa Lucienille ja Santa Cruzin markiisittarelle kehittyi suhde. Marraskuussa 1801 Lucien ja Christine-Égypta palasivat Ranskaan. Lucien oli nyt huomattavasti varakkaampi Espanjan ja Portugalin hovien Aranjuezin ja Badajozin sopimuksen neuvottelemiseen annettujen "lahjoitusten" (maalausten ja timanttien) ansiosta. Markiisitar tuli myös Ranskaan, mutta ei jäänyt pitkäksi aikaa.

Lucien Bonaparte palasi Pariisiin vuonna 1801 ja vastusti jälleen Napoleonin suunnitelmia. Välirikko täyttyi, kun Lucien avioitui salaa leski Alexandrine de Bleschamps Jouberthonin kanssa Napoleonin nimenomaisesta kiellosta huolimatta. Lucienin ensimmäinen vaimo, Christine Boyer oli kuollut vuonna 1800, ja Napoleon oli halunnut hänen avioituvan Espanjan infanta Maria Luisan, Etrurian kuningas Louis I:n lesken kanssa.

Hän oli tribunaatin (parlamentin toinen kamari 1799–1807) jäsen vuonna 1802 ja nimitettiin ensimmäisen keisarikunnan senaattoriksi, mutta vastusti monia Napoleonin ideoita. Vuonna 1804 Lucien kyllästyi, jätti keisarikunnan arvonimet ja lähti vapaaehtoiseen maanpakoon Roomaan, missä osti Villa Rufinellan Frascatista, ja paavi Pius VII nimitti hänet Caninon perinnölliseksi prinssiksi vuonna 1808. Joulukuussa 1807 Napoleon pyrki sopimukseen, jonka mukaan Lucienista tehtäisiin Ranskan prinssi, edellyttäen että hän suostuisi avioliittonsa mitätöintiin. Lucien kieltäytyi tästä ehdotuksesta. pienoiskuva|Thorngrove House, Grimley, Worcestershire Kun paavi Pius VII oli Napoleonin vankina vuonna 1809, Lucien Bonaparte lähti kuunarilla Italiasta vaimonsa ja lastensa kanssa päämääränä Yhdysvallat, jäi brittien vangiksi Sardinian rannikolla ja oli vuoteen 1814 saakka vähän vartioituna vankina Englannissa. He saapuivat Englantiin joulukuussa 1810 ja asuivat lyhyen aikaa Walesissa Ludlowissa ja myöhemmin Thorngrove Housessa Grimleyssä, Worcestershiressä. Lucien sopeutui helposti englantilaisen maalaisherrasmiehen elämään. Hän muutti kotinsa salongiksi ja oli erittäin kiinnostunut tähtitieteestä sekä lastensa koulutuksesta, joita opettivat parhaat mahdolliset englantilaiset opettajat. Toivoen tekevänsä itselleen kirjallista mainetta, hän sävelsi eeppisen runon Kaarle Suuresta, joka julkaistiin Lontoossa vuonna 1814 välinpitämättömän vastaanoton saattelemana. Hän kirjoitti myös draaman ja pari komediaa, jotka esitettiin yksityisteatterissa 200 naapurin edessä. Vasta Pius VII:n anteliaisuus mahdollisti Lucienin paluun Roomaan elokuussa 1814.

Ranskassa Lucien poistettiin keisarillisista almanakoista vuosiksi 1811–1814. Satapäiväisen keisarikunnan aikana, kun Napoleon pakeni Elbalta vuonna 1815, Lucien palasi Ranskaan, teki sovinnon veljensä kanssa ja kampanjoi keisarikunnan puolesta. Napoleonin Saint Helenalle karkotuksen jälkeen itävaltalaiset vangitsivat hänet heinäkuussa 1815 Bourgognessa ja hän oli vangittuna Torinon linnoituksessa syyskuuhun asti ja sai palata Roomaan sillä ehdolla, ettei poistuisi Kirkkovaltion alueelta. Bourbon restauraatiossa hänet erotettiin Ranskan akatemiasta vuonna 1816, mutta kuningas Ludvig Filip I:n aikana hän sai aatelisarvon. Elämänsä viimeisinä vuosina hän yritti Napoleon II:n kuoltua järjestää veljensä Joseph Bonaparten kanssa uudelleen bonapartistipuolueen Englannissa vuosina 1832–1839. Hän pettyi ja tajusi pian, että hänen veljenpoikansa Louis Napoleonin tehtävänä olisi edustaa sukua. Häneltä itseltään oli evätty kruununperimysoikeus toisen avioliittonsa leski Jouberthonin jälkeen.

Paavi Leo XII nimitti hänet Musignanon prinssiksi 21. maaliskuuta 1824. Paavi Gregorius XVI nimitti hänet prinssi Buonaparteksi 16. huhtikuuta 1837.

Tieteiden ja taiteiden suosija pienoiskuva|228x228px|Julius Caesarin Tusculum-rintakuva