thumb|200px|Rökin kivi 800-luvulta. Riimukirjaimet olivat erityisesti germaanisten kansojen keskuudessa esiintynyt kirjoitusjärjestelmä, jota käyttivät muinaiset gootit, muinaissaksilaiset, friisit, alamannit ja muinaisenglantilaiset sekä skandinaavit. Riimuja käytettiin myös Suomessa, viimeistään keskiajalta alkaen. Riimuja on käytetty aivan arkiseen viestimiseen sekä taikuuteen, toisaalta myös ajanlaskuun kalentereina. Riimukirjoitus on Skandinavian vanhin kirjoitusjärjestelmä.
Tunnetuimmat riimukirjoitukset ovat löytyneet riimukivistä, mutta se mitä luultavimmin johtuu siitä, että muut kirjoitusalustat kuten puu ovat jo tuhoutuneet. Riimukiviä on tavallisesti pystytetty jonkun henkilön tai jonkin rakennuksen muistoksi. Riimua tarkoittava sana runa merkitsi salaisuutta ja kuiskausta; siksi monen riimukiven teksti alkaa kehotuksella Tyd runorna ’Tulkitse riimut’. Kuitenkin Bergenistä ja muualtakin Skandinaviasta on löydetty lyhyitä kovin arkisia riimutekstinpätkiä, mikä viittaa riimujen ymmärtämistaidon olleen ainakin joskus paikoittain melko yleistä.
800-luvulta tehtyjä riimukirjoituslöytöjä on vähän. Eniten riimukirjoitusta käytettiin Skandinavian alueella noin vuosina 900–1100, viikinkiretkien aikaan, mutta riimukirjoituksia laadittiin ennen viikinkejä ja vielä paljon myöhemminkin. Riimut tunnettiin paitsi Skandinaviassa myös koko germaanisella kielialueella. Kuitenkin skandinaavisten kielten lisäksi riimuilla kirjoitettiin myös latinaa. Laajimmin ja pisimpään niitä käytettiin Pohjolassa ja etenkin Ruotsissa, jossa sijaitsee noin 4 000 säilyneistä tunnetuista 6 000 riimutekstistä. Tällä tarkoitetaan kaikkia muinaisia riimutekstejä, kuten luihin ja puuhun kaiverrettuja riimuja, ei vain riimukiviä. Riimuja onkin kaiverrettu myös kallioihin ja esineisiin, kuten koruihin, kampoihin, kolikoihin, pelinappuloihin, aseisiin ja tikkuihin. Myös tuoheen, luihin ja metalliin on kaiverrettu riimuja. Tuoheen ja puuhun kaiverretut tekstit ovat säilyneet heikoimmin. Ruotsissa etenkin Mälaren-järven ympäristössä käytettiin runsaasti riimuja. Riimukirjoitusta on säilynyt eniten toisaalta 1000-luvun ensimmäisen vuosisadan ruotsalaisissa riimukivissä, toisaalta norjalaisilla puupalikoilla, joita on kaivettu esiin 1100–1300-luvun maakerroksista. Vuonna 1825 löydettiin viikinkimiekka, jossa on riimukirjoitusta ja koristelua, muun muassa hakaristi.
Riimukirjaimistoja oli erilaisia. Riimujen ulkoasu vaihteli paljon paikan, ajankohdan, materiaalin ja kaivertajan mukaan. Tunnetuimmat riimukirjoitusjärjestelmät ovat vanhempi ja nuorempi futhark -kirjoitus. Vanhassa futharkissa oli 24 merkkiä. Manner-Euroopan germaanisella kansalla, gooteilla, oli käytössä 24 merkkiä. Anglosakseilla merkkejä oli 30. Heidän riimuistaan käytetään nimitystä futhorc. Pohjolassa käyttöön tuli viikinkiajalla lyhyempi 16 merkin riimukirjaimisto, josta oli tanskalainen ja ruotsalais-norjalainen versio. Käytännössä eri riimutyypit saattoivat esiintyä sekaisin. Lisäksi riimujen ulkoasussa, kuten suunnassa, pyöreydessä, koossa ynnä muissa ominaisuuksissa esiintyi suurta vaihtelua. Puukapuloihin kaiverretuissa viesteissä riimujärjestelmää yksinkertaistettiin 16-merkkisestä järjestelmästä. Riimukirjainten vanhimmat muodot latinalaisine vastineineen olivat seuraavat:400px|Vanhimmat riimut ja niiden vastineet latinalaisessa kirjaimistossa.Esikuvistaan poiketen kaikki riimut olivat kuitenkin suoraviivaisia eikä niissä ollut kaarevia muotoja. Suoria viivoja oli helpompi veistää puuhun tai hakata kiveen. Lisäksi riimukirjaimilla on kokonaan oma, sekä latinalaisesta että kreikkalaisesta aakkostosta täysin poikkeava, aakkosjärjestyksensä. Sen mukaisesti viikinkien käyttämä nimitys riimuille oli futhark, joka muodostuu kuudesta ensimmäisestä riimuaakkosesta f-u-þ-a-r-k. Myös muut riimuja käyttäneet germaanikansat tunsivat saman merkkijärjestyksen.
Historia
Alkuperä Riimukirjoitusten alkuperästä on monenlaisia keskenään ristiriitaisiakin teorioita, eikä kaikkien riimukirjoitusten merkityksiä ole pystytty ehdottoman varmasti selvittämään. Riimuja on paikoin käytetty myös rinnan latinalaisten kirjainten kanssa.
Suosituimman teorian mukaan riimukirjoitus syntyi sen jälkeen, kun germaaniset heimot, muun muassa skandinaavit, olivat olleet tekemisissä roomalaisten kanssa. Rooman vaikutus heijastui niin kulttuuriin, tapoihin kuin kieleenkin. Riimukirjoitus on saanut innoituksensa roomalaisista aakkosista ja on tavallaan niiden pohjoismainen versio. Riimukirjoituksen ikä on askarruttanut tutkijoita. Germaanisten heimojen ja roomalaisten on arveltu olleen yhteydessä toisiinsa joskus ajanlaskun ensimmäisinä vuosisatoina. Tähän suuntaan viittaisivat myös tähän asti vanhimmat riimukirjoitukset. Kuitenkin vuonna 2021 löydetty Svingerudin kivi saattaa olla kuitenkin näitä jopa yli sata vuotta vanhempi. Löytö saattaakin muuttaa käsitystä riimukirjoituksen synnystä ja kehityksestä. Yhteys Roomaan saattaisi olla peräisin jo ensimmäisten keisarien, Augustuksen tai hänen välittömien seuraajiensa ajalta.
Toisen teorian mukaan niiden pohjana ovat olleet pohjoisitalialaiset kirjainmerkit joihin on yhdistetty barbaarikansojen vanhoja taikamerkkejä. Järjestykseltään riimuaakkosto kuitenkin poikkeaa Välimeren alueen aakkostoista. Erään teorian mukaan riimut ovat syntyneet yhden ainoan ihmisen työn tuloksena, jolla olisi ollut tietoa Välimeren pohjoislaidalla käytetyistä kirjainjärjestelmistä ja vapaata aikaa kehittää kokonaan uusi kirjaimisto. Teorian mukaan riimujen kehittäjä asui noin 100–200 vuotta ennen ajanlaskun alkua jossakin Alppien rinteillä tai niiden eteläpuolella ja kuului johonkin germaaniseen barbaarikansaan. Sieltä niiden käyttö levisi ensimmäisinä vuosisatoina Alppien pohjoispuolelle, josta se kulkeutui Saksan alueiden kautta pohjoiseen Eurooppaan asti. Ne levisivät kaupankäynnin ja liikkuvien heimojen mukana kohti pohjoista. Vanhimmat tunnetut riimukirjoitukset ovat peräisin toiselta vuosisadalta ajanlaskun alun jälkeen. Riimukirjoitus säilyi suunnilleen samanlaisena aina 600-luvulle saakka.
Vanhimmat riimukirjoitukset Maailman vanhin riimukivi on löydetty Norjasta vuonna 2021. Se on samalla vanhin ajoitettu riimukirjoitus. Kivessä oleva teksti lienee kirjoitettu ennen vuotta 250, mahdollisesti jo vuonna 1 jaa. Kiveä kutsutaan Svingerudin kiveksi löytöpaikkansa mukaan. Kiven ikä arvioitiin radiohiiliajoituksella, koska riimukivi löytyi haudasta, jossa oli luita ja puuhiiltä. Kiven merkinnöistä erottuu yksi sana "idiberug". Tutkijat eivät tiedä, mitä sana tarkalleen tarkoittaa. Kyseessä voi esimerkiksi olla haudassa olleen henkilön nimi. Ennen löydön tekemistä ja tutkimista arveltiin, että ensimmäiset riimukivet kirjoitettiin joskus vuosien 300–400 paikkeilla. Kivi on hiekkakiveä. Riimukivi on lähes neliön muotoinen, sivuiltaan noin 30 senttimetrin kokoinen. Luun jäänteistä otettujen radiohiilinäytteiden mukaan hauta, josta kivi löytyi on vuosien 25 ja 250 väliseltä ajalta. Yhden näytteen mukaan hauta on viimeistään vuodelta 120.
Svingerudin kiven etupinta on tasainen, ja se on lähes täynnä riimikirjoitusta. Kirjoitusmerkkejä on myös kiven kapeammalla sivupinnalla. Tutkijat ovat arvelleet, että Svingerudin kivi on saattanut olla haudan paikan merkki tai muistokivi. Kivi oli aseteltu hautaan tekstipuoli alaspäin. Poikkeuksellista kivessä on sen sisältämän tekstin määrä. Kivi on nimittäin raaputettu lähes täyteen merkkejä, eikä kaikista synny järkeviä sanoja. Tutkijat kuvailevatkin tekstejä raapustuksiksi. Kuitenkin sana idiberug voisi olla taivutusmuoto Idibera-nimisesta naisesta. Se saattaa myös viitata Idiberung-nimiseen sukuun. Myös muut selitykset ovat mahdollisia.
Tanskan varhaisimpana riimutekstinä pidetään vuonna 2024 löytynyttä veistä, joka on ajoitettu noin vuoteen 150. Veitseen on kaiverrettu viidellä riimukirjaimella ”hirila”, joka tarkoittaa pientä miekkaa. Löytö tehtiin Fynin saarelta.
Ruotsin varhaisimpana riimutekstinä pidetään Mosista Gotlannista löydettyä keihäänkärkeä, joka on ajoitettu noin vuoteen 200 ja jonka kärkeen on riimuin kaiverrettu arvoituksellinen sana gaois. Kovelista, Ukrainasta löytyi 1850-luvulla keihäänkärki, jonka arvellaan olevan 200-luvulta. Rautaisen esineen pintaan on valettu hopeasta koristeita, kuten hakaristejä ja riimuja, joissa lukee "tilarids", joka merkitsee ehkäpä 'hyökkääjää' taikka 'maaliin osujaa'. Muita tunnettuja varhaisia riimukirjoituksia on kaiverrettu Tanskan Gallehusista löytyneeseen kultaiseen Gallehushornet-torveen, joka on 400-luvulta ja joka on säilynyt vain kopiona, samoin kuin Möjbron kiveen (Möjbrostenen), joka pystytettiin Hagbyn pitäjään Uplantiin noin vuonna 500. Vanhemmalla futharkilla kirjoitettuja riimutekstejä on säilynyt paljon vähemmän kuin nuoremmalla futharkilla kirjoitettuja, sillä tunnetusta 6 000 riimukirjoituksesta vain 250 on kirjoitettu alkuperäisillä riimuilla. Näistä kirjoituksista 40 on löydetty Ruotsista.
Vanhemmalla futharkilla kaiverrettuja kirjoituksia on löydetty noin 200 kappaletta eri puolilta Eurooppaa, ja löytöjen suurin keskittymä on Tanskassa. Useimmat niistä on kaiverrettu esineisiin, kuten aseisiin, koruihin ja rahoihin.
Kirjoitusjärjestelmä jakautuu Riimuaakkosto kehittyi vanhemman futharkin kauden jälkeen kahteen eri suuntaan. Englannissa ja Friisinmaalla riimuaakkostoon lisättiin merkkejä edustamaan uusia äänteitä. Tätä 28–31 kirjaimen anglosaksista futhorcia käytettiin Englannissa noin 600–800-luvuilla, mutta se väistyi latinalaisten aakkosten yleistyessä.
Nuorempi futhark Riimukirjoitus katosi kristinuskon myötä Manner-Euroopasta ja Britanniasta 700-luvun loppuun mennessä.
Nuorempi futhark korvasi alkuperäisen riimumerkistön 800-luvulla. Muutos tapahtui, koska pohjoismainen kantakieli kohtasi 700–800-luvuilla muutoksia, joihin kansainvaelluksetkin vaikuttivat. Koska nuorempi riimurivi koostui 16 merkistä ja oli siten aikaisempaa lyhyempi, usealle merkille piti antaa useampi kuin yksi äännearvo. Kun vanhemman futharkin merkit olivat vastanneet pääasiassa kukin yhtä äännettä, nyt eräät merkit voitiin ääntää jopa viidellä eri tavalla käyttöyhteydestä riippuen. Nuoremmassa futharkissa oli esimerkiksi kaksi eri merkkiä vokaalille a ja konsonantille r. 1100-luvulla tulivat käyttöön niin sanotut pisteelliset riimut, joissa pisteen avulla erotettiin nuoremmassa futharkissa samalla merkillä kirjoitettuja äänteitä. Esimerkiksi pisteettömällä riimulla ᛐ merkittiin T-kirjainta ja pisteellisellä riimulla ᛑ D-kirjainta.
Nuorempi futhark tunnetaan kahtena pääasiallisena muotona: tanskalaisena ja ruotsalais-norjalaisena riimurivinä. Molempia muotoja käytettiin niiden viittaaman kielialueen ulkopuolellakin, mutta tanskalaiset riimut olivat futharkin vallitseva muoto Tanskassa ja ruotsalais-norjalaiset riimut yleisimpiä Ruotsissa ja Norjassa. Tanskalaisia riimuja nimitetään normaaliriimuiksi (normalrunor), ruotsalais-norjalaisia lyhytoksaisiksi riimuiksi (kortkvistrunor). Riimuihin voitiin lukemisen helpottamiseksi lisätä niin kutsuttuja lävistettyjä riimuja (stungna runor), joiden äännearvot olivat eriytyneemmät.
Merkkijärjestelmän vaihdos ei merkinnyt kielen muuttumista, vaan vuosien 800 ja 1225 välillä puhuttu riimuruotsi oli lähellä klassista muinaisruotsia, ja raja näiden kahden kielijakson välillä onkin melko keinotekoinen. Pohjoismaisesta kantakielestä eroamisen jälkeen ruotsin kieli onkin historiansa aikana muuttunut rakenteellisesti eniten 1300- ja 1400-lukujen taitteessa.
Välimerkit Riimujen kaivertajat saattoivat käyttää välimerkkejä erottamaan sanoja toisistaan. Joskus välimerkkejä ei käytetty laisinkaan, joskus niitä kaiverrettiin sanojen sisälle. Riimukirjoitusten välimerkit ovat seuraavankaltaisia:
: + x · '
Myös välimerkkien ulkoasussa esiintyi vaihtelua, ja erilaisia välimerkkejä voitiin käyttää samassakin tekstissä.
Myöhäisimmät vaiheet