Wigwam oli Helsingissä vuonna 1968 perustettu suomalainen rockyhtye, joka tyylillisesti yhdistetään lähinnä progressiiviseen rockiin. Wigwam oli 1970-luvulla suomalaisen rockin merkittävimpiä kokoonpanoja, ja oli myös ensimmäinen ulkomailla läpimurtoa yrittänyt ja mainetta niittänyt suomalainen yhtye. Wigwam on vielä nykyäänkin säilyttänyt kulttimaineensa ja suosionsa.
Yhtyeen historia 1970-luvulla jaetaan kahteen päävaiheeseen: vuosina 1969–1974 vaikuttanut kokoonpano edusti musiikillisesti kunnianhimoista ja monimutkaista progressiivista rockia ja vuosien 1975–1978 kokoonpano esitti yksinkertaisempaa taiderockia. Wigwamin jäsenet ovat tehneet myös soololevyjä ja soittaneet taustoja useiden muiden artistien levyillä.Rantanen, s. 239 1990-luvulta lähtien yhtye teki useita comebackeja.
Historia
Progressiivisen rockin kausi: 1969–1974
thumb|upright|Jim Pembroke ja Wigwam esiintymässä Svenska lyceumilla Helsingissä syksyllä 1969. Taustalla Mats Huldén. Wigwam muodostui vuodenvaihteessa 1968–1969 rumpali Ronnie Österbergin ympärille muusikoista, jotka olivat soittaneet aiemmin muun muassa The Roosters- ja Blues Section -yhtyeissä. Alun perin soittajia koottiin Kristianin taustayhtyeeksi, mutta kokoonpano ehti esiintyä hänen kanssaan vain kerran. Wigwamin alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat laulaja-kosketinsoittaja Jim Pembroke, rumpali Ronnie Österberg, kitaristi Vladimir ”Nikke” Nikamo ja basisti Mats Huldén.Lehtonen 1983, s. 655. Yhtyeen nimi syntyi, kun Jim Pembroke toi yhtyeen harjoituksiin noin 20 nimiehdotuksen listan.
Wigwam teki levytyssopimuksen Love Recordsin kanssa ja ensimmäinen single ”Must Be the Devil” ilmestyi maaliskuussa 1969.Rantanen, s. 38. Alkukesällä yhtyeeseen liittyi kosketinsoittaja-laulaja Jukka Gustavson, jonka soittoa Wigwamin jäsenet olivat kuulleet Roostersin ja Wigwamin yhteisellä Lapin-kiertueella.Lehtonen 1983, s. 655–656. Yhtye siirtyi Huldénin perheen vuokraamalle Dalby gård -nimiselle huvilalle harjoittelemaan tulevan esikoisalbumin materiaalia.
Yhtyeen debyyttialbumi Hard N’ Horny ilmestyi joulukuussa 1969. Albumi jakautuu Gustavsonin työstämään filosofisen pohdiskelevaan A-puoleen sekä B-puolen täyttävään Pembroken ”Henry’s”-teokseen, joka on humoristinen kertomus Henry-nimisestä miehestä muodostaen eräänlaisen pop-oopperan. Hard N’ Hornyn ensimmäisen 400:n kappaleen painoksen kannet tehtiin tee se itse -menetelmällä. Kansi koostui kahdesta yhteen niitatusta pahvinpalasta, johon yhtyeen jäsenet piirtelivät ja kirjoittelivat huopakynillä. Lopulta kun jäsenet eivät enää jaksaneet piirtää, painatti Love Records ”oikeat” kannet. Aktiivisen keikkailun myötä albumia myytiin tasaisesti pitkin kevättä.Rantanen, s. 46 ”Luulosairas”-single, joka julkaistiin samanaikaisesti albumin kanssa, saavutti kohtuullisen hyvän kaupallisen vastaanotonLehtonen 1983, s. 656. ja oli samalla levy-yhtiö Love Recordsin ensimmäinen listahitti. Kappale on sittemmin saavuttanut aseman suomalaisen rockin klassikkona.
Levyttämisen lisäksi yhtyeellä riitti muitakin projekteja. Wigwam soitti Ruotsalaisen teatterin esittämässä Hair-musikaalissa syksyllä 1969. Yhtye teki myös Jim Pembroken säveltämää musiikkia Jaakko Pakkasvirran ohjaamaan elokuvaan Kesäkapina ja ruotsinkieliseen tv-näytelmään Grottan, jossa pääosaa näytteli rumpali Ronnie Österberg.Lehtonen 1983, s. 656.
Vuoden 1970 alussa ilmestyi single, Jukka Gustavsonin kirjoittama ”Pedagogi”, jonka kaupallinen menestys jäi kuitenkin heikoksi. Kappaleessa soitti viulua Pekka Pohjola, joka liittyi Wigwamin basistiksi huhtikuussa Mats Huldénin erottua opiskelukiireidensä vuoksi.Lehtonen 1983, s. 656–657. Pedagogi/Häätö-single jäi Wigwamin viimeiseksi suomenkieliseksi levyksi.Meriläinen 2018, s. 126.
Tombstone Valentine -albumin työstö aloitettiin ja sen tuotti yhdysvaltalainen Kim Fowley. Hän kiinnostui Wigwamista luettuaan Rolling Stone -lehdestä yhtyeen Hard ’N Horny -esikoisalbumin arvostelun, jossa levyn sanottiin jatkavan The Beatlesin Abbey Road -albumin ja The Whon Tommy-albumin perintöä. Fowleyn yrityksenä olikin tehdä Wigwamista uusi The Beatles. Kesken äänitysten kitaristi Nikke Nikamo erosi, koska ei tullut toimeen Fowleyn kanssa. Niinpä kitaraa albumilla soittivat Tasavallan Presidentin Jukka Tolonen ja studiomuusikko Heikki Laurila. Tombstone Valentinen musiikissa ilmenivät yhtyeen esikuvat, joita olivat muun muassa The Band, Traffic, The Beatles ja Procol Harum. Laulukieleksi oli vakiintunut englanti. Myös kitara oli esikoisalbumia voimakkaammin esillä, ja yhtyeelle tyypillinen urkusoundi oli enemmän taka-alalla. Wigwamin jäsenet pettyivät Tombstone Valentinen tuotantoon ja vähättelivät albumia myöhemmin.Meriläinen 2018, s. 135, 140. Fowley onnistui suhteillaan järjestämään albumin julkaisun Yhdysvalloissa Verve Forecast -yhtiön kautta. Kyseessä oli tupla-albumi, joka sisälsi myös yhdeksän Blues Sectionin kappaletta, joista kappaleen ”Anna suukko vain” laulaa Kirka.Lehtonen 1983, s. 657. Levyn myynti jäi Yhdysvalloissa vähäiseksi.
thumb|left|Jukka Gustavson Wigwamin esiintymisessä Tapiolan Keskusaltaalla 1970-luvun alussa. Seuraavan albumin pohjanauhat tehtiin loppuvuodesta 1970 mutta loput äänitykset vasta seuraavana syksynä. Uusi studioalbumi, tupla-LP Fairyport, ilmestyi loppuvuodesta 1971. Levyn materiaali on eri säveltäjien myötä hyvin hajanaista. Studioäänitteiden lisäksi albumille sisältyi Hämis-klubilla livenä äänitetty ”Rave-Up for the Roadies”, joka täytti kokonaan kakkoslevyn B-puolen.Lehtonen 1983, s. 657–658. Fairyportin merkittävimpänä tuotoksena on pidetty Gustavsonin kirjoittamaa neliosaista teosta ”Joined to Conscience”, joka on uskonnollispohjainen sävel- ja runokokonaisuus. Fairyportin myötä yhtyeen musiikki alkoi yhä vahvemmin edustaa progressiivista rockia.
Fairyportin ilmestyttyä Wigwam ei julkaissut uutta studioalbumia kolmeen vuoteen. Vuonna 1972 ilmestyi Love Recordsin halpasarjassa kokoelma-albumi Wigwam, ja samana vuonna Pekka Pohjola ja Jim Pembroke julkaisivat ensimmäiset sooloalbuminsa.Lehtonen 1983, s. 658. Pembroken albumi Wicked Ivory sisälsi kappaleen ”Grass for Blades”, josta muodostui Wigwamin keikkabravuuri. Pohjolan kokonaan instrumentaalinen Pihkasilmä kaarnakorva sai ylistävän vastaanoton, ja alkoi olla selvää, ettei Pohjola voisi Wigwamissa loputtomiin toteuttaa itseään.
Vuonna 1973 Wigwam aloitti työskentelyn suurta albumikokonaisuutta varten. Saman vuoden keväällä kitaristi Pekka ”Rekku” Rechardt soitti yhtyeessä kolmen keikan ajan Jim Pembroken vieraillessa samanaikaisesti vanhempiensa luona Englannissa. Tämä kokeilu sai Wigwamin pohtimaan mahdollista vakituisen kitaristin hankkimista, joten yhtye harjoitteli Janne Ödnerin kanssa. Lopulta kitaristin hankkimisesta luovuttiin, vaikka yhtyeen manageri Norman Hines sellaista vaatikin. Marraskuussa uuden albumin äänitykset olivat valmiit, jolloin Rechardtia pyydettiin jälleen yhtyeen kitaristiksi. Hänen toivottiin selkeyttävän ja puhdistavan levytysprosessin aikana ilmaantuneita sisäisiä ristiriitoja.Lehtonen 1983, s. 659. Uuden albumin työstämiseen kului koko vuosi 1973. Koska projekti vei paljon studioaikaa, soitti Wigwam hyvitykseksi taustoja Love Recordsin muille artisteille.
Wigwamin neljäs albumi, arvostelumenestys Being, ilmestyi lopulta helmikuussa 1974. Albumia pidettiin ilmestyessään ennennäkemättömän korkeatasoisena suomalaisessa rockmusiikissa ja siitä muodostui pian kulttilevy. Levyn materiaalista suurin osa on Jukka Gustavsonin käsialaa, ja hänen syvälliset tekstinsä käsittelevät ihmissielua, Jumala-suhdetta ja poliittisia ideologioita. Albumi on hyvin kosketinvoittoinen Gustavsonin soittamien syntetisaattoreiden muodossa. Being herätti huomiota myös Isossa-Britanniassa, missä New Musical Express -lehden Ian McDonald ylisti levyä. Hän totesi samalla Wigwamin olevan paras yhtye Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen ulkopuolella.Lehtonen 1983, s. 659.
Being oli kärjistänyt yhtyeen sisäisiä jännitteitä, eikä Rekku Rechardtin liittyminen kitaristiksi enää auttanut. Huhtikuussa 1974, ennen Tasavallan Presidentti -yhtyeen kanssa suoritettavaa Englannin-kiertuetta, Jukka Gustavson ja basisti Pekka Pohjola ilmoittivat jättävänsä yhtyeen kesäkuussa. Gustavson on myöhemmin, vuonna 2018 kertonut, että pääsyy näiden kahden eroamiselle oli se, ettei Österberg “tykännyt soittaa progesävellyksiämme. Arvostimme ja kannustimme häntä kovasti, mutta hän piti kiinni ajatuksesta, että kappaleemme vaatisivat jazz-rumpalin teknistä soittotyyliä.”
Viimeiset keikat päätettiin nauhoittaa ja tuloksena oli livealbumi Live Music from the Twilight Zone. Wigwamin konserttiohjelmisto koostui enimmäkseen vieraasta materiaalista ja albumilla olivat muun muassa cover-versioina The Beatlesin ”Let It Be”, The Bandin ”The Moon Struck One” sekä John Lennonin ”Imagine”. Sen sijaan vanhaa keikkasuosikkia, versiota Jean Sibeliuksen Finlandia-hymnistä, ei levylle tallennettu.Lehtonen 1983, s. 660.
Uusi kokoonpano: 1974–1978
220px|thumb|right|Kitaristi Pekka ”Rekku” Rechardt liittyi yhtyeeseen vakituisesti vuonna 1974. Kuva on samalta vuodelta. Hetkellisen hajoamisen jälkeen Jim Pembroke ja rumpali Ronnie Österberg pyysivät yhtyeeseen mukaan Rekku Rechardtia sekä Tasavallan Presidentissä soittanutta basisti Måns Groundstroemiä. Kesä 1974 vietettiin Groundstroemin mökillä Porvoon saaristossa ja harjoituksia pidettiin paikallisella tanssilavalla. Uudeksi nimeksi oli ehdolla Wigloo, mutta lopulta päätettiin pysyä vanhassa Wigwam-nimessä. Yhtye oli saavuttanut arvostelumenetyksiä Britanniassa, joten vanhalla nimellä oli helpompi pyrkiä ulkomaisille markkinoille. Manageriksi pyydettiin Tapio Korjus. Uusi kokoonpano esiintyi elokuussa 1974 Helsingin juhlaviikkojen festivaaliklubilla. Musiikillisesti uusi Wigwam oli selväpiirteisempi, jykevämpi ja rentoutuneempi.Lehtonen 1983, s. 660. Suunnitelmissa oli myös toisen kosketinsoittajan hankkiminen. Esa Kotilainen liittyikin yhtyeeseen vierailevana jäsenenä, ja tammikuussa 1975 Wigwam matkusti Marcus Music -studioille Tukholmaan äänittämään uutta albumia.Lehtonen 1983, s. 661.
Uudelta levyltä julkaistiin keväällä 1975 etukäteen single ”Freddie Are You Ready”, ja itse albumi Nuclear Nightclub saapui markkinoille kesäkuussa. Levyllä oli eniten esillä kitaristi Rechardt, joka sävelsi suurimman osan kappaleista, ja levy oli muutenkin kitaravoittoinen. Albumista tuli niin kaupallinen kuin taiteellinen menestys. Wigwam sai albumista ainoan kultalevynsä, ja se sai hyvää palautetta kriitikoilta. Nuclear Nightclub muun muassa voitti ylivoimaisesti Yleisradion äänestyksen kaikkien aikojen merkittävimmästä suomalaisalbumista.Lehtonen 1983, s. 661.
Yhtyeeseen liittyi keväällä 1975 vakituiseksi kosketinsoittajaksi Heikki ”Hessu” Hietanen. Samoihin aikoihin manageri Tapio Korjus ja Love Recordsin johtaja Atte Blom vierailivat Lontoossa, ja tuloksena oli viiden vuoden levytyssopimus Virgin Recordsin kanssa Ison-Britannian markkinoille. Virgin järjesti Nuclear Nightclub -levyä varten historiansa siihen mennessä suurimman mainoskampanjan; muun muassa The Marquee Clubilla vietettiin Wigwam-iltaa, jossa DJ kehui albumia sekä jaettiin Wigwam-tuotteita, kuten tarroja ja julisteita. Nuclear Nightclubiin panostaminen näkyi myös Lontoon levykaupoissa, joissa se oli esimerkiksi asetettu erikoispaikalle. Yhtye itse järjesti menestyksekkään kiertueen Pohjoismaissa ja elokuun lopulla 1975 yhtye esiintyi ilmaiskonsertissa Lontoon Hyde Parkissa.Lehtonen 1983, s. 661. Konsertin jälkeisenä päivänä Wigwam levytti Virginin liikkuvalla Manor Mobile -studiolla uuden singlen ”Tramdriver”, joka ilmestyi Suomessa vuoden lopulla. Menestyksekkään vuoden johdosta yhtye sai apurahaa Georg Malmstén -rahastolta.Lehtonen 1983, s. 662.